Yhteen tatuoidut

Keskiyö lähestyy Tohmajärvellä, pienessä itärajan kunnassa. Pian lähihoitaja aloittaa kierroksen. Kiertää huoneesta toiseen, muuttaa potilaiden nukkuma-asentoa, antaa tarvittaessa juomista ja kipulääkettä.

”Tämä on viimeinen paikka”, Anjelika Hovi­ sanoo.

”Täältä ei pääse enää kotiin.”

Takkunurmentupa on tehostettu asumispalveluyksikkö terveyskeskuksen siivessä. On asukkaita, jotka eivät muista, kävele tai puhu. On myös saattohoitopotilaita. Toisinaan lähihoitaja on ainoa, joka pitää lähtevää kädestä kiinni.

Öisin Hovi vastaa yksin osaston asukkaista. Ambulanssin tulo saattaa kestää tunnin.

”Täällä on luotettava itseensä, pystyttävä toimimaan yksin.”

Oma äiti on myös vakavasti sairas, toipumassa vaativasta sydänleikkauksesta. Hän asuu Sortavalassa, Venäjän Karjalassa.

Äitiään tytär ei ole nähnyt sitten viime joulukuun, yhdeksään kuukauteen.

Betoniporsaita, piikkilankaa, ja kieltotauluja.

Yövuoron jälkeen Hovi ajaa kotiin Värtsilän rajakylään. Sama näky odottaa joka kerta. Niiralan tulliin johtava risteys on tukittu liikenteeltä.

Itäraja on kiinni, 1 344 kilometriä.

Naapurisopu rikkoontui syksyllä 2023. Venäjä ohjasi rajanylityspaikoille toistatuhatta turvapaikanhakijaa, pääosin nuoria miehiä Lähi-idästä ja Afrikasta. Vastatoimena Suomi sulki rajan.

Rauhaton raja oli ollut sukupolvea aiemmin rakkauden raja.

Neuvostoliitto hajottua vuonna 1991 raja avautui ja kanssakäyminen vapautui. Pian­ Tohmajärvellä vietettiin jo ensimmäisiä suomalais-venäläisiä häitä. Ja se oli vasta alkua. Vilkkaimpina vuosina suomalaiset miehet ja venäläiset naiset solmivat yli kuusisataa avioliittoa.

Vaimomuuttajista tuli ilmiö itärajalla, Tohmajärvestä Suomen venäläisin kunta.

Myös lastulevytyöntekijä Olavi Hovi ylitti rajan. Aluksi kävi katsomassa luovutetulle alueelle jäänyttä isoisän taloa, sitten kavereiden kanssa lomareissuilla. Oli halpaa ruokaa, alkoholia ja bensaa.

Passintarkastuksessa Venäjän puolella työskenteli vain kolme naista. Olavilta ei jäänyt huomaamatta tummatukkainen, ruskeasilmäinen nuori nainen.

Hän oli Anjelika.

Harvempi suhde alkoi suoraan baaritiskillä. Tarvittiin välikäsi, suosittelija. Olavi ja Anjelika tapasivat ensi kerran Sortavalan sataman ravintolassa, jossa vietettiin Anjelikan tuttavan syntymäpäiviä.

Oli talvi, tammikuu 1999. Ei, ei tästä tule mitään, en ala ollenkaan, Anjelika muistaa ajatelleensa.

Illan päätteeksi hän antoi puhelinnumeronsa Olaville.

Mihin te ihastuitte toisissanne?

Ruskeatiilisen omakotitalon olohuoneeseen laskeutuu hiljaisuus.

”Jaha”, Olavi Hovi sanoo. ”Varmaan tuohon ulkonäköön.”

Anjelika Hovia naurattaa.

”Olli oli sellainen, miten voi sanoa… varma ja rauhallinen.”

Olliksi kutsuttu Olavi alkoi käydä kerran kaksi viikossa Sortavalassa. Näytti ensi­treffeillä valokuvan perheestään. Kesti neljä kuukautta, kunnes tapailu muuttui seurusteluksi keväällä 1999. Sitten tapahtumat etenivät kuin elokuvassa.

”Heinäkuun yhdeksäs meillä oli häät”, Anjelika sanoo.

”Ja poika”, Olavi sanoo, ”syntyi lokakuussa”.

Rajalla työskentelyn takia Anjelikalla ei ollut lupaa poistua Venäjältä. Tarvittiin paperibyrokratiaa ja suomalaisen kansanedustajan apua. Lopulta, kolme viikkoa ennen esikoispojan syntymää, hän pääsi turistiviisumilla Suomeen.

Muutto uuteen kotimaahan ei kaduttanut.

Aviomiehellä oli jalat maassa. Kävi töissä, otti suhteen tosissaan, oli kiinnostunut kirjallisuudestakin.

”Olli on lukenut kaikki Päätalo-kirjat.”

Venäjällä 1990-luku oli villi vuosikymmen. Valtion omaisuutta yksityistettiin oligarkeille, kansa kärsi talouden romahduksesta.

Kaikki oli kaupan. Metsäfirmat ostivat rajan takaa puuta tehtaille. Suomalaiset miehet hakivat Karjalasta myös päiväkahviseuraa, maksullista seksiä.

Venäläisiin naisiin lyötiin huonon naisen maine.

Tutkijat ovat kuvanneet, miten vaimo­muuttajat joutuivat elämään pitkälle 2000-­ luvulle ”huoran varjossa”. Miesten elättejä piikkikoroissaan ja minkkiturkeissaan, lehtien tekstiviestipalstoilla ilkuttiin. Osa piikeistä osui itärajan poikamiehiin; ainoa vaimo, jonka he pystyivät hankkimaan, oli ”venäläinen akka”.

Itä-Suomen yliopiston tutkija Pirjo Pöllänen on tutkinut ylirajaisia perheitä. Vaimoja on tullut Suomeen Venäjän lisäksi entisistä neuvostotasavalloista. Reilussa 30 vuodessa suomalaisten miesten ja venäläisten naisten välillä on solmittu lähes 12 000 avioliittoa.

”Ihan tavallisia avioliittoja”, Pöllänen sanoo.

”Toisissa liitoissa on ollut enemmän seksiä ja rakkautta, toisissa enemmän ristiriitoja.”

Pienissä itärajan kunnissa asenteet kääntyivät ajan mittaan päälaelleen. Venäläisten matkailu toi työtä ja tuloja. Tohmajärvellä vaimomuuttajia oli niin paljon, että heitä ei laskettu enää maahanmuuttajiksi.

”Jokainen tunsi jonkun venäläisen”, Pöllänen sanoo.

”Ja eihän sitä metsästysseurassa haukuta parhaan kaverin vaimoa huonoksi naiseksi.”

Avioliittoon ”silmät ummessa”, ilman yhteistä kieltä.

Niin moni pari meni itärajalla naimisiin, myös Hovit. Kirjakaupasta tilattiin paksu Suomi–Venäjä-sanakirja. Omakotitalon keittiö täyttyi keltaisista lapuista: veitsi ja voi, kattila ja kahvipannu, lasi ja lautanen. Nuori äiti halusi oppia joka päivä kaksikymmentä uutta suomen sanaa.

Venäjän puhuminen ei luonnistunut Olavilta. Suomi on pakko oppia, ihan pakko, Anjelika päätti.

Myös Värtsilässä oli vaimomuuttajia, jotka eivät koskaan opetelleet kunnolla suomea. Ilman kielitaitoa ei päässyt töihin ja opintoihin, ei löytänyt suomalaisia ystäviä eikä päässyt urheiluseurojen ja kesäteatterien rientoihin.

Anjelika Hovi ei halunnut jäädä kodin vangiksi, aviomiehen tulojen varaan.

Lapsuus Neuvostoliitossa oli ollut köyhä. Isä rakennuksilla, äiti ompelimossa, silti raha ei tahtonut aina riittää ruokaan. Maalla asuvat isovanhemmat olivat pelastus. Anjelika tottui häärimään pellolla ja navetassa, jotta talven yli riitti juureksia, lihaa ja kananmunia.

Suomessa anoppi opetti miniän paistamaan ruisleipää ja karjalanpiirakoita. Ja patisti tienaamaan, pieneen K-kauppaan Niiralan raja-aseman lähistöllä.

Työ kelpasi, silti jännitti ja pelotti.

Suomen taito oli puutteellinen, venäläinen korostus paksu. Entä jos asiakkaat eivät haluaisi ostaa venäläiseltä myyjältä? Entä jos he alkaisivat boikotoida kauppaa?

Huoli oli turha. Entisenä passintarkastajana Anjelika oli rekkakuskien ja tankkaa­jien naamatuttu.

Ai, sinä olet nyt täällä töissä, kassalla huikattiin.

Värtsilän kyläläisillekään hän ei ollut kuka tahansa maahanmuuttaja, vaan tunnetun suvun uusi jäsen.

Hän oli rouva Hovi.

Olohuoneen seinällä roikkuu kymmeniä mitaleja, muistoja lasten koulukilpailuista ja pesäpalloturnauksista.

Poikia on kolme, yksi tytär.

Olavi Hovi esittelee vasenta käsivarttaan. ”Nämä nimet otettiin Bulgariassa”.

Ja sitten oikeaa.

”Ja nuo viime syksynä lomamatkalla Turkissa.”

Vanhemmilla on identtiset tatuoinnit. Toisessa kädessä lasten nimet: Marko, Jere­, Tatu, Aini. Toisessa lapsenlasten nimet: Vivian, Aava, Evelina.

Huhtikuussa, kun Anjelika Hovi täytti 50 vuotta, paikallislehti Koti-Karjala otsikoi jutun: ”Perhe tekee kodin.”

Venäjällä on tavallista, että vaimo hoitaa kodin, kasvattaa lapset ja järjestää lomamatkat. Mies vastaa taloudesta, kantaa tilipussin kotiin mutta ei osallistu juuri perheen arkeen.

Olavi Hovi muistaa, miten kerran testasi vaimoaan.

”Mie istuin ja sanoin: Ruoka pöytään!”

”Ei tullut pöytään.”

Tutkijat ovat todenneet, että ylirajaisissa avioliitoissa suomalainen mies ottaa usein vastuuta kodista ja lapsista. Myös tässä talossa lapsia on kasvatettu yhdessä ja kotitöitä jaettu. Ja kun jälkikasvua on muuttanut omilleen, on kokoonnuttu kerran kuussa sunnuntaiaterialle.

Enää suku ei mahdu syömään saman pöydän ääreen, Anjelika Hovi sanoo. Mutta Whatsappissa on ryhmä, jossa viestit lapsista ja lapsenlapsista kulkevat päivittäin.

”Olen henkisesti mukana, vaikka pojat perheineen eivät olisi täällä.”

Itäraja on ollut sukupolvien silta. Suomalaisvenäläiset perheet ovat kulkeneet rajan yli, molempiin suuntiin.

Venäjällä babuška ja deduška, isoäiti ja isoisä, kuuluvat laajaan perheeseen. Suhde on läheinen ja vastavuoroinen. Mummo ja ukki auttavat lapsenlasten kaitsennassa. Kun voimat ehtyvät, on aikuisten tyttärien vuoro hoitaa vanhempiaan.

Hovien tytär Aini vietti taajaan lapsuuden viikonloppuja Sortavalassa. Deduška kertoi tarinoita, vei uimaan ja sienimetsään. Isovanhemmat viettivät usein venäläistä uuttavuotta Värtsilässä.

Loppuvuonna 2019, juuri ennen koronaa, Anjelikan isä menehtyi. Pandemia sulki Niiralan raja-aseman.

”Äiti jäi surun kanssa yksin.”

Välillä raja avautui, kunnes sulkeutui vuoden 2023 lopussa. Se, mikä oli ennen lähellä, on äkkiä käsittämättömän kaukana.

Värtsilästä Anjelika ajaisi sairaan äidin luo Sortavalaan tunnissa. Kun raja on suljettu, matka Viron halki voi kestää yli vuorokauden.

On monta vaihtoa ja kulkuneuvoa: Autolla Kiteelle, junalla Helsinkiin, laivalla Tallinnaan, bussilla Narvaan, jonotus rajalla, jalkaisin sillan yli Venäjän Ivangorodiin, bussilla tai taksilla Pietariin, loppumatka junalla Sortavalaan.

On niitäkin venäläisiä, jotka ajavat omalla autolla yli 2 500 kilometriä Tohmajärveltä Norjan kautta Sortavalaan.

Anjelika Hovi sanoo, että on valmis matkustamaan tiukassa paikassa päiväkausia. Mutta kiertomatka on liian vaivalloinen sairaalle äidille. Ainoa yhteys ovat videopuhelut kännykällä.

Babuška ei pääse lapsenlasten perheiden luo, näkemään miten pienet tytöt kasvavat.

”Se on hänelle tosi raskasta.”

Lähtenyt juuriltaan mutta ei ole kotiutunut täysin. Ei enää eikä vielä -arkea.

Venäläiset maahanmuuttajanaiset ovat eläneet pysyvässä välitilassa, Pirjo Pöllänen kuvaa väitöksessään Hoivan rajat. Niiralan raja-aseman jatkuva ylitys on ollut fyysinen välitila. Arjessa on tasapainoiltu kahden kulttuurin ja tapojen välimaastossa, on kannettu hoivavastuuta kahden maan välillä, on kamppailtu usein puutteellisella kielitaidolla repaleisissa työsuhteissa.

Jäljelle on jäänyt epäily: pääsenkö koskaan perille, katoaako koti kokonaan?

Vaikein tilanne on ollut vaimomuuttajilla, joiden elämä on ollut pelkkää välitilaa. Naiset ovat jääneet yksin, niin lasten kuin isovanhempien hoidossa. Ei työpaikkaa, ei tukiverkostoa. Parisuhde on rakoillut.

Ideaalissa tapauksessa naiset ovat kiinnittyneet uuteen kotimaahan. On eletty suomalaista ydinperhearkea, jossa yhteys venäläisiin isovanhempiin ja sukulaisiin on säilynyt. Kahdesta kulttuurista on poimittu parhaat puolet; on syöty saslikkia ja joulukinkkua, vietetty molempien maiden juhlapyhiä.

Väitöskirjasta on reilut kymmenen vuotta. Sen jälkeen venäläisten vaimomuuttajien kokemus välitilasta on muuttunut.

”Välitila on ottanut uusia kierroksia”, Pöllänen sanoo.

”Salamoita sinkoilee joka suunnasta.”

Suomalainen kermajuusto, sen mausta äiti piti. Anjelika Hovi lastasi autoon juuston lisäksi kahvia ja ruispaloja, kun kävi Sortavalassa.

Vuonna 2014 Venäjä valtasi Ukrainalta Krimin. Pakotteet lopettivat meijerijätti Valion viennin itärajan yli yhdessä yössä. Hovi sai viedä äidilleen yhä elintarvikkeita.

Krimin valtaus heitti varjon Suomessa asuvien venäläisten ylle.

Useat olivat kaksoiskansalaisia. Heistä tuli epäilyttäviä molemmin puolin rajaa. Suomi kielsi pääsyn muun muassa rajavartijoiksi ja poliiseiksi. Rangaistuksen uhalla Venäjä vaatii ilmoitusta kaksoiskansalaisuudesta ja oleskeluluvasta. Kaksoiskansalaiset joutuivat myös valvovan katseen alle; Putinin hallinto julisti suojelevansa venäjänkielisiä ulkomailla.

Puun ja kuoren välissä, tutkijat ovat luonnehtineet jännittynyttä tilannetta. Tai venäjäksi meždu molotom i nakovalnei, vasaran ja alasimen välissä.

Anjelika Hovi odotti viisi vuotta Suomen kansalaisuutta. Tivattiin, onko rakkaus aitoa vai valetta. Vielä vaikeampaa oli luopua Venäjän kansalaisuudesta. Yksi epäonnistunut yritys riitti. Paljon paperisotaa, tuhan­sien eurojen lasku.

Lopulta Venäjän kansalaisuus oli järkevä pitää. Tytär omisti äidin asunnon Sortavalassa.

Moni muukin säilytti Venäjän passin, tutkijat havaitsivat. Kaksoiskansalaisuus saattoi olla sittenkin pienempi riesa kuin valtion kontrolli. Kun raja oli auki, entiseen kotimaahan pääsi helposti. Ei viisumirumbaa. Riitti että näytti passia.

Pitkällä, kymmenen vuoden passilla pysyi kauan pois Venäjän viranomaisten silmistä.

Tuleentuneet viljavainiot kylpevät viistossa valossa. Keltaisia kylttejä ei voi olla huomaamatta: Rajavyöhyke.

Anjelika Hovi viittoilee pellolle päin. Tuolla, puolen kilometrin päässä, alkaa Venäjä. Rajan takana on vanha Värtsilä, luovutetulle alueelle jäänyt teollisuustaajama rautavalimoineen.

Aikoinaan Venäjälle pääsi pyörillä.

”Meitä oli iso porukka, kymmenen, kaksitoista. Käytiin Värtsilässä viettämässä iltaa.”

Sotien jälkeen Suomen puolelle rajaa oli perustettu uusi Värtsilä. Kun Hovi muutti tänne 25 vuotta sitten, pieni kunta oli vireä. Oli kirjasto, parturi, ravintola. Oli kyläkouluja, kaksi kauppaa, pankki, lääkärien vastaanotot.

Kaikki on lopetettu. Sentään kyläkahvila ja kesäteatteri sinnittelevät.

Värtsilä kuuluu nykyään Tohmajärveen, kahdestatuhannesta asukkaasta on jäljellä neljäsataa. Autiot rivitalot odottavat purkajia.

Aikoinaan Hovit miettivät muuttoa pois. Mutta Olavin juuret ovat täällä, Jänisjoen halkomassa rehevässä maisemassa.

”En mie raaskinut kiusata häntä. Näin miten kiinni hän on täällä.”

Monet muut suomalais-venäläiset perheet ovat lähteneet. Enimmillään Tohmajärvellä asui satakunta venäläistä naista, enää reilut viisikymmentä. Osa liitoista on purkautunut, kun puoliso on kuollut. Palvelut, työpaikat ja opinahjot ovat houkutelleet Kiteelle, Joensuuhun ja Lappeenrantaan.

On myös lähdetty eri suuntiin, laitettu lusikat jakoon.

Kymmenen vuotta sitten, Krimin valtauksen jälkeen, suomalais-venäläisten parien avioerot kääntyivät lievään nousuun. Viime vuosina erotilastoissa on ollut selvä piikki.

Helmikuussa 2022 Venäjä hyökkäisi Ukrainaan.

”Mikä on totuus sodasta?”

Ääni kiihtyy puhelimessa. Venäjällä syntynyt nainen on ollut kauan avioliitossa suomalaisen miehen kanssa. Hän miettii, suostuuko tapaamaan anonyymisti, ilman nimeä. Nukkuu yön yli, lopulta kieltäytyy.

”Lehdistössä on propagandaa. Pelkoa ja pelkoa ja pelkoa.”

Suomalainen mies antaa taustahaastattelun kotonaan. Hän asuu yksin, takana on pitkä liitto venäläisen naisen kanssa. Perheessä ei puhuttu Putinista.

”Jos halutaan riidellä, sitten puhutaan politiikasta”, hän kuvaa kiellettyä aihetta.

Eläkkeellä oleva venäläisnainen on jäänyt leskeksi. Kahvikupin ääressä hän kertoo, että venäläiset naiset keskustelevat keskenään naisten asioista: ruoasta, vaatteista, matkoista.

”Emme puhu sodasta. Emme halua itkeä.”

Moni peruu sovitun haastattelun viime hetkellä. Vetoaa stressiin ja paniikkireaktioon. Tai sitten ei kerro viestissä tarkkaa syytä.

”En halua osallistua. Pahoittelut.”

Suomessa asuu satatuhatta venäjänkielistä. Toiseksi suurin kielivähemmistö on valinnut selviytymisstrategiaksi vaikenemisen. Sota on aihe, jota varotaan ja vältellään.

Enemmistö ei uskalla vastata edes nimettömiin kyselytutkimuksiin sodasta.

”Kaikki venäjänkieliset ovat enemmän tai vähemmän identiteettikriisissä”, sanoo venäläislähtöinen professori Olga Davydova-Minguet Itä-Suomen yliopistosta.

”Jo sana venäläinen koetaan niin toksiseksi, että moni määrittelee itsensä muilla termein.”

Hiljan on alkanut kiinnostava hanke. Tutkijat selvittävät, miten Suomessa asuvat venäjänkieliset luovat historiasuhteensa. Syvin jakolinja ei kulje iän vaan sukupolven mukaan, Davydova-Minguet sanoo.

Osa 1990-luvun vaimomuuttajista on elänyt lähinnä venäläisessä yhteisössä ja katsonut Venäjän valtion hallitsemia tv-kanavia. He ovat usein pro-Venäjä, heille Putin on nash prezident, meidän presidenttimme.

Kymmenen viime vuoden aikana muuttaneet ovat yleensä kriittisiä Venäjää kohtaan. He ovat kokeneet maan muuttuvan itsevaltaiseksi ja lähteneet Suomeen demokratiavajetta pakoon.

Identiteetit ovat myös ristiriitaisia.

Suomalais-venäläinen perhe saattaa tuomita sodan mutta vaimon sukulaiset rajan takana syyttävät fasisteiksi. Perhe voi kannattaa Putinia, mutta Venäjälle ei enää matkusteta, kun omat pojat täyttävät 18 vuotta. Ei oteta pienintäkään riskiä, että jälkikasvu joutuisi sotaan.

Aiemmin, kun turismi kukoisti, venäjän taito takasi venäläisille naisille töitä kaupoissa. Sodan takia kieli on muuttunut rasitteeksi. Venäjän puhumista saatetaan varoa julkisesti.

Davydova-Minguet ei usko, että venäjänkieliset kieltävät juurensa ja sulautuvat ajan mittaan valtaväestöön. Oma kieli ja kulttuuri koetaan tärkeäksi. Eläkepäiviksi suunnitellaan matkoja synnyinmaahan.

Monille vaimomuuttajille oikeaa Venäjää on Pietari, ei rajaseudun Karjala.

”He haluaisivat, että myös Suomessa Venäjä nähtäisiin monimuotoisena, kauniina ja kulttuuririkkaana.”

Entä jos Venäjä laajentaa sotaa, hyökkää Ukrainan jälkeen Suomeen?

Talvella 2022 Anjelika ja Olavi Hovi havahtuivat siihen, miten lähellä rajaa he asuivat. Kun puissa ei ollut lehtiä, ikkunoista näki tullin valot.

Entä jos olisi lähdettävä nopeasti evakkoon? Mitä pitäisi ottaa matkaan? Vanhemmat kysyivät myös lasten mielipidettä.

Kännykän laturit ja elintarvikkeita, kuului vastaus.

Rajan pinnassa Värtsilässä elämä jatkui kuin ennen. Hovit puhuivat keskenään suomea ja katsoivat iltaisin suuresta taulutelevisiosta Peräkammarin poikia. Olohuoneen seinällä riippui Venäjän lippu mutta oli myös Kreikan, Italian ja Bulgarian liput, matkamuistot lomareissuilta.

Anjelika vaihtoi sujuvasti kieltä. Ajatteli kotiaskareet venäjäksi, työasiat suomeksi.

Kylällä perheelle ei huudeltu sodan takia. Tohmajärven keskustan kaupoissa jotkut asiakkaat eivät enää tervehtineet venäläisiä myyjiä, kohtelivat kuin ilmaa.

Hovit toivoivat rauhaa. Mitä suunnatonta rahan ja ihmishenkien haaskausta sota oli. Kolmen pojan äitinä Anjelikaa kylmäsi uutinen Sortavalasta. Hän tunsi lapsesta asti naapuruston pojan, joka oli lähetetty Ukrainan rintamalle.

Kotiin Karjalaan mies palasi sinkkiarkussa, 27-vuotiaana.

Polttoainepumput on huputettu tyhjällä pihalla. Entinen kauppa ja kahvila ovat kokeneet muodonmuutoksen Niiralan raja-aseman naapurissa.

Anjelika Hovi avaa kuntosalin oven.

Aikoinaan saliharrastus alkoi suomalaisen ystävän Tiinan kanssa. Äitiys oli kerryttänyt kiloja molemmille. Nyt muisto hymyilyttää: oma lähtöpaino 117 kiloa, painonpudotus 47 kiloa!

”Oli se aikamoinen kuuri.”

Kuntosalin ovi on sama, josta hän kulki K-markettiin töihin nuorena äitinä. Kuntosalin rakennuksen omistaa paikallinen lannoitefirma Cemagro.

”Olli ja kaikki pojat ovat olleet tehtaalla töissä.”

Sodan takia väkeä on vähennetty. Rajan yli saapuu silti yhä junia, lannoitteet eivät ole pakotteiden piirissä.

Rajakaupasta on jäljellä muistot. Ja pellolla seisova kyltti toteutumattomasta hankkeesta: Ajattelimme aloittaa tästä. Tule tekemään huomisen ostoskylää.

Työpaikat kaupoissa on vähentyneet. Nyt venäläiset naiset ovat toivottuja käsiä hoitoalalla itärajan pikkukunnissa.

Rajan takaa ei enää muuteta ummikoina vaimoiksi, se aika on ohitse. Useimmat hakeutuvat opiskelemaan ja töihin, pariutuvat sitten, myös suomalaisten kanssa. Ja on yhä enemmän avioliittoja, joissa vaimo on suomalainen ja mies venäläinen.

Anjelika Hovi muistaa päättäneensä: ei koskaan hoiva-alalle. Mutta mieli muuttui. Hän kävi töissä, luki vapaa-ajalla, suoritti vieraalla kielellä tenttejä, hoiti lapsia ja valmistui lähihoitajaksi.

”Ja mie sain kunniakirjan siitä koulusta.”

Lähihoitajia tarvitaan, kun väki vanhenee. Mutta riittääkö työtä kaikille? Sosiaali- ja terveysalaa odottaa säästökuuri, hyvinvointialueet leikkaavat palveluita.

Tohmajärvi on yksi pienistä kunnista, josta on päätetty lakkauttaa terveyskeskus.

Rajavartioston pakettiauto matelee suljetussa risteyksessä, kiertää esteiksi asetettuja betoniporsaita.

Sortavala 66 kilometriä, lukee liikennemerkissä.

Kylällä uskottiin, että pikakäännytykset mahdollistava poikkeuslaki olisi avannut Niiralan ylityspaikan portit. Mutta koko itäraja pysyy suljettuna. Viranomaisten uhka-arvio turvapaikanhakijoista ei ole muuttunut.

Anjelika Hovi kävi viimeksi äidin luona 14. joulukuuta 2023. Silloin Niiralan tulli oli päivän auki.

Äidin muutto Suomeen ei ole mahdollinen, todennäköisesti jo tiukkojen säädösten takia. Eikä se vaihtoehto houkuta. Hän asui vuosikymmeniä kerrostalossa, jonka asukkaat ystävystyivät. He pitävät yhä tiiviisti yhtä, auttavat toisiaan.

Äidin sielu on Venäjällä.

Tytär voi vain odottaa, milloin autolla pääsee taas Sortavalaan. 

• Suomen ja Venäjän välisen rajan pinnassa maisemat ja mielialat riitelevät keskenään, kirjoittaa Petri Pöntinen. Toimitukselta

  Toimittajalta: Venäläiset emännät saattavat pian laittaa ruokaa suomalaisille aidanrakentajille itärajalla

  2 MIN