Isoäidin salaisuus

Isoäidillä oli lakritsipatukoita. Oliko niitä aina, sitä Kari Tarkiainen ei muista, mutta sinä huhtikuun päivänä patukoita ainakin oli. Isoäiti suorastaan syötti niitä.

Ja Kari söi. Viisivuotias Kari. Hän oli niin riemuissaan, ettei malttanut edes repiä kääreitä vaan tunki lakritsaa suuhunsa papereineen päivineen. Isoäiti sanoi, että ainoastaan kirahvit Afrikassa söivät sillä tavalla.

Isoäidin nimi oli Maria Jotuni. Hän asui suuressa kattohuoneistossa Etu-Töölössä, ja tänään siellä vietettiin syntymäpäiväjuhlia. Huhtikuussa 1943 isoäiti täytti kuusikymmentäkolme vuotta.

Huoneisto sijaitsi Cygnaeuksenkadulla, ja se vei koko viidennen kerroksen. Oli sali, ruokasali ja keittiö, kotiapulaisen huone ja entinen lastenhuone. Oli isoäidin pienempi työhuone ja isoisän isompi, mutta makuuhuonetta ei ollut. Isovanhemmat nukkuivat omissa työhuoneissaan.

Oli myös paljon tavaraa. Isoäiti keräili koriste-esineitä, tauluja, taidejäljennöksiä ja patsaita. Kahvipannuja oli kuusitoista, ja yksi pannuista oli kai hellalla kaiken aikaa, sillä isoäiti joi paljon väkevää kahvia. Se oli ”luomistapahtuman kannalta välttämätöntä”.

Kari ei silloin ymmärtänyt, että isoäiti oli kirjailija. Vieläpä tunnettu henkilö, kuten isoisäkin, Viljo Tarkiainen. Hän oli kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa.

Karin mielestä isoäiti oli pehmeä, ystävällinen ja leikkisä. Tämä väänteli sanoja ja kehitti uusia niin, että perheeseen muodostui omaa vokabulääriä. Hairale, saatettiin sanoa, kun tarkoitettiin suurenmoista, tai suohkuna, kun tarkoitettiin tarinaa.

Mutta jälkeenpäin on voinut pohtia, säilyttikö isoäiti työhuoneessaan suurta salaisuutta. Vai ajatteliko hän enää koko asiaa?

Kirjoituspöydän lukittavassa laatikossa oli nimittäin poikkeuksellisen romaanin käsikirjoitus. Se oli ollut siellä jo kahdeksan vuotta, eikä siitä tiennyt oikein kukaan. Vaikka juuri tämän kirjan oli pitänyt olla suurtyö, ajan suoneen iskevä romaani.

Kun Jotuni oli miettinyt sille nimeä, vaihtoehtoja oli ollut useita. Miehen varjo, Myrttiseppele, Kaksi profiilia.

Lopulta hän oli päätynyt siihen, että kirja on Huojuva talo.

”Mitä se Toini sanoi, että ’huojuva talo’? Heidänkö talonsa oli huojuva? Sehän oli oikeastaan sattuvasti sanottu. Ihan sisimmässä rakenteessa ei ollut kuin vikoja.”

Jotuni oli kirjoittanut tekstinsä käsin, hän kirjoitti aina käsin. Lyijykynällä, viistolla käsialalla, neljännesarkin kokoisille papereille.

”’Minä annan sinulle nyt nyrkistäni’, Eero kimpasi yhtäkkisellä hypyllä Lean eteen ja löi häntä nyrkillä päähän. Se sattui korvalle. Lea horjahti ja löi selkänsä kaappiin.

’Annanko vielä’, Eero irvisti himokkaana.

’Anna.’

Eero löi. Hän hakkasi Leaa käsivarsiin ja ruumiiseen.

’Riittääkö?’”

Käsikirjoitus oli laaja, lähes 900 neljännes­arkin kokoista liuskaa.

Syntymäpäivät keväällä 1943 ovat Kari Tarkiaisen selvin muisto isoäidistä. Sillä puoli vuotta myöhemmin Maria Jotuni kuoli.

Sydänkohtauksia oli ollut jo kaksi. Torstaina 30. syyskuuta tuli kolmas. Illansuussa Cygnaeuksenkadun talonmies veti lipun puolitankoon.

Surusanomaa ei osattu odottaa, Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa sanottiin. Olihan Jotuni vielä hiljattain tuottanut ”erään kypsimmistä ja korkeimmista tuloksistaan”. Tarkoitettiin näytelmää Klaus, Louhikon herra. Huojuva talo oli edelleen pöytälaatikossa.

Kari Tarkiainen on Jotunin pojanpoika. Hänen isänsä oli Jukka, Jotunin esikoinen, josta tuli lääkäri. Toinen poika oli Tuttu, ja hänestä tuli valtio-opin professori.

Kari Tarkiainen on historioitsija ja entinen valtionarkistonhoitaja. Hän on 85-vuotias ja asuu nykyään Tartossa. Sukunsa vaiheet hän tuntee hyvin: hän on kirjoittanut kirjan sekä Maria Jotunista että Viljo Tarkiaisesta.

Huojuva talo ei ole hänelle ongelmaton teos. Se on toki suomalaisen kirjallisuuden klassikko, avioliittoromaani, jota luetaan edelleen. Pääkaupunkiseudun kirjastoista sitä saa jonottaa. Mutta Tarkiaiselle se on ristiriitainen.

”Siitä on ollut hirveän paljon vaivaa minulle jälkeenpäin”, hän sanoo.

”Se on vähän leimannut käsitystäni avioliitosta ja tällaisesta.”

”Sellainen laaja kauhukuvausten sarja.”

Ilmeisesti hänen setänsä tiesi jotain käsikirjoituksesta jo 1940-luvulla. Sillä kun Maria Jotuni kuoli, Tuttu Tarkiainen lähetti Suomeen kaksi kirjettä. Hän oli tuolloin diplomaattina Roomassa. Toinen kirje oli isälle ja toinen veljelle.

Surevalle isälleen hän kirjoitti rauhoittelevasti mutta veljelleen huolestuneesti: äidin työhuoneesta olisi haettava käsikirjoitukset pois. Jos isä menee ja lukee nämä tekstit, hän tunnistaa niistä itsensä ja polttaa kaiken.

Huojuvaa taloa ei ollut tarkoitettu pöytälaatikkoon. Maria Jotunilla oli aivan toiset aikeet.

Hän kirjoitti tekstiä kesällä 1931. Muu perhe oli matkustanut Tuusulaan lomanviettoon, mutta Jotuni oli jäänyt Töölöön. Niin hän usein teki.

Hän lähetti Viljo Tarkiaiselle kirjeitä. Kertoi aviomiehelleen, että kirjoitti romaania. Tämä oli harvinaista, sillä yleensä Jotuni teki kaiken työnsä salassa. Hän oli taikauskoinen. Jos puhui keskeneräisestä, se epäonnistui. Mutta aina kun työ oli valmis, hän vei sen Viljo Tarkiaiselle luettavaksi, kuin lahjan.

Tällä kertaa hän piti salassa vain sen, mistä aiheesta kirjoitti. Lyijykynällä, viistolla käsialalla.

”Kun hän keitti Eerolle aina munan iltavoileipien kanssa, oli hän kerran keittänyt itsellensä myös. Eero viskasi vihoissaan munat lattialle ja sanoi: ’Ei meillä kannata kaikkien munia syödä.’”

”Hän söi eri ruokaa kuin Eero. Eero söi oikeata voita ja ranskanleipää ja lihaa. Lea söi margariinia, jota oli toisella lautasella, hapanleipää ja kirnupiimää.”

Eero ja Lea. Heistä Jotuni kirjoitti. Aviomiehestä, joka valehteli, mahtaili, löi ja petti. Vaimosta, joka alistui ja salasi kaiken. Avioliitosta, joka oli kuin huojuva talo.

”Siitä tulisi hyvä, kun olisi aikaa”, Jotuni sanoi yhdessä kirjeessään Tuusulaan. Ja jatkoi toisessa:

”Minä olisin innostunut tekemään tämän hyvästi, siten, että voisin sanoa: tuon parempaa en saa.”

Mutta Jotunilla oli kiire. Hän halusi osallistua romaanillaan kansainväliseen kilpailuun. Siitä oli ilmoitettu The Times Literary Supplement -lehdessä: romaanin pitäisi olla julkaisematon ja sijoittua ensimmäisen maail­mansodan jälkeiseen aikaan. Kieli saisi olla mikä tahansa, käsikirjoitus käännettäisiin englanniksi.

Voittaja saisi 200 puntaa ja kirja paljon huomiota.

Aikataulu oli eittämättä tiukka ja Jotunilla epäilyksiäkin: ehkä kilpailu ei ollutkaan kirjallinen vaan jännitysromaaneille tarkoitettu.

Hän ei sittenkään lähettänyt kirjaa.

Mutta syksyllä 1935 koitti uusi tilaisuus. Tuohon aikaan kirjoituskilpailut olivat muotia.

Tämän kilpailun nimi oli All Nations Prize Novel Competition. Pääpalkinto 900 000 markkaa ja lisäksi prosenttiosuus jatkomyynnistä. Mukana Yhdysvallat ja kaksitoista Euroopan maata.

Suomen edustajan valitsi kustannusyhtiö Otava. Käsikirjoitukset tuli lähettää sinne ja varustaa nimimerkillä. Niin, etteivät tuomariston jäsenet näkisi kirjoittajaa.

Tähän Jotuni päätti osallistua. Hän muotoili itselleen nimimerkin: K. l. t.

Hän muotoili myös viestin, jonka sitten liitti lähetykseen. ”Tämä käsikirjoitus kilpailee vain ensimmäisestä palkinnosta.”

Jos hänen käsikirjoituksensa ei voittaisi, se haettaisiin kustantamosta pois. Muut sijat eivät Jotunille kelpaisi.

Niin suuret odotukset hänellä oli.

Kustantamoon lähetettiin lopulta lähes neljäkymmentä käsikirjoitusta. Palkintolautakunta jakoi ne kolmeen laatuluokkaan. A-sarja, B-sarja ja ”mahdottomat”.

Huojuvan talon luki kolme raadin jäsentä: professori J. V. Lehtonen, Otavan apulaisjohtaja Hannes Reenpää ja toimittaja Vilho Suomi. Heistä romaani vaikutti rutinoidun kirjailijan työltä mutta jätti ymmälle. J. V. Lehtonen sanoi, että se sisälsi ”äärimmäisyyksiä”.

He eivät tiettävästi tunnistaneet kirjoittajaa, vaikka taatusti pohtivat sitä. ”Tuntuu oudolta, ettei lautakunta olisi tunnistanut Jotunin kädenjälkeä”, kuten tutkija Irmeli Niemi kirjoitti myöhemmin.

Huojuva talo sijoitettiin B-sarjaan.

Kilpailun voittajaksi julistettiin maaseutukuvaus Paimen, piika ja emäntä, jonka oli kirjoittanut nimimerkki Tavastila. Hän oli yllättäen Auni Nuolivaara, kansansivistystyöntekijä, joka kirjoitti, maalasi ja johti kuoroa. Hänen romaaninsa osallistui kansainväliseen kilpailuun ja tuli siinä kolmanneksi.

Maria Jotunille lopputulos oli katkera pettymys. Viljo Tarkiainen haki käsikirjoituksen Otavasta, ja Jotuni sulki sen pöytälaatikkoonsa. Ei ilmeisesti edes harkinnut julkaisemista.

Otavalle hän ei tarjonnut enää yhtäkään teosta.

Oliko Viljo Tarkiainen lukenut tekstin?

Kari Tarkiainen luulee, että ei. Viljo Tar­kiainen kirjoitti paljon muistiinpanoja, mutta tästä teoksesta ei ole sanaakaan missään. Kari Tarkiainen uskoo, ettei isoisä koskaan lukenut Huojuvaa taloa.

Se oli poikkeuksellista, sillä hän oli vaimonsa ateljeekriitikko. Uskollisin tukija. Tarkiainen korosti Jotunin ylivertaisuutta kiusallisuuteen saakka.

Joidenkin mielestä hän oli puolueellinen. Kerran Eino Leino suuttui tilanteesta niin, että kirjoitti Tarkiaisesta satiirisen runon. Tämä oli arvostellut Leinon näytelmää ja ylistänyt samaan aikaan Jotunin novellikokoelmaa. Runon nimi oli Tarhapöllö. Sen säkeissä tarhapöllö tahtoi tehdä taivaan, jossa ”nektarina on hiki, jumaloina jotuunit ja aurinkona piki”.

”Painattaa sen sanomalehteen,

pistää sen alle: V. T.

– Naurahti painovirhe-piru

ja ihmiset lukivat: W. -C.”

Pariskunnan julkisivu oli tällainen, mutta muitakin huhuja liikkui. Kirjallisissa piireissä puhuttiin, että Jotuni ja Tarkiainen olivat hyvin riitaisa pari.

Ja kun Huojuva talo sitten lopulta ilmestyi, kysymys oli kaikkien huulilla: Oliko Maria Jotuni kirjoittanut romaaniin oman aviomiehensä Viljo Tarkiaisen?

”Näin jossain määrin saattoi olla asian laita”, kirjoitti Kari Tarkiainen myöhemmin kirjassaan. Hän päätteli tämän ”kiihkeästä kirjeenvaihdosta”, jota pojat Jukka ja Tuttu olivat käyneet 1940-luvulla. Sen jälkeen, kun Maria Jotuni oli kuollut.

Kirjeissä oli puhuttu käsikirjoituksista – ne pitäisi pelastaa äidin laatikosta – mutta myös sukunimen vaihtamisesta ja jopa oikeudenkäynnistä isää vastaan. Oikeudessa olisi pui­tu perintöasioita sekä isän julmuuksia. ”Ki­duttamista” ja ”akkamaisuutta”, kuten kirjeissä sanottiin. Akkamaisuus tarkoitti sitä, että isä oli peittänyt perheväkivallan ”pirullisen taitavasti”. Niin ”ettei hänen tarvinnut vastata seurauksista”, kuten Kari Tarkiainen sitten kirjoitti.

Kirjeenvaihto ei johtanut oikeudenkäyntiin, mutta siihen se johti, että Jukka Tarkiai­nen haki käsikirjoitukset Töölöstä. Hän vei paperipinot Lönnrotinkadulle, lääkärin vastaanottonsa yläkaappiin, ja sulki ne sinne.

Kului vuosikymmen ja toinen. Keväällä 1951 Viljo Tarkiainen kuoli, ja 1960-luvun alussa kuoli Jukka. Silloin Tuttu Tarkiainen haki Lönnrotinkadulta äitinsä paperit. ”Korrekti mutta päättäväinen professori”, kuten Kari Tarkiainen on muistellut.

Papereiden joukossa oli monenlaista tekstiä, näytelmää ja proosaa. Siellä oli myös suuri romaani, ”siististi puhtaaksikirjoitettu, yli 900-sivuinen Huojuvan talon loppuversio”.

Tuttu Tarkiainen luki sen ahmien ja vei viipymättä Otavaan.

Huojuvasta talosta tuli sensaatio.

Otava julkaisi sen syyskuussa 1963. Se järjesti Helsingissä juhlavan julkistamistilaisuuden ja mainosti näyttävästi lehdissä. Kirjakauppiaat nostivat ikkunoihin Jotunin rintakuvia kertomaan tästä klassisen kirjailijan ”suuresta yllätyksestä”.

Romaani oli ”mestarillinen avioliittoromaani”. Se oli ”viiltävän intensiivinen tutkielma”, jossa kamppailivat häikäilemätön itsekkyys ja nöyrä elämänusko.

”Nyt kaupoissa.”

Tällä kertaa käsikirjoitus oli herättänyt Otavassa suuria intohimoja. Kirjallisella osastolla sitä oli luettu omaelämäkerrallisena teoksena: tyrannimaisen aviomiehen esiku­vana täytyi olla Viljo Tarkiainen.

Näkemykset olivat silti olleet ristiriitaisia. Jotkut olivat sanoneet, että romaani oli sopimaton, liian paljastava. Tarkiaista oli ”säälitelty”, kuten Otavan historiassa kerrotaan.

Toiset taas olivat halunneet tekstiin ”varovaista tasoittelua”, jonkinlaista modernisointia. Kielikin oli kahdessakymmenessä vuodessa muuttunut.

Minkäänlaisia muutoksia ei kuitenkaan tehty. Huojuva talo painettiin täsmälleen siinä asussa, johon Jotuni oli sen jättänyt.

Jouluun mennessä romaanista oli otettu kuusi painosta.

Jotuni pelkäsi yleisön reaktio­ta:
miten se ottaisi vastaan
näin rajun romaanin?

Olisiko Viljo Tarkiainen tuhonnut käsikirjoituksen, jos olisi lukenut sen?

Kari Tarkiainen luulee, että ei. Päinvastoin, hän olisi julkaissut teoksen mutta ”omalla tavallaan”. Aviomies olisi kirjoittanut esipuheen, jossa olisi ollut ”selittelyä ja pehmennystä aika paljon”.

Itse tekstiin hän tuskin olisi koskenut. Jotuni oli ylivoimainen kirjoittaja, siihen Tarkiainen oli aina uskonut.

Kari Tarkiainen luki Huojuvan talon vasta syksyllä 1963, kun se painettiin. Hän osallistui julkistamistilaisuuteen, esiintyi valokuvissa – ”kirjailijattaren lapsenlapsia komea rivistö” – ja luki arvostelut. Mutta muuten hänellä oli omia kiireitään, opintoja ja sotaväkeä.

Perinpohjaisesti hän paneutui romaaniin vasta myöhemmin. Kirja Maria Jotunista ilmestyi syksyllä 2013.

”Tunteeni ovat aina olleet kahtalaiset”, hän sanoo.

”Huojuva talo eroaa niin kovasti Jotunin varhaisemmista töistä, joissa oli iloa ja väriä ja sanankäytön tiivistä osaamista.”

”Mutta kyllä se tietysti antaa kuvaa ihmisestä ja ihmisen sielunelämästä, ajasta ja sen muutoksesta. Heijastuu siinä tällaista.”

1930-luvulla perheväkivallasta ei yleisesti puhuttu. Siinä mielessä Jotuni oli aikaansa edellä. 1960-luvulla, kun Huojuva talo julkaistiin, tilanne oli jo toinen. Puhumattakaan 2020-luvusta, jolloin sitä edelleen luetaan.

Kirjoittiko Jotuni omasta avioliitostaan?

Tutkija Irmeli Niemi on todennut, että ei ainakaan suoraan. ”Avioliiton vaiheista on enemmän luuloja kuin tietoa”, hän kirjoittaa elämäkerrassa vuonna 2001.

Kari Tarkiainen on samalla kannalla: ei ainakaan suoraan. Avioliitto oli vaikea, väkivaltainenkin, mutta enemmän ”sielullisella tasolla”, henkisesti. Oli syyttelyä, mykkäkoulua, mustasukkaisuutta. Sitä koki ilmeisesti ennen kaikkea Jotuni.

Loppuvuonna 1920 Viljo Tarkiainen oli kirjoittanut muistiinpanoihinsa:

”Maija tunnusti tänään itsessään olevan erään voimakkaan perinnöllisen piirteen: mustasukkaisuuden.”

”Maija sanoi, että hän on tämän taipumuksen perinyt isältään! (Ja minä voin vakuuttaa, että se on hänessä kehittyneenä hyvin pitkälle).”

Ehkä Tarkiainen oli jollain tavalla Eero, ehkä ei, mutta uskollinen manageri hän joka tapauksessa oli, Kari Tarkiainen sanoo.

”Mainosti vaimonsa teoksia niin kovasti, että sille suorastaan naurettiin.”

Entä se kopea viesti? ”Tämä käsikirjoitus kilpailee vain ensimmäisestä palkinnosta.”

Oliko Jotuni todella niin varma itsestään, niin vakuuttunut omasta tekstistään?

Pikemminkin hän oli epävarma, Kari Tarkiainen arvioi. Jotuni pelkäsi yleisön reaktio­ta: miten se ottaisi vastaan näin rajun romaanin? Kohu siitä syntyisi, monet varmasti paheksuisivat ja pitäisivät sopimattomana. Sovittaisivat yhteen kirjaa ja kirjoittajaa.

Mutta jos hän olisi voittanut kilpailun, arvovaltainen tuomaristo olisi puoltanut hänen teostaan. Koko arvovallallaan. Siinä hänellä olisi ollut selkänoja.  

Lähteinä käytetty myös Kari Tarkiaisen kirjaa Maria Jotuni, vain ymmärrys ja hymy, Irmeli Niemen kirjaa Arki ja tunteet, Maria Jotunin elämä ja kirjailijantyö sekä Otavan historian osia 2 ja 3, kirjoittaneet Pekka Tarkka ja Pertti Lassila.

Suomen Kuvalehti kuuluu Otava-konserniin.