Paljon puhetta pommista

Euroopan pitäisi hankkia oma ydinasepelote tai ainakin sellaisen rakentamisesta pitäisi keskustella.

Puola hankkisi mieluusti maalle ydinaseen. Hätätapaukses­sa sille kelpaisi myös amerikkalaisten ydin­pommien sijoittaminen Puolassa sijaitseviin tukikohtiin.

Ja entä perinteisesti rauhaa rakastavat Pohjoismaat? Ainakin jos Ruotsissa virinnyttä turvallisuuspoliittista keskustelua on uskominen, niiden pitäisi pohtia yhteisen ydinaseen hankkimista.

Atomin halkaisemisesta tuhovoimansa saavia ydinaseita on rakennettu siinä toivossa, ettei niitä ikinä tarvitsisi käyttää. Ydinaseiden määrää maapallolla on vähennetty suurvaltojen sopimuksilla ja tiukalla valvonnalla on pyritty estämään uusia maita hankkimasta niitä.

Viime aikoina atomiaseista on kuitenkin käyty keskustelua, jota vaikkapa viisi vuotta sitten olisi pidetty täysin uskomattomana. Syitä on kaksi: Venäjän hyökkäys Ukrainaan sekä presidentti Donald Trumpin toinen presidenttikausi.

Ydinaseettomat Nato-maat ovat voineet luottaa ydinasesuurvalta Yhdysvaltain pelotteeseen, joten oman hankkimista ei ole tarvinnut harkita. Venäjä taas on joutunut ottamaan huomioon, että hyökkäys esimerkiksi Viroon tai muuhun Nato-maahan voisi ääritapauksessa johtaa ydinsotaan Yhdysvaltoja vastaan.

Nyt tilanne on muuttunut.

”Jos noita kolmea vaihtoehtoa miettii, niin realistisin niistä olisi mielestäni Puolan oma ydinase ja toisena tulee eurooppalainen ydinpelote”, sanoo Jyri Lavikainen Ulkopoliittisesta instituutista Upista.

Lavikainen on tutkinut ydinpelotetta ja peloteteoriaa. Hän oli myös kirjoittamassa Upin raporttia Naton ydinasepelotteen merkityksestä Suomelle.

”Puolalainen ydinpelote olisi ajatuksena mahdollinen. Ydinasepelote perustuu siihen, että äärimmäisessä tilanteessa valtio on valmis puolustautumaan ydinaseilla huolimatta siitä, että siihen kohdistuu ydinaseilla tehtävän vastaiskun uhka.”

”Yksi valtio voi helpommin tehdä tällaisen päätöksen, koska jos vaihtoehtona on sodan häviäminen joka tapauksessa, sillä ei ole mitään menetettävää. Siksi esimerkiksi Ranskan ydinaseet antavat uskottavan suojan Ranskalle.”

Päätöksenteko on huomattavasti hankalampaa, jos jonkun maan pitäisi omilla aseillaan tarjota ydinsateenvarjo jonkin toisen valtion suojaksi. Sitä esimerkiksi eurooppalainen ydinpelote käytännössä merkitsisi.

”Ja epärealistisin noista on tuo pohjoismaakuvio. Se ase pitäisi ensinnäkin kehittää, mikä tarkoittaisi ydinsulkusopimuksen romuttamista. Se ei olisi näille maille helppo ratkaisu.”

Pohjoismaiden kimppaydinaseeseen perustuva pelote ei välttämättä olisi lopulta kovin uskottava. Esimerkiksi jos Venäjä hyökkäisi Suomeen, Ruotsi tuskin olisi kovin innokas käyttämään yhteistä ydinasetta.

”Siinä tilanteessa Venäjä viestisi Ruotsille, että meillä ei ole nyt riitaa teidän kanssanne, mutta sen jälkeen kyllä on, jos käytätte pohjoismaista ydinasetta. Ja vastaiskumme kohdistuu Ruotsiin. Se olisi aivan ilmiselvä strategia.”

EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Kaja Kallas ehdotti helmikuun alussa Helsingin Sanomien haastattelussa, että Euroopan omasta ydinpelotteesta on ”aloitettava keskustelu”.

Jyri Lavikainen muistuttaa, että tällaista keskustelua yritettiin käydä jo Donald Trumpin ensimmäisellä kaudella ja aivan samasta syystä kuin nytkin. Usko Yhdysvaltain haluun puolustaa Natoa myös ydinaseilla horjui.

”Tässä ei ehkä ole mietitty ihan loppuun asti, kuinka vaikea toimiva eurooppalainen ydinpelote olisi toteuttaa ja mitä kaikkea siihen vaadittaisiin.”

”Siksi keskustelu jää helposti epämääräiseksi. Ja luulen, että sen keskustelun tulos on tälläkin kertaa pettymys eurooppalaisen pelotteen kannattajille.”

Esimerkiksi Suomessa puolustusministeri Antti Häkkänen kehotti tuoreeltaan eurooppalaisesta ydinaseesta keskustelua kaipaavia laittamaan jäitä hattuun.

Eurooppalainen pelote olisi mahdollista rakentaa joko Ranskan tai Britannian varaan. Molemmilla mailla on jo ydinaseita ja myös oikeus tarvittaessa rakentaa niitä lisää.

Ranskalla on nykyään arviolta 290 ydinkärkeä, joista suurin osa on sukellusveneisiin sijoitetuissa mannertenvälisissä ohjuksissa.

Britannialla taas on 225 ydinasetta, joista 120 on sijoitettu sukellusveneistä laukaistaviin ohjuksiin ja loput on varastoitu.

Euroopan maiden varastot ovat pieniä verrattuna esimerkiksi Venäjään, jolla arvioidaan olevan yli 4 300 käyttökuntoista ydinkärkeä. Yhdysvalloilla uskotaan olevan 3 700 ydinasetta. Kaikki määrät ovat arvioita.

Aiemmissa keskusteluissa on varsin nopeasti käynyt ilmi, että Ranskasta ja Britanniasta ei löydy riittävää poliittista tahtoa jonkinlaisen Natosta riippumattoman eurooppalaisen ydinpelotteen rakentamiseen.

”Tähän mennessä Ranska on rajannut, että ranskalaista ydinasetta käytetään Ranskan puolustamiseen. He kyllä puhuvat jo nyt, että Ranskan ydinaseella olisi jonkinlainen eurooppalainen ulottuvuus, mutta ei se näy heidän strategiassaan millään tavalla.”

Lavikainen arvioi, että lupauksissa esimerkiksi Ranskan ydinpelotteen ulottamisesta koko Euroopan käyttöön on kyse enemmän puheista kuin mistään todellisista suunnitelmista.

”Vaikka edettäisiin vakaviinkin keskusteluihin, on niistä pitkä matka siihen, että Ranska ja Britannia ryhtyisivät hankkimaan valtavasti lisää ydinaseita eurooppalaisen pelotteen rakentamiseksi.”

”Se vaatisi käänteentekevän turvallisuuspoliittisen päätöksen. Ja olisi vähintään kymmenen, mutta ehkä pikemminkin 15–20 vuoden prosessi.”

Tavallaan Naton ydinpelote on jo heikentynyt presidentti Trumpin toisella kaudella.

Käytännön tasolla mikään ei ole muuttunut, ydinaseiden käyttöä varten on laadittu suunnitelmat ja niitä myös harjoitellaan. Yhdysvallat ei ole vetänyt pois Nato-maihin sijoittamiaan ydinaseita.

Esimerkiksi pohjoisbelgialaisessa Kleine Brogelin lentotukikohdassa on turvabunkkereissa varastoituna tiettävästi 15 ydinpommia. Yhteensä amerikkalaisia ydinaseita on viidessä Nato-maassa.

Toimivassa ydinpelotteessa on kuitenkin pommien, strategioiden ja doktriinien lisäksi vähintään yhtä paljon kyse siitä, että vastustaja uskoo, että äärimmäisessä tilanteessa ydinaseita ollaan valmiita käyttämään. Se usko on Trumpin toisella kaudella horjunut.

”Ihanteellista pelotteen kannalta olisi, jos Yhdysvallat olisi vankkumattomasti sitoutunut Natoon. Niin ei kuitenkaan enää ole”, Lavikainen sanoo.

Ei ole sattuma, että puheet pohjoismaalaisesta ydinaseesta lähtivät liikkeelle juuri Ruotsista. Länsinaapurilla oli 1950- ja 60-luvuilla ydinaseohjelma, joka eteni niin pitkälle, että Ruotsi olisi todennäköisesti voinut 1960-luvun jälkipuoliskolla rakentaa yksinkertaisen ”sinikeltaisen ydinaseen” ja kokeilla sitä.

Tukholman eteläpuolelle Ågestaan valmistui vuonna 1964 ydinreaktori, joka tuotti sähköä ja kaukolämpöä Farstan lähiölle – sekä asekelpoista plutoniumia Ruotsin ydinaseohjelmalle.

Yleisen mielipiteen käännyttyä ydinasevarustelua vastaan Ruotsi keskeytti ensin pomminrakennusohjelmansa ja myöhemmin myös ydinaseisiin liittyvän teoreettisemman tutkimustyön.

”Olimme 1950-luvun puolivälissä tasavertaisia Ranskan kanssa ydintutkimuksessa. He kuitenkin päättivät hankkia ydinaseen ja me emme”, pääministeri Olof Palme kertoi tiedotustilaisuudessa huhtikuussa 1985.

Tiedotustilaisuus jouduttiin järjestämään, kun julkisuuteen vuoti tieto, että Tukholmassa sijaitsevassa tutkimuslaitoksessa oli vielä 1970-luvulla tehty koeräjäytyksiä, joissa käytettiin myös pieniä määriä plutoniumia.

Ågestan reaktori suljettiin vuonna 1974 mutta se purettiin vasta viime vuonna. Runsaat kolme kiloa Ruotsissa jalostettua plutoniumia kuljetettiin Yhdysvaltoihin hävitettäväksi vuonna 2012.

On salaisuus, kuinka suuri osa plutoniumista oli ydinasekelpoista. Nagasakin elokuussa 1945 tuhonneeseen pommiin tarvittiin yli kuusi kiloa plutoniumia.

Pohjoismaisen ydinaseen rakentaminen 2020-luvulla olisi vaativa mutta ei mahdoton tekninen urakka. Perusperiaatteet ovat jo vanhoja, ensimmäinen ydinpommi räjäytettiin yli 80 vuotta sitten.

Kaikkein hankalimpana vaiheena ydinaseen valmistamisessa pidetään pommin raaka-aineena toimivan uraanin tai plutoniumin hankkimista. Ydinaseiden leviämistä yritetäänkin hillitä valvomalla erityisen tiukasti uraanin rikastamista sekä reaktoreita, joissa voisi valmistaa asekelpoista plutoniumia.

Helpoin tapa hankkia pohjoismaista pommimateriaalia olisi rakentaa ydinreaktori, joka tuottaa muutamassa kuukaudessa uraanista aseisiin sopivaa plutoniumia. Silloin ei tarvittaisi valtavia jalostuslaitoksia, joissa luonnonuraania saadaan rikastettua riittävästi.

Ydinaseen rakentaminen maksaisi miljardeja euroja mutta olisi taloudellisesti täysin mahdollista yhdellekin kehittyneelle teollisuusmaalle saati sitten viidelle Pohjoismaalle yhdessä.

Maailman kaksi uusinta ydinasevaltaa ovat Pohjois-Korea sekä Pakistan. Pohjois-Korea teki ensimmäisen ydinkokeensa vuonna 2015, Pakistan vuonna 1998.

Pakistanin talouden kokoa mittaava bruttokansantuote (BKT) oli Maailmanpankin tilastojen mukaan noin 62 miljardia dollaria, kun se teki ensimmäisen kokeensa. Kommunistisen Pohjois-Korean talouden kokoa on vaikea mitata, karkea arvio ydinkoevuodelta 2015 on 30 miljardia dollaria.

Pelkästään Suomen bruttokansantuote oli vuonna 2024 lähes 300 miljardia dollaria, eli yli kolme kertaa suurempi kuin Pakistanin ja Pohjois-Korean taloudet yhteensä.

Kaikkien Pohjoismaiden yhteenlaskettu BKT oli vuonna 2024 noin 1 800 miljardia dollaria eli ydinpelotteen hankkiminen ei ole rahakysymys.

Suurin este onkin periaatteellinen.

Kaikki Pohjoismaat ovat allekirjoittaneet ydinsulkusopimuksen, jossa ne sitoutuvat olemaan hankkimatta ydinaseita. Suomalaisissakin ydinvoimaloissa vierailee säännöllisin väliajoin Kansainvälisen ydinenergiajärjestön tarkastajia, joiden tehtävänä on valvoa, ettei rauhanomaisia ydinvoimaloita käytetä salaa pommitehtaina.

Vuonna 1970 voimaan astunutta ydinsul­kusopimusta pidetään kansainvälisten ase­ra­joitusten jättionnistumisena – ja syystäkin.

Kun sopimuksesta neuvoteltiin, oli yleinen arvio, että jopa 30 valtiota maailmassa on hankkimassa ydinaseen. Nykyään ydinaseita on virallisesti kahdeksalla valtiolla ja ydinsulkusopimuksen voimaantulon jälkeen pommin on onnistunut hankkimaan vain kolme maata.

Virallisia ydinasevaltioita ovat Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Ranska, Iso-Britannia, Pakistan, Intia sekä Pohjois-Korea. Lisäksi Israelilla uskotaan yleisesti olevan ydinase vaikka se ei ole virallisesti asiaa vahvistanutkaan.

Suomi ja muut Pohjoismaat voisivat periaatteessa erota ydinsulkusopimuksesta, jolloin sen rajoitukset eivät enää jarruttaisi ydinaseen kehittämistä. Päätös olisi kuitenkin järisyttävä.

”Jos Pohjoismaat voisivat sormia napsauttamalla hankkia tänään käyttövalmiin ydinpelotteen, se voisi olla tehokas”, sanoo Rand-instituutin Euroopan tutkimusjohtaja Paul van Hooft.

”Käytännössä asia on kuitenkin paljon monimutkaisempi.”

Van Hooftin työnantaja Rand on ydinsotapiireissä tuttu nimi. Alun perin amerikkalaisessa tutkimuslaitoksessa pohdittiin ydinpelotetta ja supervaltojen välisen ydinsodan seurauksia jo 1950-luvulla.

Silloin Randin päätiedemies Herman Kahn herätti kauhua laskemalla, että Yhdysvalloissa kannattaisi rakentaa ahkerasti pommisuojia, koska niiden avulla ydinsodan kuolonuhrien määrä voitaisiin hyvinkin leikata 30 miljoonasta vain kymmeneen miljoonaan.

”Sanotaan, että Pohjoismaat ilmoittaisivat, että ne pyrkivät hankkimaan oman ydinpelotteen. Aikaa siihen menisi ehkä viisi tai sanotaan kymmenen vuotta. Ydinaseen kehittäminen vähentäisi turvallisuutta siihen hetkeen asti, kun pelote olisi käyttökunnossa”, van Hooft sanoo.

Turvattomuus lisääntyisi, koska Venäjä olisi valmis käyttämään hyvin voimakkaita keinoja estääkseen Pohjoismaita rakentamasta ydinpelotetta.

”Ei ehkä aloittamaan sotaa, mutta muita keinoja. Kannattaa muistaa, mitä esimerkiksi Iranin ydinohjelmassa työskennelleille tiedemiehille kävi.”

Iranin ydinohjelmaa jarrutettiin vuosikymmenten ajan sabotoimalla ydinlaitoksia sekä murhaamalla ohjelmaan osallistuneita tutkijoita. Virallista vahvistusta ei ole, mutta Israelin arvellaan yleisesti olleen Iran-operaatioiden takana.

Kesällä 2025 Israel ja Yhdysvallat kävivät lyhyen sodan Irania vastaan tarkoituksenaan estää maata hankkimasta ydinasetta. Aiemmin Israel on pommittanut ydinlaitoksia sekä Irakissa että Syyriassa estääkseen näiden valtioiden pommipyrkimykset.

Keskustelussa ydinaseista juututaan helposti siihen, pystyisikö joku valtio tai valtioiden ryhmä teknisesti rakentamaan toimivan ydinpommin. Van Hooft muistuttaa, että pelkkä ydinase on eri asia kuin toimiva ydinpelote.

”Ydinkärkien lisäksi tarvitaan niiden maaliin toimittamiseen tarvittavat välineet, esimerkiksi ohjukset. Lisäksi tarvitaan toimiva komentojärjestelmä ja näiden kaikkien käyttöä on harjoiteltava. Vasta sitten voidaan puhua toimivasta ydinpelotteesta.”

Pohjoismaiseen ydinpelotteeseen ei riittäisi yksi pommi tai kourallinen pommeja. Ydinaseita pitäisi olla niin paljon, että Venäjä ei voisi tuhota niitä ennaltaehkäisevällä iskulla.

Pelotteen uskottavuutta lisäisi, jos pohjoismaiset ydinohjukset sijoitettaisiin vaikeasti paikallistettaviin ja tuhottaviin sukellusveneisiin. Silloin pari tusinaa ydinkärkeä voisi riittää suuremmankin sotilasmahdin hyökkäysaikeiden ehkäisemiseen, van Hooft arvioi.

Yleinen sotahistorian näppisääntö on, että ydinasevaltiot eivät sodi suoraan keskenään, koska riski tavanomaisilla aseilla käytävän konfliktin riistäytymisestä täysimittaiseksi ydinsodaksi on liian suuri.

Käytännössä sääntö ei ole pitänyt, Intia ja Pakistan ovat säännöllisin väliajoin käyneet rajoitettuja rajasotia. Viimeksi maat tekivät ilmahyökkäyksiä toistensa sotilastukikohtiin toukokuussa 2025. Sekä Intialla että Pakistanilla on ydinaseita.

Ei tarvitse olla kovin kaksinen sota-asiantuntija voidakseen arvioida, että pohjoismaisen ydinaseen päätarkoitus olisi estää Venäjää hyökkäämästä Pohjoismaihin. Karttaan tutustumalla taas voi päätellä, että todennäköiset hyökkäyskohteet eivät ole esimerkiksi Tanska tai edes Ruotsi vaan Venäjän rajanaapurit Suomi ja Norja.

Estäisikö siis pohjoismainen ydinasepelote automaattisesti Venäjää hyökkäämästä tavanomaisilla aseilla Suomeen tai Norjaan?

”Se riippuu siitä, kuinka uskottavaksi pelote on rakennettu. Jälleen pelkästään se, että sinulla on ydinase tai vaikkapa kolme ydinasetta, ei riitä.”

”Pelote on tehokas, jos vastustajalla on riittävä varmuus siitä, että sodan aloittamisen seuraukset olisivat katastrofaalisia.”

Van Hooft muistuttaa, että ydinpelotteen tehoa arvioitaessa liikutaan aina epävarmalla alueella. Lopulta kyse olisi siitä, kuinka suuriksi Venäjä arvioisi mahdollisuudet käyttää tavanomaisia asevoimia ilman, että hyökkäys niillä laukaisisi vastaiskua ydinasein.

Äkkiseltään kuulostaa täysin vinksahtaneelta pohtia, tarvittaisiinko pohjoismaiseen ydinpelotteeseen kaksikymmentä ydinkärkeä vai riittäisikö kuitenkin viisitoista. Puheet pohjoismaisesta ydinaseesta ovatkin toistaiseksi olleet hajanaisia heittoja.

”No niin kauan, kun mitään konkreettista ei ole esitetty, kyse on vain puheesta. Mutta vaikkapa kolme vuotta sitten ei kukaan olisi vakavissaan voinut ehdottaa, että pohjoismaisesta ydinaseesta pitäisi edes keskustella”, Paul van Hooft sanoo.

Ydinpelotteesta väitöskirjan tehneen tutkimusjohtaja van Hooftin asiantuntemuksella on viime aikoina ollut kysyntää. Ydinaseet ovat taas ajankohtaisia.

Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä taas uhkaa käynnistyä uusi kilpavarustelun aika, kun ydinaseiden määrää rajoittaneet sopimukset ovat umpeutuneet.

”Kun aloitin väitöskirjani 15 vuotta sitten monet kokeneemmat tutkijat ihmettelivät, miksi ihmeessä halusin tutkia ydinpelotetta. Sehän oli ajatuksena täysin vanhentunut”, van Hooft sanoo.

”Nyt näyttää siltä, että ydinaseiden merkitys maailmassa on nopeasti kasvamassa.”