Niin totta kuin mahdollista
Onko poliitikosta tehty fiktiivinen kuunnelma viihdettä, politiikkaa vai ajankohtaisdraamaa – vai onko sillä edes väliä, kunhan kansa viihtyy?
8
MIN
’Lähteekös se Hilla Jussin kanssa elokuviin?”
”Mikäs elokuva Jussilla on mielessä?”
”Se uusi Gladiator, Russell Crowe pääosassa, sijoittuu Rooman keisariajan kukoistuskauden loppuun, Marcus Aureliuksen markomannisotaan.”
”Rooman tuho kiinnostaa aina. Hilla lähtee mielellään.”
Dialogi ei ole vanhasta Suomi-filmistä vaan tuoreesta Ylen audiodraamasta. Siinä sanailevat päähenkilö, Jussi Halla-aho -niminen mies sekä Hilla-niminen nainen.
”Jussi Halla-aho ja hänen vaimonsa Hilla ovat kertoneet haastattelussa puhuvansa noin”, kertoo sarjan toinen pääkäsikirjoittaja Miira Karhula.
Draama eduskunnan nykyisen puhemiehen elämästä on itsenäistä jatkoa viime syksynä ilmestyneelle Sanna Marin – miljoonat seuraa -audiodraamalle, joka sekin oli Karhulan käsikirjoittama ja Ylen tilaama. Se osoittautui menestykseksi.
Elävien poliitikkojen dramatisointi kuunnelmaviihteeksi ei ole maailmalta kopioitu idea. Sarjat on tuottanut Warner Bros., jossa Karhula ohjaa, käsikirjoittaa ja kehittää uusia draamatuotantoja.
”Vastaavaa ei ole tehty muualla, vaan tällaisena muotona se on uusi ja suomalainen keksintö.”
Karhula ei itsekään aluksi uskonut, että nykypoliitikko kelpaisi suosittujen audiodraamojen hahmoksi. Ylelle kuitenkin nimenomaan kaivattiin poliittista draamaa.
”Olisin varmaan etukäteen sensuroinut itse itseäni ja ehdottanut jotain Kekkosta.”
Mutta kävi ilmi, että yleisöä kiinnostaa suosittujen poliitikkojen elämä, vaikka keksittykin versio siitä.
Karhulaa trendi miellyttää. Hän on toimittajataustainen politiikkanörtti, joka muistelee, kuinka oli Jyväskylässä lapsen voimistelukisoissa samaan aikaan kesällä 2017, kun perussuomalainen puolue jakautui kahtia. Lauri Nurmen samana vuonna ilmestyneen kirjan Perussuomalaisten hajoamisen historia mukaan eroava joukko kokoontui ravintola Mustassa Kynnyksessä. Karhula oleili ravintolan liepeillä tietämättä, mitä siellä tapahtuu. Se kutkuttaa hänen mielikuvitustaan yhä.
”Siitä olen haaveillut kirjoittavani draamaa.”
Siinä, että oikeita ihmisiä käytetään fiktion hahmoina, ei ole mitään uutta. Idea on satoja vuosia vanha, valistuksen ajalta peräisin, sanoo kirjallisuuden tutkija Laura Piippo. Silloin fiktio ja tiedeteksti erkaantuivat omiksi lajeikseen.
Kirjoittajan näkökulmasta todellinen henkilö tarjoaa materiaalia ja aineksia, joista ammentaa ilman, että kaikki täytyy kuvitella itse.
”Lukija tai kuulija sitten kuluttaa näitä viihtyäkseen tai sivistyäkseen. Ihminen on lajityypillisesti kiinnostunut toisista ihmisistä ja tarinoista, joissa ihmisenkaltaiselle toimijalle tapahtuu asioita.”
Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt lukuisia romaaneja, joiden päähenkilö on todellinen ihminen.
Minna Rytisalon Minna Canthista kertova romaani Rouva C (2018). Johanna Venhon Tove Janssonista kertova romaani Syyskirja (2021) ja Sylvi Kekkosesta kertova Ensimmäinen nainen (2019). Jari Järvelän Aino Aallosta kertova Aino A. (2021). Milla Ollikaisen Mathilda (2025), jonka pääosassa on Eliel Saarisen vaimo. Pelkästään Raija Oranen on kirjoittanut Gösta Serlachiuksesta, Armi Ratiasta, Aino Acktésta, Urho Kekkosesta, J. K. Paasikivestä ja Anita Välkistä, muiden muassa.
Kirjallisuuden tätä tyyppiä on ryhdytty kutsumaan biofiktioksi. Piipon mukaan se on kirjallisuuden markkinoinnille mieluinen termi, jota käytetään vanhan idean paketointiin modernimmaksi. Aiemmin saatettiin sanoa elämäkertaromaani. Vähän niin kuin entinen radiokuunnelmakin on nyt podcast-aikana audiodraama.
”Laji on ollut aina suosittu. Se, että se tuntuu näkyvän nyt kaikkialla, johtuu siitä, että me puhumme siitä niin paljon.”
Erityisesti naiset ovat olleet suosittuja biofiktion päähenkilöitä. Naisista ei aina ole samalla lailla historiallisia lähteitä kuin miehistä. Naisten elämää on vähän pitänytkin kuvitella.
Mutta Sanna Marinin kohdalla lähteistä ei ole varsinaisesti ollut pulaa. Silti hänestäkin on kirjoitettu fiktiota.
”Marinin kohdalla kyse ei ole ollut siitä, että pitäisi keksiä hänelle elämäntarinaa, vaan siitä, että hänestä on olemassa valtavat määrät materiaalia, jossa fakta ja fiktio ovat jo valmiiksi sekoittuneita”, Piippo sanoo.
Sosiaalisen median aikakaudella julkkikset ja poliitikot ovat ottaneet julkikuvansa omiin käsiinsä ja julkaisevat itsestään materiaalia, joka saattaa tuntua todenmukaiselta, muttei kuitenkaan sitä varsinaisesti ole. Siitä käy esimerkkinä nimenomaan Sanna Marin, tai hänen Instagram-tilinsä. Marin julkaisee siellä sommiteltuja ja tarkasti mietityn oloisia kuvasarjoja siitä, millaiselta haluaa elämänsä näyttävän.
”Tällainen audiodraama tarjoaa lisää samanlaista materiaalia samasta aihepiiristä.”
Jos ennen biofiktion hahmoiksi on mieluummin valittu jo kuolleita, nyt himoitaan draamaa nimenomaan aktiivisesti yhteiskunnassa mukana olevista tyypeistä. Ajallinen sykli on muuttunut ja kaiken pitää tapahtua nopeasti ja mieluiten heti. Toissahallituksen pääministeri olisi draaman päähenkilöksi jo liian menneen talven lumia.
”Kirjallisuuden keinot ovat siis vanhoja, mutta teknologian kehitys tuo niille uusia käyttötapoja.”
”Monet seuraavat politiikkaa vähän kuin draamasarjaa, osa huvittuneena, osa synkempänä”, Johanna Vuorelma sanoo.
Suomalaiset ovat aina lämmenneet realistisen tuntuiselle kirjallisuudelle ja viihteelle. Tykkäämme, että fiktiossa on faktat kunnossa ja juoni ”tuntuu uskottavalta”.
Piippo on juuri silmäillyt Kimmo Jokisen väitöstutkimusta Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet vuodelta 1997. Siinä suomalaiset painottivat, että arvostavat kirjallisuudessa realistisuutta, todentuntuista dialogia ja arkisuutta. Eli ehkä jotain sellaista, kun Jussi Vatasen näyttelemä Jussi Halla-aho lämmittää työpaikan taukohuoneessa kana-ananasmikroateriaa ja kuuntelee sivukorvalla, kun työkaverit puhuvat vieressä vähän liian suvaitsevaisia juttuja.
Kalle Päätalon romaanisarjat ovat kansallisia kulttuurimonumentteja. Luonto- ja sota-aikakuvaukset ovat romaaneissa taattua suosikkisisältöä.
2000-luvulla laadukkaan lukuromaanin paikan ovat ottaneet laadukkaat tv-sarjat, Piippo sanoo.
”Monet tunnetut romaanitkin ilmestyivät alun perin sarjoina. Nyt sarjamuoto on palannut.”
Brittihovia kuvaavassa The Crownissa yhdistyvät molemmat trendit. Sitä on tehty kuusi kautta. Sarja alkaa tavanomaisena historiallisena draamana, mutta nykyaikaa lähestyessään muuttuu fiktioksi elävistä ihmisistä.
Donald Trumpista kertova Ali Abbasin ohjaama elokuva The Apprentice tuli ensi-iltaan viime vuonna. Pääosanäyttelijä Sebastian Stanin trumpmaisuutta pidettiin uskottavana.
True crimen suosiosta voi päätellä, että myös rikosviihteen halutaan olevan ”totta”. Miksei meillä vielä ole audiodraamaa Anneli Auerista?
Kertomuksia tutkinut dosentti Samuli Björninen Turun yliopistosta tuntee liioittelevansa vain hiukan sanoessaan, että kaikkea kirjallisuutta luetaan nykyään kuin se olisi autofiktiota. Siis myös meidän lukijoiden, katselijoiden ja kuuntelijoiden suhde faktaan ja fiktioon on muuttunut.
Esimerkkinä hän käyttää Meri Valkaman vuonna 2021 ilmestynyttä romaania Sinun, Margot, jonka kirjallisuuslehden kriitikko arvosteli kuin se olisi todenmukaisuuteen pyrkivä historiallinen dokumentti, mitä se ei siis ole.
”Ovatko lukijoiden odotukset asettuneet asentoon, jossa fiktioteoksiakin ajatellaan sen kautta, vastaako niiden sisältö tosiasioita”, Björninen pohtii.
Kirjailijan on nykyään vaikeaa pysytellä erillään romaaninsa maailmoista. Fiktiivistä tekstiä tulkitaan niin, että se edustaa suoraan kirjailijan omaa asenne- tai arvomaailmaa.
Sekin liittyy someaikaan.
”Kirjailijoiden on oltava esillä sosiaalisessa mediassa, otettava selkeitä kantoja esillä oleviin teemoihin ja esitettävä mielipiteitään. Siinä hämärtyy se, mitä sanotaan teoksissa ja mitä on sanottu somessa. Ajatellaan, että kirjailijan luomat fiktiiviset henkilöt kertovat, mitä kirjailija ajattelee asioista.”
Myös fiktion eteen tehtyä taustatyötä korostetaan. Romaaneissa saattaa jo olla lähdeluetteloita.
”Mediassa kirjailijaa saatetaan myös haastatella ikään kuin teoksensa teemojen asiantuntijana, jos romaani käsittelee vaikkapa ilmastonmuutosta.”
Jos kaipaamme fiktiolta toden tuntua, niin politiikkaa taas kulutetaan yhä enemmän viihteenä.
”Monet seuraavat politiikkaa vähän kuin draamasarjaa, osa huvittuneena, osa synkempänä”, sanoo politiikan tutkija Johanna Vuorelma.
Hän ymmärtää hyvin, miksi Yle on tehnyt audiodraamat nimenomaan Sanna Marinista ja Jussi Halla-ahosta.
”Heillä on olemassa yleisö, joka on seurannut heitä eri alustoilla, ja he haluavat lisää.”
Lisäksi Marin ja Halla-aho edustavat kahta erilaista poliittista kantaa, mikä luo mielikuvan tasapuolisuudesta.
Politiikan henkilöytymisestä on puhuttu jo kauan. Kun poliitikot rakentavat itsestään henkilöbrändiä, se lisää ihmisten kiinnostusta. Perinteisesti poliitikkojen on ollut hankalaa tuoda julkisuudessa esiin inhimillisiä puolia itsestään. Audiodraaman kaltaisessa fiktiossa se suorastaan tarjoillaan heille.
”Jos poliitikko on jäänyt julkisuudessa etäiseksi, fiktiossa hänestä voidaan tehdä inhimillisempi. Fiktiiviset tulkinnat jäävät helposti elämään ja ohjaamaan käsitystämme näistä henkilöistä.”
Draaman päähenkilöydestä on poliitikolle hyötyä riippumatta siitä, millä lailla hänen elämäänsä ja ajatuksiaan siinä esitetään. Se pönkittää poliitikon valtaa.
”Siitä on ehdottomasti etua ihan jo julkisuuden logiikan perusteella. Riippumatta siitä, miten oikeaksi itsestä luodun kuvan kokee, tällainen tarjoaa myös tilaisuuksia opponoida sitä tulkintaa. Näpäyttely somessa tuo taas tehokkaasti lisää näkyvyyttä.”
Faktan ja fiktion raja on jo muutenkin häilyvä, joten onko tarpeen hämmentää sitä ehdoin tahdoin lisää?
”Ajattelen, että draama voi olla jollain lailla enemmän totta kuin historiafaktojen luettelo”, Miira Karhula sanoo.
Sanna Marinia ja Jussi Halla-ahoa käsitelleissä draamoissa hän on pyrkinyt siihen, että lopputulos ”on niin totta kuin mahdollista”.
Se tarkoittaa, että tiimi on haastatellut päähenkilön lähipiiriä, lukenut ”kaiken mahdollisen”, ottanut oikeaksi tiedettyjä tapahtumia, paikkoja ja henkilöitä ja kerännyt oikeisiin aikakausiin liittyviä yksityiskohtia.
Kun poliitikosta on henkilönä saatavilla lähinnä työhön liittyvää materiaalia, Karhulan näkemyksen mukaan ajatusten ja tunteiden lisääminen henkilöön auttaa ymmärtämään kokonaiskuvaa paremmin.
”Esimerkiksi Halla-aho on kuitenkin tarvinnut itsestään kaikkia niitä puoliaan päästäkseen siihen asemaan, missä nyt on.”
Nyt jo perussuomalaisten keskuudesta on kuulunut Karhulan korviin keskusteluja, ”ollaanko oltu lojaaleja” puoluetta kohtaan, kun on annettu audiodraamaan haastatteluja. Marinin kohdalla tällaista keskustelua ei ainakaan käsikirjottajalle kantautunut.
”Perussuomalaiset on nuori puolue. Vanhoissa puolueissa ehkä enemmän ymmärretään sitä, ettei puoluetta voi pitää sillä lailla näpeissään.”
Koska uutta on tuutattava putkeen niin pian kuin mahdollista, seuraavaa Ylen audiodraaman tosielämän päähenkilöä mietitään jo kuumeisesti. Sen pitää olla joku laajasti kiinnostava tyyppi, joka on yhä yhteiskunnallisesti aktiivinen, ei mikään has been.
Saako tässä kohtaa toivoa? Nalle Wahlroos olisi ökyrikkaista kertovien tv-menestyssarjojen hengessä upea hahmo. Erityisesti varakkaat henkilöthän kiinnostavat meitä loputtomasti.
”Nimi on kyllä ollut mukana keskusteluissa”, Karhula paljastaa.
Hän sanoo pohtineensa paljon sitä, että on työllään muokkaamassa valtaapitävien ihmisten julkisuuskuvaa. Hän ei kuitenkaan ajattele, että se olisi vain yksipuolista pönkittämistä.
”Haluan, että ihmiset kiinnostuisivat draaman kautta politiikasta ja ryhtyisivät ottamaan enemmän asioista selvää. Me olemme kaikki kiireisiä ja meitä on liian helppo huijata politiikassa helppoihin ratkaisuihin.”