Sivustakatsoja

Hurjaruuthin uusi teatterinjohtaja Jyrki Karttunen on ihmisrakas introvertti, jolla on valtava tarve kuulua johonkin.

hän
Teksti
Kristiina Sarasti
Kuvat
Joel Karppanen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mielikuvituskaveri nimeltä Jorma.

Sellaisen Jyrki Karttunen esiteininä loi itselleen. Tanssija-koreografi Jorma Uotinen oli esittämässä soolotanssiteostaan Jojo hänen kotikaupungissaan Joensuussa ja tuli usein kadulla vastaan. Karttunen leikkasi sanomalehti Karjalaisesta Uotisen henkilöhaastattelun, kiinnitti sen seinälleen ja jutteli ”Jorma-ystävälle” tanssijan haaveistaan.

”Uotisessa oli jotain kiehtovan kummallista ja taianomaista, mitä kaipasin omaan elämääni. Janosin kaikkea muuta kuin mistä poikien ja miesten oletettiin olevan kiinnostuneita. Vierastin sitä, että olisi pitänyt olla kilpailuhenkinen atleetti, ja Jorman hahmo tuntui antavan vaihtoehdon.”

Taide avasi muutenkin ilmanalaa. Lapsena ja nuorena Karttunen istui veljensä kanssa paljon Joensuun kaupunginteatterissa, koska heillä oli sinne Pohjois-Karjalan Säästöpankin kautta saadut kausikortit.

”Koin oloni Joensuussa aina ulkopuoliseksi, mutta teatteri pelasti minut pikkukaupungin ahdasmielisyydeltä. Opin, että näyttämöllä kaikki on mahdollista.”

Karttunen on moneen kertaan palkittu tanssija-koreografi, joka aloittaa joulukuussa helsinkiläisen tanssiteatteri Hurjaruuthin teatterinjohtajana. Hän iloitsee siitä, että pääsee kokeilemaan uudenlaisia tekemisen muotoja.

”Hurjaruuth sijoittuu tanssin, teatterin, sirkuksen ja klovnerian väliselle vapaalle alueelle, joka on minusta taiteellisesti tosi mielenkiintoinen.”

Karttunen on toiminut uransa aikana myös Helsinki Dance Companyn ja Karttunen Kollektivin taiteellisena johtajana sekä Helsingin kaupunginteatterin pääkoreografina. Toisin kuin ne, Hurjaruuth on erikoistunut tuottamaan esityksiä lapsille ja perheille.

Sekin sopii mainiosti Karttuselle, joka sai pari vuotta sitten myös sosionomin ja varhaiskasvatuksen opettajan pätevyyden. Koronarajoitusten aikaan hän työskenteli lastensuojelussa.

”Olen vuosia miettinyt, miten voisin yhdistää nämä kaksi kiinnostuksenkohdettani. Hurjaruuthissa pystyn hyödyntämään sosiaalista näkökulmaani taiteellisen työn kontekstissa.”

Karttunen kertoo olevansa huolissaan siitä, että nuorten mielenterveysongelmat ovat jatkuvasti lisääntyneet. Yksi syy on hänestä se, että lapsia kasvatetaan yhä pienemmästä pitäen työmarkkinoiden käyttöön ja tuottavaksi osaksi yhteiskuntaa.

”Pärjäämisen ja kilpailussa menestymisen piiloihanne luo kohtuuttomia paineita jo hyvin nuorena. Lapsilla ei ole mahdollisuuksia olla tarpeeksi kauan lapsia.”

Lastenkulttuuriin pitäisi Karttusen mukaan panostaa jo siksi, että taide voi auttaa lapsia ja nuoria löytämään itseilmaisun keinoja ja hahmottamaan asioita, joita on vaikea sanallistaa.

”Taide on ajan mittaan korvaamatonta mielenterveystyötä. Taiteessa on tilaa kaikelle identiteettien väliselle, määrittymättömälle ja vielä hahmottumattomalle. Se antaa mahdollisuuden leikkiin ja mielikuvituksen käyttöön ja helpottaa monien erillisyyden kokemusta.”

Karttunen tahtoisi kehittää Hurjaruuthia edelläkävijäksi, joka uudistaisi käsityksiä siitä, mitä kaikkea lastenkulttuuri voi olla. Kirjoittamattomat säännöt on syytä kyseenalaistaa.

”Tarvitseeko lapsille esimerkiksi selittää kaikki, vai voisiko esityksissä olla avoimeksi jääviä asioita ja abstrakteja tapahtumia? Asiat ovat kiinnostavimmillaan, kun niitä pitää vähän pähkäillä.”

Jyrki Karttunen haluaa tuoda lastenkulttuuriin lisää ajattelua ja kunnianhimoa. ”On harhaluulo, että lastenkulttuuria voisi tehdä höttöisemmin kuin aikuisten.”

Karttusen isä oli Joensuun kaupungin urheilu- ja liikuntatoimen johtaja ja äiti pankkitoimihenkilö. Vanhemmat suhtautuivat lapsiinsa kannustavasti ja hyväksyvästi, mutta Karttunen ei löytänyt kaupungissa paikkaansa muiden lasten ja nuorten joukosta.

”En koskaan osannut pelata sitä sosiaalista peliä säännöillä, jotka muut tuntuivat osaavan myötäsyntyisesti.”

Teininä Karttunen löysi joensuulaisen Cat People -showtanssiryhmän ja alkoi käydä sen ikärajattomissa esityksissä.

”Heidän esityksensä toivat Joensuuhun aina suuren maailman tunnun.”

Henkireikänä oli myös Pekkalan kuvataidekoulu, missä Karttunen löysi kuvanveiston.

”Se, että sain tehdä omin käsin ja antaa abstrak­tioille muodon, auttoi hengittämään ja tuntemaan, että voin ilmaista itseäni edes jotenkin.”

Kerran Karttunen meni seuraamaan veljensä tanssiharjoituksia ja tanssinopettaja pyysi hänet mukaan. Kipinä syttyi heti, ja kuvanveisto vaihtui tanssiin.

”Savi jäi pois ja aloin veistää abstraktioita esiin kehollani. Ajattelen liikettä rytminä, volyymina, massana. Tanssissa voi ylläpitää ja ilmaista samanaikaisesti montaa eri ajatusta, jotka yhdessä muodostavat asioista todemman kuvan kuin lineaarinen puhe.”

Yläasteen jälkeen, viisitoistavuotiaana Karttunen muutti yksin Kuopioon ja meni taidelukioon.

Jälkikäteen hän on ihmetellyt, miten vanhemmat päästivät hänet sinne yksin.

”Äiti sanoi, etten jättänyt vaihtoehtoja. Kuopion taidelukiossa pääsin vihdoin muiden toiseutta kokevien joukkoon.”

Kun Karttunen osallistui Kuopio tanssii ja soi -festivaalin tanssikurssille, hän tapasi entisen mielikuvituskaverinsa esikuvan. Kurssia vetävä Jorma Uotinen pyysi Karttusen Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmään. Karttunen muutti Hel­sinkiin.

Ylen podcastsarjassaan Uotinen on kertonut, että kiinnitti heti huomiota Karttusen poikkeukselliseen lahjakkuuteen ja persoonalliseen tapaan liikkua. Hänen mukaansa Karttusen erityislaatua luonnehtii kyky haltioitua ja siirtää haltioituneisuutta yleisön puolelle.

Karttunen pääsi tanssimaan Uotisen pääteokseen, nykytanssiteokseen Ballet Pathétique, jonka miestanssijoilla oli vartaloidensa verhona vain tyllihame.

”Yhdeksänkymmentäluvulla miehet hameissa herättivät pahennusta vanhoillisissa piireissä, mutta minulle kokemus oli vapauttava ja kasvattava.”

Kaupunginteatterin-kiinnityksen jälkeen Karttunen toimi vuosia vapaana tanssijana ja koreografina.

Vuonna 1998 hän teki ensimmäisen oman koreo­grafiansa, nykytanssiteoksen Digital Duende, jota on luonnehdittu pohjoismaisen viileäksi tulkinnaksi kuvitteellisesta tulisesta espanjalaisuudesta. Se voitti eurooppalaisen tanssin katselmuksen ja vei Karttusen ja hänen tanssiparinsa esiintymään maailmalle.

”Olen kiitollinen, ettei minun tarvinnut jäädä nyhräämään Suomeen. Oli hienoa saada oma teos keskustelemaan erilaisten yhteisöjen kanssa. Jokaisessa ympäristössä syntyy uudenlaista, mielenkiintoista energiaa, ja sen kokeminen on antanut perspektiiviä tekemiselle ja kasvattanut minua taiteilijana.”

Esikoiskoreografiaakin suurempi kansainvälinen noste oli Karttusen Keiju-teoksella. Se on aikuisten satu, joka vie kukkaismaailman ja toden välimaastoon.

Lyonin biennaalissa Karttunen esitti Keijun kymmenen kertaa.

”Kun pikkuisen heilautin tossua, lapsiyleisö villiintyi. Siellä sain tuntumaa siihen, millaista on olla rokkitähti.”

Vaikka Karttunen on esiintyjänä tottunut parrasvaloihin, hänellä on sivustakatsojan identiteetti.

Se on korostunut koko elämän ajan erityisesti juhlapyhinä. Silloin hänet valtaa aina syvä ulkopuolisuuden tunne.

”Näen juhlapyhät performanssina, johon en kykene osallistumaan. Esittäminen on minulle työtä, enkä osaa tehdä sitä uskottavasti vapaalla, vaikka haluaisin olla osa yhteistä perinnettä.”

Karttunen kokee olevansa ihmisrakas introvertti, joka katsoo sivusta, kun maailma kulkee radallaan.

”Silti minulla on valtava tarve kuulua johonkin. Tanssin kautta olen löytänyt tapani olla osa yhteisöä.”

Ihmisten välistä yhteyttä ja yhteisöllisyyttä Karttunen haluaa vaalia myös taiteellisilla töillään. Hänestä se on entistä tärkeämpää nyt, kun maailmantilanne on käynyt epävakaaksi.

”Sotakonfliktit monella rintamalla ahdistavat ja tuovat mieleen lapsuuden pelot. Lapsuuttani leimasi varsinkin ydinsodan pelko. Tv:stä tulleilla simulaa­tioilla havainnollistettiin sitä, missä järjestyksessä maailma ydinsodassa tuhoutuisi. Uhkakuvat ovat palanneet.”

Taiteilijana Karttunen haluaa muistuttaa, kuinka paljon maailmassa on kauheuksien lisäksi valoa.

”Pääosa ihmisistä on hyviä toisilleen. Haluan taiteellani vahvistaa kaikkea tätä positiivista.”

Silloin kun asiassa ei näy mitään valoisaa, Karttunen pyrkii löytämään siitä jotain huvittavaa. Huumorilla ja yhdessä nauramisella on yhteisöä lujittava funktio.

”Teatteri on paikka, jonne lauma ihmisyksilöitä voi kerääntyä nauramaan jollekin kuvitellulle. Tuskin muut eläimet tekevät näin. Minulle agnostikkona teatteri on hyvinkin pyhä paikka.”

Karttusta on aina inspiroinut lähtötilanne, jossa näyttämön puitteet ja henkilöt eivät oikein sovi yhteen. Esimerkiksi Digital Duendessa on kuuma espanjalainen maisema, jossa jöröttää kaksi beesiin pukeutunutta suomalaista.

Kontrastit tuottavat usein komiikkaa. Samoin se, että katsojan katse ohjataan ikään kuin hiukan vinoon.

”Koreografina painotan näyttömötapahtumia niin, että pääasia ikään kuin jää sivuun ja taustat, laitamat, sivustat ja kehykset tulevat esiin.”

Työn lisäksi merkityksellisyyttä Karttusen elämään tuo yhdeksänvuotias tytär.

”On ihanaa olla toista varten ja kuulua sukupolvien jatkumoon.”

Tytär jakaa aikansa kahden kodin välillä, sillä Karttunen ja tyttären äiti ovat kumppanuusvanhempia. Tyttärelle kahden kodin järjestely on niin itsestään selvä, että hän ällistyi, kun sai päiväkodissa kuulla, että monilla lapsilla on vain yksi koti.

”En silti sano, etteikö tässäkin mallissa olisi omat huonot puolensa. Ikävä lapsen lähdettyä on valtava.”

Viime vuosina Karttunen on ollut jo luopumaisillaan tanssimisesta, mutta kiinnostavat työtarjoukset ovat aina houkuttaneet takaisin näyttämölle. Tällä hetkellä hän tanssii Q-teatterin näytelmässä Joitakin keskusteluja merkityksestä.

”Olen erittäin ylpeä siitä, että olen 54-vuotias mies, joka toimii vielä tanssijana.”

Karttunen pitää tanssijan tragediana sitä, että juuri kun on oppinut tuntemaan oman kehonsa ja sen ilmaisuvoima on parhaimmillaan, keho alkaa rapistua. Hänenkään kehonsa ei pysty enää kaikkeen samaan kuin nuorempana, mutta liikkumiseen on tullut viisautta. Teknistä taituruutta tärkeämmältä voi tuntua esimerkiksi se, millaista energiaa tuo näyttämölle.

”Nuorempana olin liian kiinni siinä, minkä vaikutelman annan muille. Uskallan nyt mennä pidemmälle. Ja ikääntyminen yhdistää meitä kaikkia. On ihanaa kuulua muiden kanssa samaan kehityskulkuun.”

Oikaisu 17.11.2023 klo 7.54: Kuka-laatikossa nimi korjattu.