Kohti valoa
Kirjailija Maria Peura murtaa ylisukupolvisten traumojen ketjua kirjoittamalla.
Perheet voivat olla vaarallisia yksiköitä, Maria Peura sanoo. Rönsyilevä puhe hidastuu painokkaaksi, kun hän puhuu myrkyllisistä suhteista ja perhesalaisuuksista.
”Perheen seinät eivät saisi olla niin paksut, ettei apua tarvitsevaa kuulla.”
Juuri ilmestyneessä, omaelämäkerrallisessa romaanissaan Esikoinen Peura puhkoo henkireikiä noihin seiniin. Väkevästä fiktiostaan tunnettu kirjailija kirjoittaa oman lapsensa huostaanotosta, ylisukupolvisista traumoista sekä väkivallan pitkistä jäljistä.
Kun Peuran esikoispoika oli 15-vuotias, hänen huoltajuutensa siirtyi äidiltä kaupungin sosiaalitoimelle. Lapsen väkivaltainen isä oli ollut poissa kuvioista jo pitkään, ja lapsi oli oireillut vuosia käyttämällä päihteitä, karkailemalla ja tekemällä pikkurikoksia.
”Tiesin, että sijoitus lastensuojelulaitokseen oli ainoa vaihtoehto lapseni pelastamiseksi. Silti huoltajuuspaperin allekirjoittamisessa oli niin suurta ja hirveää symboliikkaa, etten voinut kuin itkeä hillittömästi.”
Päätös vaati ymmärrystä siitä, ettei vanhemman ole viisasta sitoa lasta vain itseensä silloin kuin keinot loppuvat.
”Ajattelen välejämme siteen sijaan siltana, joka ei tukahduta vaan on avoin.”
Peura on saapunut haastatteluun rovaniemeläiskahvilaan lempipaikastaan Raanujärven kesätalolta, joka oli alkuaan hänen lapsuudenperheensä omistuksessa. Mukana lomareissulla on Peuran kumppani, kuvanveistäjä Pekka Jylhä, joka tekee kahvilan perällä omia töitään.
Kun kahvila sulkeutuu ja on siirryttävä baarin terassille mocktailille, Jylhä pyytää Peuraa valokuvattavaksi Lordi-aukiolla olevan perhosgraffitin keskelle.
Kuvassa Peuralla näyttäisi olevan siivet.
”Psykoterapia on tehnyt tehtävänsä, ja olen viimein saanut rikottua lapsuudenkodista omaksumani lohduttoman parisuhteen mallin. Nykyinen parisuhteeni on eheyttävä”, Peura sanoo.
Hän kertoo, että hakeutui pitkään tiedostamattaan väkivaltaisiin parisuhteisiin. Oma ahdistus helpotti, kun pahuus oli paikannettavissa oman itsen ulkopuolelle ja sillä oli tuttuun tapaan miehen muoto.
Siksi Peuran ei ollut helppo irrottautua myöskään suhteesta esikoisensa isään, joka tämäkin oli traumatisoitunut lapsuudessaan perheväkivallan takia. Peura oli sisäistänyt ajatuksen, että hän ansaitsi osakseen mitätöinnit, lyönnit, potkut.
Synnytyksen jälkeen Peura lähti vauvan kanssa turvakotiin ja lopetti suhteen. Myöhemmin lastensuojelulaitoksen henkilökunta huomasi, että Peuran esikoisen käytös vaikutti traumaperäiseltä. Heidän mukaansa poika oli luultavasti saanut syntymää edeltävän trauman, kun hänen isänsä oli pahoinpidellyt Peuraa tämän ollessa raskaana. Lapsella myös diagnosoitiin tarkkaavaisuuden ja keskittymisen häiriö ADHD.
