Oman edun vuoksi

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

”Ei, en uskoisi. Tässähän on kysymys verrattain vaatimattomista mittasuhteista – ainakin toistaiseksi”, presidentti Mauno Koivisto sanoi Ajankohtaisen kakkosen haastattelussa 10. huhtikuuta 1990. Ylen toimittaja Ilkka Saari oli kysynyt, oliko kansalaismielipiteellä vaikutusta siihen, että Suomi oli päättänyt ottaa maahan inkeriläisiä.

Koivisto jatkoi:

”Ehkä sillä on ollut joku vaikutus. Joka tapauksessa kysymys on siitä, että nämä ovat suomalaisia, jotka Ruotsin vallan toimesta aikanaan on sille alueelle siirretty. Esimerkiksi uskonnoltaan ne ovat hyvin vahvasti luterilaisia eivätkä ortodokseja. Niin että heihin kyllä soveltuvat nämä takaisinmuuttajien kriteerit, vaikka nämä suvut ovat siellä varsin pitkään eläneet.”

Presidentti Koiviston vastauksella oli kauas­kantoiset seuraukset. Koivisto kuin ohimennen ilmaisi, että inkeriläiset ovat suomalaisia ja heitä tulisi kohdella kuin muitakin ulkosuomalaisia takaisinmuuttajia.

Presidentin viesti alkoi levitä kulovalkean tavoin inkeriläisille.

Toimittaja Kalle Kniivilä raportoi tuoreeltaan Kansan Uutisiin, että Inkerin Liiton suomen kurssin opettaja kuuli asiasta ”puolen tunnin kuluessa siitä, kun Koivisto oli ilosanomansa julistanut”. Opettajan inkeriläinen tuttava oli saanut puhelun Suomesta Neuvostoliittoon viisi minuuttia sen jälkeen, kun presidentin lausunto tuli julkisuuteen.

Huonojen tietoliikenneyhteyksien takia Leningradin alueella ja Neuvosto-Karjalassa tieto levisi inkeriläisten joukossa suullisesti. Kun sanomiset lisäksi usein käännettiin venäjäksi, väärinymmärrykset ja uudet painotukset lisääntyivät.

Pian puhuttiinkin jo Koiviston kuuluisasta paluumuuttopuheesta tai televisiossa pitämästä linjapuheesta, jossa hän kutsui tai peräti houkutteli inkeriläiset muuttamaan Neuvostoliitosta Suomeen. Koiviston ”puheeseen” liitettiin lisäksi ajatus ”kunniavelasta”.

Inkeriläisten historiassa kohtaamien vääryyksien ja Suomen valtion inkeriläisiin kohdistuneiden petettyjen lupausten hyvittämiseksi Suomi viimein hyvitti ja maksoi kunniavelkansa sallimalla inkeriläisten muuttaa takaisin Suomeen.

Paluumuuton alkumyytti.

Näillä sanoilla tutkija Kristiina Häikiö kuvailee presidentti Koiviston puhetta ja sen saamaa jälkimainetta. Häikiön tuore poliittisen historian väitöskirja Paluumatkan mutkat avaa uudenlaisen tulkinnan presidentti Koiviston toiminnasta koskien inkeriläisten paluumuuttoa.

Häikiön mukaan Koiviston motiivina ei ollut inkeriläisten historiaan liittyneiden vääryyksien korjaaminen tai ”kunniavelan” maksu, kuten aiemmin on tulkittu.

”Koivisto ei kunniavelka-ilmausta tunnistanut omaan suuhunsa. En ole löytänyt yhtäkään mainintaa, jossa Koivisto suoraan itse käyttäisi tätä käsitettä”, Häikiö sanoo.

Paluumuutto ei myöskään ollut Neuvostoliiton valtiollisen turvallisuuspoliisin KGB:n painostuksen seuraus tai operaatio Inkerinmaan venäläistämiseksi, kuten Alpo Rusi on Ahti Kaisalmen gradutyöhön tukeutuen väittänyt.

Häikiön tulkinnan mukaan Koivistoon henkilöityneen päätöksen taustalla oli reaalipoliittinen harkinta, jolla pyrittiin ratkaisemaan se potentiaalinen ongelma, että Suomi joutuisi inkeriläisten takia tulevaisuudessa vaikeuksiin Neuvostoliiton kanssa.

Ensimmäisiä muuttajia kutsuttiin savakoiksi, äyrämöisiksi ja suomenmaakkosiksi.

Inkerin sodan päätyttyä vuonna 1617 Stolbovan rauhaan Ruotsi sai Venäjältä Suomenlahden itäpään ympäristön. Suomalaisia alkoi muuttaa voisarven muotoiselle alueelle leveämmän leivän toivossa.

Inkerinmaa suomalaistui ja luterilaistui, ja 1600-luvun lopussa 90 prosenttia Inkerin alueen väestöstä oli suomensukuista.

Seuraavalla vuosisadalla hallitsija vaihtui Ruotsin kruunusta Venäjän keisariin, mutta inkerinsuomalaiset jäivät alueel­le ja ylläpitivät omaa kulttuuriaan, uskontoaan, kansallisuuttaan ja kieltään.

Inkerinsuomalaisille 1900-luku oli äärimmäisyyksien vuosisata valitettavan monessa mielessä. Venäjän keisarikunnan luhistuttua ensimmäisessä maailmansodassa inkeriläiset tavoittelivat itsehallintoa osana Venäjää ja radikaaleimmat tavoittelivat alueen liittämistä Suomeen. Tarton rauhassa vuonna 1920 yltiöpäisimmät haaveet kuitenkin murenivat, kun venäläiset lupasivat Pietarin alueen suomalaiselle väestölle kulttuuri­autonomian ja vähemmistökansallisuuksien oikeudet. Rauhansopimuksessa luvattu autonomia ei kuitenkaan koskaan toteutunut.

Inkerinsuomalaiset saivat sen sijaan kokea, miten suomalaisuudesta muodostui niin sanotun neuvostovastaisuuden poltinmerkki. Suomalaisten kirjastot, kulttuurilaitokset ja seurakunnat lakkautettiin ja suomenkielinen opetus kouluissa kiellettiin. Inkeriläisiä karkotettiin Karjalaan, Kazakstaniin ja Vienanmeren alueelle, ja tuhansia teloitettiin Josif Stalinin kiihtyvissä puhdistuksissa 1937–1939. Inkerinsuomalaisia tuhottiin 1930-luvun aikana kaikkiaan noin 50 000 eli kolmannes koko sen aikaisesta väestöstä.

Toinen maailmansota ja saksalaismiehitys mutkistivat tilannetta entisestään, ja Länsi-Inkeri käytännössä tyhjennettiin inkeriläisistä. Suomen ja Saksan välisen sopimuksen mukaan suomalaisväestö evakuoitiin Suomeen maaliskuun 1943 ja kesäkuun 1944 välisenä aikana. Kaiken kaikkiaan Suomeen evakuoitiin noin 63 000 inkeriläistä.

Moskovan välirauhassa syksyllä 1944 Neuvostoliitto kuitenkin painosti Suomen palauttamaan inkeriläiset takaisin rajan toiselle puolelle. Reilussa kuukaudessa Neuvostoliittoon palautettiin kahdella päivittäisellä junalla reilut 56 000 siviiliä. Myös suurin osa Suomen armeijassa palvelleista vapaaehtoisista inkeriläisistä, joille oli luvattu kansalaisuus asepalveluksesta, palautettiin sodan jälkeen Neuvostoliittoon.

Inkeriläiset eivät päässeet takaisin kotiseuduilleen, toisin kuin oli luvattu, vaan heidät asutettiin sisä-Venäjälle. Monia palanneita syytettiin maanpetoksesta. 1940-luvun loppuun mennessä teloitukset, karkotukset ja vankileirit tyhjensivät lähes 140 000 inkeriläisen kotikylät. Vasta 1950-luvulla Stalinin kuoltua sisäinen muutto sallittiin ja kyyditetyt ja karkotetut alkoivat palata kotiseuduilleen.

Suomalaisuudesta kuitenkin vaiettiin. Lapsille ei uskallettu opettaa suomea, ja suomalaisen kulttuurin harjoittaminen oli vaikeaa ja jopa mahdotonta. Monen inkeriläisen suomalainen tausta hävitettiin tai häivytettiin taka-alalle sukujuurista huolimatta.

Vaikenemisen aika päättyi vasta 1980-luvun lopussa, jolloin Neuvostoliittoa pyrittiin Mihail Gorbatšovin johdolla uudistamaan perestroikan ja glasnostin hengessä. Neuvostoliiton vahvistamisen sijaan uudistuspolitiikka kuitenkin edisti savijaloilla seisseen sosialistisen järjestelmän hapertumista ja voimisti kansallisia liikkeitä eri neuvostotasavalloissa.

Vapaamman poliittisen ilmapiirin vallitessa myös inkeriläisten piirissä alkoi voimistua kansallinen itseymmärrys, jonka juurten nähtiin yltävän vuosisatojen taakse.

Vankileireistä ja karkotuksista pystyttiin puhumaan avoimesti, ja vaietusta suomalaisuudesta alkoi muodostua ylpeyden aihe.

Kansallinen liikehdintä konkretisoitui kulttuuriseuroiksi, Inkerin Liitoiksi, joita perustettiin keskeisimmille asuinalueille Neuvosto-Viroon, Neuvosto-Karjalaan ja Leningradin alueelle.

Kun valta vuodesta 1989 lähtien vaihtui monessa maassa, myös inkeriläiset näkivät tulevaisuuden avautuvan heidän edessään. Innokkaimmat aktiivit alkoivat pohjustaa autonomiasuunnitelmia, jotka Tarton rauhansopimuksessa jäivät lunastamatta.

Kristiina Häikiön tulkinta Koiviston reaalipoliittisesta järkeilystä liittyy laajempaan ulko- ja turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen, jossa Suomi taiteili 1980- ja 1990-lukujen taitteessa.

Häikiön mukaan Koivisto oli varhaisista vaiheista lähtien tietoinen kansallisesta liikehdinnästä inkeriläisalueilla. Neuvosto-Virossa inkeriläisten kulttuuriautonomiasta keskusteltiin jo vuonna 1987, ja Suomessa tukipyynnöt erilaisille autonomiasuunnitelmille alkoivat lisääntyä vuosikymmenen loppua kohden. Myös ensimmäiset inkeriläiset saivat maastapoistumisluvan vuonna 1988 ja muuttivat Suomeen.

Neuvostoliiton näkökulmasta kansalliset pyrinnöt raja-alueilla nähtiin epämieluisina levottomuuksina, joita haluttiin pitää kurissa. KGB:n Helsingin-päällikkö Felix Karasev kertoi kesäkuussa 1988 suojelupoliisin päällikölle Seppo Tiitiselle, että Vuoristo-Karabahin levottomuuksiin verrattavissa oleva tilanne saattaisi syntyä myös inkeriläisalueilla, mikäli liikehdintään ja muuttotilanteeseen ei varauduttaisi korkealla tasolla.

Kun Tiitinen keskusteli inkeriläisasiasta seuraavana aamuna Koiviston kanssa, Koivisto ehdotti, että ”mitä jos otettaisiin ne kaikki”. Jos Neuvostoliitto olisi valmis antamaan heille muuttoluvan, Koiviston mielestä ”annetaan tulla, vaikka olisi mittatappioitakin, ovathan he suomalaisia”.

Vuoteen 1990 mennessä inkeriläisiä saapui vain kourallinen Suomeen ja muuttoliike pysyi maltillisena. Erisuuntaiset autonomiasuunnitelmat sen sijaan saivat entisistä enemmän näkyvyyttä, ja Koivistolta vaadittiin julkisuudessa tukea inkeriläisten aseman parantamiseksi. Tärkeä hetki oli helmikuussa 1990, jolloin Leningradin suomalaiset pyysivät Suomelta tukea autonomiasuunnitelmilleen Helsingin Sanomien laajassa artikkelissa.

Häikiön mukaan Koivisto näki Suomen olevan pakkoraossa. Suomi ei missään ta­pauksessa voinut ottaa kantaa Neuvostoliiton sisäisin asioihin ja vielä vähemmän raja-asioi­hin. Maaliskuun alussa Koivisto välittikin Tiitisen välityksellä Moskovaan Suomen epävirallisen periaatekannan, jonka mukaan Suomi oli valmis ottamaan vastaan kaikki inkerinsuomalaiset, jotka saavat Neuvostoliiton viranomaisilta muuttoluvan Suomeen. Huhtikuisen televisiohaastattelun myötä uusi linjaus kerrottiin myös suurelle yleisölle.

”Koivisto katsoi, että Suomi ei voinut rohkaista inkeriläisiä sellaiseen, mitä ei voitu tukea. Ajateltiin, että Suomelle paras tapa päästä pälkähästä olisi se, että kaikki inkeriläiset voisivat muuttaa ulkosuomalaisina Suomeen”, Häikiö sanoo.

Koivisto tunsi myös suurta empatiaa inkeriläisiä ja heidän kärsimyksiään kohtaan, Häikiö tulkitsee. Inkeriläisten histo­riaan perehtyneenä Koivisto tiesi, mihin lupaukset ja tuen­osoitukset olivat johtaneet Tarton rauhan ja jatkosodan jälkeen. Sama olisi voinut toistua myös vuonna 1990, eikä Suomi taaskaan olisi voinut auttaa.

Koiviston varovaista suhtautumista voi verrata siihen, miten hän suhtautui samanaikaiseen kehitykseen Virossa. Virallisesti Suomi tuki Gorbatšovin uudistuspolitiikkaa ja ylläpiti hyviä suhteita Moskovaan, mutta samanaikaisesti virolaista itsenäistymiskehitystä tuettiin julkisuudelta piilossa ja kulttuuriyhteistyön nimissä, kuten tutkija Heikki Rausmaa on todennut. Inkeriläisten kohdalla virallinen tuki erimuotoisille autonomiahankkeille katsottiin mahdottomaksi, joten paluumuutto nähtiin mahdollisena ratkaisuna ongelmaan.

Presidentin Koiviston tv-haastattelu käynnisti myös virkakunnan toimet. Koska käytäntöjä ja kontakteja inkeriläisiin ei ollut, virkamiehet pyysivät apua Suomi-Seuralta.

Seura oli aiemmin toiminut lähinnä Pohjois-Amerikassa, Ruotsissa ja Australiassa asuvien ulkosuomalaisten etujärjestönä, mutta 1980-luvun lopussa inkerinsuomalaisiinkin oli luotu kontakteja. Työministeriö tilasi toukokuussa 1990 Suomi-Seuralta selvityksen Neuvostoliitossa asuvista suomalaisista.

Työhön ryhtyivät seuran toiminnanjohtaja Martti Häikiö ja Juhana Aunesluoma. Aineiston kokoaminen ja selvityksen raakaversion kirjoittaminen lankesivat toisen vuoden poliittisen historian opiskelijan Aunesluoman tehtäväksi.

Selvityksen pohjamateriaalina toimi ruotsininkeriläisen Roland Randefeltin kirjoittamat raportit. Hän oli 1980-luvun lopussa omatoimisesti kiertänyt inkeriläisten parissa kylästä kylään, kartoittanut heidän määräänsä ja samalla mahdollista halukkuutta muuttaa Suomeen.

”Ensimmäisenä työpäivänä Suomi-Seuran Mariankadun toimistossa odotti sekalainen kasa Randefeltin raportteja, lehtileikkeitä, kirjoja ja muuta materiaalia. Minulle annettiin neljä viikkoa aikaa koota aineisto yhtenäiseksi paketiksi”, nykyinen poliittisen historian professori Aunesluoma kertoo.

Kesäkuu vierähti hänen osaltaan vimmaisessa kirjoitustyössä. Tallinna 5 000, Leningradin kaupunki 6 000, Petroskoi 5 000. Inkeriläisten määrät perustuivat arvioihin eri alueilta. Selvitys täydentyi pala palalta. Juhannus jäi juhlimatta ja jalkapallon MM-­kisat seuraamatta.

Kesäkuun puolivälissä Häikiö ja Aunesluoma esittelivät selvityksen alustavaa versiota eri ministeriöiden virkamiehistä koostuneelle valvontaryhmälle. Arvio inkeriläisten määrästä ja muuttohalukkuudesta oli olemassa.

”Muistan kun valvontaryhmästä vastattiin, että ’hyvä selvitys, mutta kuka on inkeriläinen?’ Meillä ei ollut alkuperäisenä tavoitteena kertoa tai selvittää, kuka on inkeriläinen tai suomalainen. Pyyntö määrittelykriteereistä tuli suoraan valvontaryhmältä”, Aunesluoma kertoo.

Suomalaisuuden yksiselitteisten kriteerien laatiminen oli vaikea tehtävä, koska inkeriläiset ja heidän vanhempansa olivat selvinneet niin moninaisia teitä 1900-luvun myllerryksistä.

Osalla oli selvät sukujuuret ja asianmukaiset asiakirjat, toisilla välttämättömät dokumentit saattoivat puuttua. Osa puhui suomea äidinkielenään, toiset eivät sanaakaan. Osa oli pitänyt kiinni suomalaisesta kulttuurista ja perinteistä, toiset taas olivat avioliiton tai muun syyn takia täysin omaksuneet venäläisen identiteetin.

Kesäkuun lopussa muutaman asiantuntijalausunnon ja oman yleisinhimillisen pohdintansa pohjalta Aunesluoma hahmotteli ehdotuksensa post it -lapulle. Lapulla oli ajatus, että yksikin suomalaiseksi todennettu isovanhempi riittäisi paluumuuton perusteeksi.

”’Oisko se vaikka näin’, kysyin Martilta ja näytin luonnostelman lapulla. Martti oli samaa mieltä ja hyväksyi sen, mutta halusi vielä, että laitamme nimikirjaimemme ja päi­väyksen paperiin”, Aunesluoma kertoo.

Loppuraportti Suomalaiset Neuvostoliitossa luovutettiin siirtolaisuusasiain neuvottelukunnalle kesäkuun lopussa. Selvityksessä arvioitiin, että Neuvostoliitossa oli virallisesti reilut 67 000 suomalaista, mutta mahdollisesti jopa 100 000, joista 35 000 oli potentiaalisia Suomeen muuttajia.

Suurin osa mahdollisista palaajista, jopa 90 prosenttia, arvioitiin inkerinsuomalaisiksi.

Raportista suositeltiin, että paluumuuton osalta suomalaisuuden tai inkerinsuomalaisuuden määrittelemisessä ”tulisikin noudattaa suhteellisen väljiä kriteerejä”.

Esitettiin, että suomalaisiksi lasketaan kaikki inkerinsuomalaiset, pietarinsuomalaiset, amerikansuomalaiset tai muut Suomesta muuttaneet sekä heidän jälkeläisensä. Jälkeläiseksi katsottiin sellainen henkilö, jonka isän tai äidin vanhemmista yksikin kuului edellä mainittuihin ryhmiin.

Raportin ehdotuksen mukaan henkilön tuli pystyä todentamaan suomalaisuutensa Neuvostoliiton sisäisen passin, syntymätodistuksen tai vastaavan dokumentin avulla. Rajatapauksissa suomen kielen taito ja etninen samastuminen suomalaisiin voitiin katsoa eduksi.

Kiihtyvää inkeriläisten paluumuuttoa hoiti työministeriö, joka puutteellisen lainsäädännön takia alkoi myöntää paluumuuttajille oleskelulupia etnisen taustan perusteella.

Ohjenuoraksi otettiin 22-vuotiaan opiskelijanalun hahmotelma suomalaisuuden kriteereistä.

Selvitys julistettiin salaiseksi, koska sanaparia ”Neuvostoliiton suomalaiset” ei saanut painaa eikä käyttää. Selvityksen epävirallinen monisteversio kuitenkin levisi virkakuntaan, ja sitä käytettiin apuna 1990-luvun alkuvuosina, kun virkamiehet tulkitsivat oleskelulupiin liittyviä kriteerejä.

Suomeen on muuttanut vuonna 1990 alkaneen paluumuuton jälkeen 30 000–35 000 inkeriläistä perheineen.

Neljässä viikossa kyhätyn selvityksen arvio muuttohalukkaiden määrästä osui lähes täysin oikeaan. Oikeastaan vain muuttotahti oli lopulta verkkaisempi kuin uskottiin.

Oikeaan osui myös selvityksen muistutus suomalaisuuden vaikeasta määrittelystä sekä Koiviston pahaenteinen pohdinta mahdollisista ”mittatappioista”.

Jo 1990-luvulla Suomeen ”palasi” paljon henkilöitä, joiden vanhemmat tai esivanhemmat eivät ole koskaan asuneet Suomen alueella. Kristiina Häikiön mukaan paluumuuttajina on tullut paljon venäjänkielisiä, jotka olivat ja ovat yhä identiteetiltään venäläisiä, eivät inkeriläisiä tai suomalaisia.

”Osittain tästä syystä meille on syntynyt venäläinen vähemmistö”, Häikiö sanoo.

Lisäksi lupakäytäntöihin ja asiakirjoihin liittyi alusta lähtien myös laajamittaista korruptiota. Päättäjät kuitenkin heräsivät epäkohtiin vasta vuonna 1998, jolloin paluumuuttopolitiikkaa kiristettiin, sekä 2002, jolloin asiasta käytiin laajempi ja kriittisempi keskustelu. Paluumuutto sai kuitenkin jatkua vuoden 2011 lopettamispäätökseen ja heinäkuun 2016 siirtymäkauden päättymiseen asti.

Suurissa linjoissa Suomi ja erityisesti Mauno Koivisto toimivat Häikiön mielestä oikein. Koko kylmän sodan jälkeisen ajan 1990-luvun alussa määritellyt rajat ovat aiheut­taneet kiistoja Venäjän ja entisten neuvostotasavaltojen välillä. Transnistria, Vuoristo-Karabah, Etelä-Ossetia, Abhasia, Donbasin alue ja Krim ovat joutuneet toimimaan varoittavina esimerkkeinä.

Viimeistään Venäjän aloittama hyökkäyssota Ukrainassa helmikuussa 2022 osoitti, että rajojen väkivaltaiseen muuttamiseen tähtäävät sodat ovat edelleen mahdollisia Venäjän lähialueilla.

Mikä tilanne olisi nyt, jos Neuvostoliiton hajotessa olisi erehdytty käyttämään hyväksi Venäjän heikkouden tilaa, Häikiö pohtii. Jos Suomi olisi tukenut Pietarin esikaupunkialueilla sijaitsevan vanhan Inkerinmaan kulttuuriautonomiatavoitetta?

”Olisi aivan fataalia, jos Suomi olisi vuonna 1990 tullut kytketyksi raja-alueisiimme liittyviin pyrkimyksiin. Puhumattakaan, että suunnitelmat olisivat toteutuneet”, Häikiö sanoo. 

Kirjoittaja on poliittisen historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.