Kanava: Mauno Koivisto katseli Venäjää myötämielisen uteliaasti – Neuvostososialismiin sympatia ei koskaan ulottunut

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 8/2022. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.

Mauno Koivisto oli päämäärätietoinen ihminen. Mihin tahansa hän ryhtyi, sitä varten hän alkoi laatia perusteellista kuvaa toimintaympäristöstään. Se nojautui historiaan, tutkimukseen ja tietoon sekä omiin havaintoihin.

Kun hän 1950-luvun lopulla saapui Turusta Helsinkiin, hänellä olisi saattanut olla vaihtoehtona tiedemiehen ura. Sitäkin maailmankuvaa hän oli ollut jo rakentamassa. Nyt hän suuntasi poliittisiin tehtäviin ja sellaisella otteella, jota voi pitää monellakin tapaa tiedemiesmäisenä.

Koiviston tiedonjanoon liittyi oleellisena osana epävarmuuden terve ymmärrys. Se tarkoitti tutkimuksen ja omien havaintojen puutteellisuutta sekä inhimillisen tiedon rajallisuutta ylipäätään.

Poliittisen toiminnan osalta hän toistuvasti korosti, miten päätökset yleensä perustuvat puutteelliseen informaatioon ja sattuman oikuilla on usein roolinsa. Historian kulkua arvioitaessa tuli pitää mielessä, että toisinkin olisi voinut käydä.

Mauno Koiviston Venäjä-kuva alkoi hahmottua nuoren rintamamiehen kokemuksista, ja se virittyi sodan jälkeen kieliopintoina, kehittyi edelleen valtiomiestehtävissä ja jatkoi edelleen muokkaantumistaan.

Kuva kiinteytyi 2001 ilmestyneessä Venäjän idea -teoksessa. Tänään tuo kirja on kaikkine mietteineen ajankohtaisempi kuin koskaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Se avaa julman sotilaallisen iskun historiallista taustaa.

Kiinnostus Venäjää kohtaan näytteli kaiken kaikkiaan merkittävää osaa, kun Koivisto valmentautui tuleviin tehtäviinsä. Hänet tulee nähdä ensinnäkin uteliaana tutkijana, toiseksi sellaisena päättäjänä, joka halusi rakentaa tietoon ja tutkimukseen nojaavaa politiikkaa ja kolmanneksi valtiomiehenä, joka otti vastuun haastavien naapuruussuhteiden sujumisesta.

Jo varhain alkaneilla kieliopinnoilla oli suuri merkitys. Ne käynnistyivät Turussa ja tehostuivat Helsingin muuton jälkeen. Ensisijainen tavoite ei ollut kielellisen kanssakäymisen edistäminen. Koivisto halusi ennen muuta tutustua venäläisiin teksteihin, niin tutkimuspohjaisiin kuin kaunokirjallisiinkin. Hän saattoi korostaa jopa kirjallisuuskritiikin seuraamisen merkitystä. Hänen uteliaisuutensa kohdistui myös siihen, mitä venäjän kielellä Suomesta sanottiin.

Koivisto katsoi siis tulkitsevansa kielitaitonsa avulla paremmin venäläistä ajattelua ja sielua ja sitä kautta maan historiaa, politiikkaa, keinoja ja tavoitteita. Tämä antaa tuhatvuotisen Venäjä-kuvan rakentumiselle omintakeisen perusvirityksen, jossa on uteliaisuuden mukanaan tuoma erikoislaatuinen suopea mollisointi.

Sillä ei ole mitään tekemistä mielistelyn kanssa. Se ei suinkaan tarkoita Venäjän pyrkimysten hyväksymistä vaan pikemminkin tiedostamista ja varoittamista. Mutta se ei myöskään tarkoita vihanpitoa.

Tunnettu sananparsi opettaa, että maantieteelle emme voi mitään. Näin kuului Stalinin viesti Paasikivelle, joka välitti sen laajemmille kansalaispiireille. Jos siis maantiede on antanut meille naapuriksi Venäjän, niin vaikkemme mahda asialle mitään, mahdissamme on kuitenkin se, missä määrin meillä on kiinnostusta naapurimme ajattelutapaan.

Oli mitä luonnollisin asia, että tehtäviinsä valmistautuva tuleva valtiomies otti yhdeksi tavoitteekseen perusteellisen Venäjä-kuvan rakentamisen.

Venäjän idea on kiinnostava kertaus itäisen naapurimme tuhatvuotiseen historiaan höystettynä muutamin tosiperäisin kaskuin. Se sisältää kattavan aineiston uskontoa, filosofiaa, aatehistoriaa, geopolitiikkaa ja sotilaallistakin strategiaa. Siitä aineistosta Mauno Koivisto tavoittelee Venäjän sielunmaisemaa, eurooppalaista kylläkin, mutta lännestä irtaantunutta.

Koivisto tunsi hyvin Uuno Kailaan säkeet, muttei niistä lainkaan innostunut. Maamme itäraja ei koskaan auennut hänelle railona.

Teoksessaan hän kirjoittaa, ettei idässä rajan takana suinkaan auennut Aasia vaan Venäjä, jolla oli ollut pitkäaikainen pyrkimys Rooman vallan perilliseksi. Hän suuntasi siis katseensa kauas Euroopan historiaan.

Venäjän laajentumisessa oli yhdistynyt kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa ja yhdistämään slaaveja Venäjän johdolla. Se oli Venäjän idea ja sen hän puristi vielä myöhemmin yhdeksi sanaksi: suuruus.

Koiviston Venäjän valtapyrkimyksistä laatima kuva on hirmuisen messiaaninen. Joltain korkeammalta henkiseltä auktoriteetilta on julistettu totuus ja annettu valaistus paremmuudesta ja oikeus alempiarvoisten alistamiseen.

Se on messiaanista henkisen ylivoiman osalta, mikä viittaa rikkaampaan, hartaampaan ja arvokkaampaan elämään ja tarkoittaa kärsimysten ylistystä materiaaliseen tavarapaljouteen nähden. Venäjä ei voi olla mikään hedonismin kotipaikka, jossa tavoitteena on suurinta hyötyä kansalaisille tavoitteleva järjestelmä, vaan Venäjä tarvitsee ”isomman aatteen”.

Tämän päivän Venäjän kiihkeässä puheessa meille arvokas Pohjolan malli edustaa demokratian, liberalismin ja suvaitsevuuden kulttuurisine tavoitteineen suorastaan hengen rappeutumista eikä edistystä. Messiaaninen totuus julistaa, että vallan oikeutus tulee ylhäältä alas pyhistä teksteistä ja kirjoituksista, ei mistään vähäisemmistä lähteistä eikä varsinkaan tavalliselta kansalta.

Mauno Koivisto ei koskaan uskonut aidon kansanvallan etenevän Venäjällä. Alueellisiakin valloituksia hallitsee messiaanisen hirmuvallan oikeutus.

Sotilaalliseen strategiaan paneutunut Koivisto korostaa, että Venäjä on tasankojen maa. Jos ei korkeamman oikeuttamissa tavoitteissa riittävästi etene, voi joutua perääntymään. Niin Iivana Julman kuin Stalininkin ideologia oli tässä mielessä hyökkäyksellinen.

Ja Venäjän messiaanisessa ajattelussa jokainen maa, joka kerran on valloitettu, kuuluu ikuisesti Venäjälle. Koivisto huomauttaa, että sillä tavalla Suomenkin katsotaan kuuluvan venäläisessä ajattelussa pyhäksi kirjattuun ikuiseen valtapiiriin.

Kaksi vuosikymmentä sitten laadittu Venäjän idea päättyy arvoituksellisiin ja uhkaaviinkin sanoihin: ”Venäjä on tasankojen maa, ja sillä seikalla on tulevaisuudessakin vaikutuksensa siihen, miten turvallisuuspoliittinen tilanne muotoutuu.”

Mauno Koiviston laatima historian kertaus ei ole kaikilta osiltaan omaperäinen, mutta sitä on mitä suurimmassa määrin hänen tapansa rinnastaa suuren Venäjän ja pienen Suomen ideat.

Venäjänkielistä teostaan Moskovassa esitellessään hän joutui yllättäen vastaamaan kysymykseen, mikä on Suomen idea, jos Venäjän idea on suuruus. Kielitaitoinen Koivisto vastasi sanalla ”vyžit”, mikä pian käännettiin selviytymiseksi.

Spontaani vastaus kertoo Koiviston verbaalista lahjakkuudesta ja jää poliittisena iskulauseena historiaan. Tärkeämpää on kuitenkin nähdä, että tähän kiehtovaan rinnastukseen kytkeytyy jännite, joka muuntuu ulkopoliittiseksi haasteeksi. Pienen tulisi tiedostaa ja oivaltaa naapurinsa historia ja suuruuden pyrkimys. Suuren tulisi samalla tavalla suhtautua naapurinsa tavoitteisiin ja elämän ehtoihin.

Haaste on mittava, mutta Koiviston mielestä se voitiin ottaa vastaan rauhanomaisen diplomatian keinoin. Hän korostaa kirjoituksissaan tavan takaa, että ”meillä on hyvät naapurit ja me puolestamme haluamme olla hyvä naapuri”.

Tässä ei ole kyse mistään ulkopolitiikan arkirutiinien mongerruksesta. Maunon tuntien rohkenen tulkita, että nämä ilmaisut edustavat valtiomiehen velvoittavaa puhetta molemmille osapuolille.

Koiviston Venäjä-kuva on osa laajempaa maailmankuvaa. Lukuisissa teoksissaan ja kirjoituksissaan hän erittelee maamme naapurisuhteita sellaisella tutkivalla otteella, jonka ytimessä on Venäjän, Ruotsin ja Suomen historiallinen kohtalonyhteys.

Suomen selviytymistä onkin tarkasteltava juuri tästä laajemmasta naapuruuden näkökulmasta. Ruotsi menettää suurvalta-asemansa ja sen itäiset maakunnat siirtyvät Venäjän valtapiiriin. Näin saa alkunsa Suomen kansakunta, jolla on tsaarinvallassa alistettu mutta osin autonominen asema ja eväänään maailman kehittynein ruotsalainen yhteiskunnallinen infrastruktuuri.

Sadan vuoden kuluttua Suomi on valmis itsenäistymään, Venäjän heikkouden hetkenä.

Kun Neuvostoliitto sitten vahvistui, se jatkoi suuruuden politiikkaa kommunistisen maailmanvalloituksen sanankääntein. Koiviston mielestä Suomeen kohdistui sama hyökkäyksellinen tavoite kuin Baltiaan, mutta Suomi selviytyi suvereenilla sotilaallisella ja poliittisella linjauksella. Sitä ei vallattu, ja sodanjälkeisistä raunioista kasvoi viisas diplomatia, joka avasi portit läntiseen taloudelliseen integraatioon ja hyvinvointiin.

Neuvostoliiton poliittinen painostus jatkui sodan päättymisen jälkeenkin. Maassamme esiintyi laajaa ja häpeällistä niin sanottua suomettumisen pikkupoliittista kulttuuria.

Ulkopoliittiseksi käsitteeksi suomettuminen ei Koiviston mielestä kuitenkaan sopinut. Syntyisi näet omituinen kuva, että Suomi menetti vahvan aseman heikolla politiikalla. Päinvastoin Suomi selviytyi vahvalla politiikalla äärimmäisen heikoista lähtöasemista ja suuren naapurinsa kiivaista alistuspyrkimyksistä huolimatta menestykselliseksi hyvinvointivaltioksi.

Piirtäessään kuvan Venäjän, Ruotsin ja Suomen kohtalonyhteydestä Koivisto korostaa Ruotsin roolia Suomen selviytymistarinassa. Hän arvostaa Ruotsia naapurina, joka ei harjoita seikkailupolitiikkaa. Suurvalta-asemansa menetet­tyään se ei hakenut revanssia vaan omaksui uuden ulkopolitiikan, mikä tarkoitti Neuvostoliittoon kohdistuvan aggression välttämistä.

Ruotsi vältti myös toisen maailmansodan. Senkään jälkeen Ruotsi ei liittoutunut sotilaallisesti, osin sen vuoksi, että Suomen asia oli Ruotsinkin asia. Koivistoa kyllä tapasi hieman harmittaa läntisen naapurimme isoveliasenne, mutta hänelle oli myös itsestään selvää, että Ruotsissa jos missä ymmärrettiin Suomen geopoliittinen asema.

Kun Suomen selviytymisen ihmeestä puhutaan, tuleekin pitää mielessä läntisen naapurimme ulkopoliittinen historia. Jos pieni Ruotsi olisi toisen maailmansodan jälkeen valinnut toisin eli sotilasliitto Naton, olisi pienen Suomen kohtalo saattanut olla myös toinen. Selviytyminen olisi ollut vaakalaudalla.

Yhteisellä matkallamme Mauno Koivisto viittasi usein asiaa koskevaan ruotsalaiseen historiankirjoitukseen.

Neuvostoliitto siis jatkoi Venäjän suuruuden pyrkimystä samalla idealla, mutta sosialistisella retoriikalla. Sekin oppi oli läntisestä Euroopasta kotoisin, mutta neuvostososialismin totalitaarisiin tarpeisiin muunneltu ja turmeltu.

Mauno Koiviston Venäjä-kuva on yksi asia, mutta Neuvostoliitto-kuva aivan toinen asia. Asian voi ilmaista niin, että edellisen on laatinut utelias pohdiskelija, kun taas jälkimmäinen on syntynyt johtaviin tehtäviin etenevän miehen poliittisista kokemuksista.

Neuvostososialismin muutamat vuosikymmenet himmenevät tietenkin Venäjän tuhatvuotisen historian rinnalla. Samalla himmenee se omintakeinen uteliaan tutkijan sympatia, joka karakterisoi Koiviston tapaa etsiä venäläistä sielunmaisemaa.

Nuoren Mauno Koiviston traumaattisiin sotakokemuksiin liittyy elimellisesti suuri pelko kommunistisen imperiumin väistämättömästä väkivaltaisesta etenemisestä. Hän kertoo vapautuneensa tästä ahdistuksesta vasta silloin, kun länsi tarttui aseisiin Korean sodassa.

Koivisto osallistui aktiivisesti Suomen sodanjälkeisinä vaaran vuosina virinneeseen siviilivastarintaan. Astuessaan tuolloin sosiaalidemokraattisiin riveihin häntä aluksi innosti paremminkin antikommunismi kuin aatteellinen reformismi. Nuorukaisen mielialat olivat kuitenkin perin ristiriitaiset.

Jaakko Kalela on kirjannut muistiin, miten Koivisto tasavallan presidenttinä pyrki vuonna 1992 opastamaan virolaisia kumppaneitaan idänsuhteiden hoidossa: ”Hän kertoi aseiden vaiettua nousseensa juoksuhaudan reunalle rassaamaan pikakivääriään puhtaaksi ja ajatelleensa, että kyllä täytyy olla muunkinlainen tapa elää naapurin kanssa.”

Näin Koivisto varttuessaan toimikin. Hänen myöhemmässä ajattelussaan heijastuivat sotavuosien karut realiteetit. Koiviston ulkopoliittista linjaa arvioitaessa ei tulekaan sivuuttaa rintamamiehen kokemuksia eikä varsinkaan hänen kirjoittamiaan sanoja: ”Kun on ollut mukana pelissä, jossa oma henki on panoksena, niin kaikki muut pelit ovat sen kokemuksen jälkeen pieniä.”

Noustessaan jo 1960-luvulla varteenotettavaksi presidenttiehdokkaaksi Koivisto alkoi laatia poliittista strategiaa, joka perustui vasemmiston poliittiseen yhteistyöhön, luottamuksellisiin ja sovinnollisiin suhteisiin Neuvostoliittoon ja sitä kautta Sdp:n johtavaan poliittiseen asemaan. Presidenttinä hän onnistui kaikin puolin kelvollisesti itäisten naapurisuhteiden hoidossa, siitä riippumatta kuka kulloinkin hallitsi Kremlissä ja vaikka kylmän sodan tuulet voimistuivat.

Hänen näkemyksensä neuvostososialismista oli silti kielteinen.

Jos Koiviston Venäjä-kuvalle oli ominaista tietynlainen myötämielinen uteliaisuus ja viehtymys, jossa on mukana messiaanisuuden ironiaa, niin neuvostososialismin kuvaa leimaa ironia vailla mitään sympatiaa. Jo presidentiksi pyrkiessään hän kohtasi sen tosiasian, että sosiaalidemokratia oli kommunismin perivihollinen. Neuvostoliiton kannalta varteenotettavista presidenttiehdokkaista pakana oli parempi kuin vääräuskoinen.

Presidenttinä hän puolestaan joutui sen tosiasian eteen, että hänen tuli lausua käsityksiä Neuvostoliitosta sosialistisena maana. Se oli ollut hänelle aiemminkin vastenmielistä.

Niinpä hän tarpeen vaatiessa puhui ”niinsanotusta” sosialismista tai sopivissa yhteyksissä ironisesti valtiokapitalismista. Koivisto näki sen, mitä neuvostososialismin valvova silmä ei olisi sallinut nähdä: sosiaalisen uloslyönnin, syrjäytymisen ja vieraantumisen ilmiöt olivat samankaltaisia eri järjestelmissä siitä riippumatta, oliko yksityisomistus sallittu vai ei.

Kriittiseen yhteiskuntatieteeseen paneutuneena hän joutui toteamaan, miten hänen ymmärtämänsä evolutiivinen marxismi muuntui dogmiksi ja yhdeksi totalitaarisen valtakoneiston välineeksi. Marxilais-leninistinen katsomus salli kaiken väkivallan, joka palveli jaloja päämääriä. Se oli Neuvostoliiton messiaanisuutta.

Talousasiantuntijana Koivisto tiedosti tiukan keskusjohtoisuuden vaarat ja etenkin sen, miten asevarustelu alkoi murentaa talouden sietokykyä. Jos läntinen vapaa talousteoria saattoi varoittaa tällaisesta vääristymästä, niin Neuvostoliiton talousteoria, joka oli vallankäytön väline, ei tähän tietenkään kyennyt.

Koiviston presidenttikaudella Neuvostoliitto ajautui varustelukilvassa mittaviin ongelmiin, jotka kärjistyivät samaan aikaan, kun maassa ajauduttiin aatteelliseen tyhjiöön ja pysähtyneisyyteen. Teoksessaan Koulussa ja sodassa hän laatii kerrassaan väkevän rinnastuksen talvisodan pienen Suomen ja sortuvan suuren Neuvostoliiton eroista: ”Suomi oli hyvin varustautunut, ei määrällisesti mutta laadullisesti. Suomessa oli 1930-luvun lopussa syntynyt laaja käsitys, että tätä maata kannatti puolustaa. Neuvostoliitto haki 1990-luvulle asti turvaa aseistautumisesta. Lopulta ei ollut enää mitään, mitä puolustaa.”

Sekin kannanotto on tänään mitä ajankohtaisin kuvaamaan nyky-Venäjää, sen poliittisen pysähtyneisyyden ja sotilaallisen aggression tilaa.

Presidenttikautensa alussa Koivisto oli lausunut, ettei hän tule tärvelemään edeltäjiensä, J.K.Paasikiven ja Urho Kekkosen, ulkopoliittista perintöä. Siitä ei ihan kaikkea jäänyt jäljelle, kun Neuvostoliitto sortui, järjestelmä muuttui ja uusi Venäjä alkoi etsiä tietään.

Koiviston sosiaalidemokraattinen kynä kertoi tapahtumasta ironisesti: ”Myönteinen seuraus oli, että oppi historiallisen kehityksen yhdensuuntaisuudesta sai ankaran kolauksen”. Ironia oli terävimmillään, kun hänen sanojaan seuraten ”valtiokapitalismin” jälkeen syntyi ”ryöstökapitalismi”.

Siinä kehityskuvassa ei ollut ainoatakaan arvokasta käsitettä. Niin valtio, kapitalismi kuin ryöstökin edustivat epädemokraattisen väkivaltakoneiston jatkumista. Koivisto moitti myös yksityistämisen kiihkoa, jossa ”on samantekevää, kenelle yksityistetään, pääasia, että yksityistetään”.

Tapansa mukaan hän tukeutui vertauskuviin ja lausui oraakkelimaisesti, ettei ”mikään puu voi kasvaa taivaaseen saakka”. Ne olivat varoituksen sanoja niin itäisille kuin läntisille privatisoinnin lähettiläille. Mutta kriittisiä sanoja ei kuunneltu, tai paremminkin ne jäivät kuulematta siinä dialektisessa maailmassa, jossa vaiheittaisten askelten tie jäi kokeilematta.

Neuvostoliiton sortuessa ei siis avautunut mitään näköaloja jollekin kolmannen tien reformismille, johon Koivisto kyllä tunsi teoreettista kiinnostusta. Historia ei tarjonnut sellaisia rakenteellisia lähtökohtia, joista sosiaalidemokratia ja liberalismi olivat aikoinaan virittyneet. Näköpiirissä ei myöskään ollut varteenotettavia sosiaalisen tasauksen kansanvaltaisia voimia.

Täysin ymmärrettävän aatteellisen kritiikin rinnalla valtiomies Mauno Koivisto tunsi suurta huolta Venäjän valinnoista ja tulevaisuudesta. Hän kirjasi Venäjän idea -teokseen ajatuksiaan suurvallan sirpaloitumisen mahdollisuudesta, johon saattoi liittyä pettymyksen arvaamaton ja hallitsematon vastareaktio. Koivisto tunsi sekasorron eli smutan venäläisen historian ja ymmärsi sen vuoksi suuruuden pyrkimyksen tragiikan.

Suurlähettiläs Arto Mansalan muistelmaeok­sessa Kohti kaaoksen pitkää yötä on tarkkoja havaintoja uuden Venäjän näköaloista, otsikkoa myöten.

Olot olivat aluksi kaaosmaisen epävarmat, kun jätettiin hyvästit neuvostososialismille. Oli toiveita ja haaveita, että päästäisiin mukaan rauhanomaiseen ja monipuoliseen taloudelliseen yhteistyöhön läntisen talousintegraation kanssa.

Näissä oloissa presidentti Koivisto oli venäläisille mitä kiinnostavin keskustelukumppani, ei vain Venäjän tuntemuksensa vaan myös laajojen korkean tason kansainvälisten kontaktiensa vuoksi. Häneen tunnettiin luottamusta talousmiehenä ja poliitikkona, jolla oli teoreettista ja kokemusperäistä osaamista ja aitoa viehtymystä naapurimaan valintoihin.

Venäjällä elettiin eräänlaista hataran toiveikkuuden aikaa. Vähin erin venäläinen mieliala vaihtui kuitenkin pettymykseksi, jota vahvisti turhautuneisuus siitä, ettei Yhdysvallat enää pitänyt Venäjää globaalina suurvaltana. Mansalan mukaan jo Koiviston presidenttikauden päättyessä oli nähtävissä oireita siitä, että Venäjä oli kehittymässä suurvalta-asemaansa voimalla palauttavaksi valtioksi.

Presidenttikauden jälkeen kirjoittamassaan Venäjän ideassa Koivisto pohtii samaa problematiikkaa. Siinä kuvataan venäläisyyden sielunmaisemaa, mutta etsitään myös vastausta kysymykseen, onko Venäjä itää vai länttä.

Suomen itärajahan ei Koivistolle aivan railona auennut sen enempää maantieteellisesti, poliittisesti kuin aatehistoriallisesti. Se oli kylläkin kahden kristillisen kirkon raja, mutta silloinkin Euroopan sisäinen raja.

Loppusanoissa Koivisto mietiskelee, voisiko perinteisen messiaanisuuden aika olla ohi, kun pienentynyt Venäjä etsii aatetta, joka voisi pitää uhanalaisen kokonaisuuden yhdessä. Voisiko olla olemassa toisenlaista suuruutta, sellaista mikä ei tähtää muiden alistamiseen?

Suuri Venäjä tuntuu tarvitsevan uusia aatteellisia virityksiä, mutta kyseenalaiselta näyttää, voisiko siitä kehittyä yksi eurooppalainen valtio muiden joukossa, parempaa hyvinvointia kansalaisilleen ja parempaa maailmanjärjestystä tavoitteleva maa.

Demokratisoitumiseen Koivisto ei usko, mutta jonkinasteisia toiveita on siitä, että Venäjä voisi eurooppalaistua ja kehittyä oikeusvaltiona ja hallinnollisesti terveempänä. Nämä seikat olivat häntä erityisesti kiinnostaneet muun muassa kanssakäymisissä Mihail Gorbatšovin kanssa.

Naapurisuhteiden silloista tilaa hän järkeilee ytimekkäästi: ”Venäjällä tulee nykytilanteessa pysymään varsin korkealla pyrkimys yhdistää se, mikä vielä jäljellä on, mitä Venäjän federaatioon kuuluu.” Ja edelleen: ”Itsenäinen Suomi ei ole liittoutunut Venäjää vastaan ja on selviytynyt.”

Uuden Venäjän ristiriitaiset ja kaaostakin enteilevät kysymykset jäivät kirjassa vastaamatta, ja kun muutamia vuosia myöhemmin keskustelin hänen kanssaan, oli äänensävy jo selvästi pessimistisempi. Koivisto katsoi, ettei Venäjän idea ollut miksikään muuttunut ja sillä erää oli meneillään ”imperiumin vastaiskun” aika. Koiviston mukaan maa pyrki rakentamaan itselleen suurvalta-asemaa käyttäen apunaan poliittista, taloudellista ja tarpeen tullen sotilaallista voimaa.

Näissä keskusteluissamme, vuosia ennen Krimin valtausta, hän usein painotti, että suuruuden pyrkimyksiin liittyy Venäjän tapauksessa myös vahvaa uhrimieltä. Mauno oli aina tarkka sanoistaan. Uhrimielinen pyrkimyshän tarkoittaa, ettei uhrien lukumäärää lasketa. Kyse ei ollut mistään ennusteesta, mutta sanavalinta kertoi, että uskonnollis-nationalistinen valtapyrkimys voisi saada väkivaltaisia muotoja.

Näin pian tapahtuikin. Vladimir Putinin johdolla Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Nyt puhutaan siitä, miten turhautunut suurvalta hajaantumisen pelossa hylkää rauhanomaiset keinot ja turvautuu aseisiin. Samaa voi sanoa Putinin henkilöstä. Häneltä oli kulunut pitkä turhauttava kymmenvuotiskausi Venäjän vakauden ja arvovallan tavoittelussa.

Koiviston Venäjä-kuvan kanssa on sopusoinnussa, että Venäjällä nyt kutsutaan suurvallan pyhien päämäärien puolustamiseksi sitä, mitä lännessä pidetään raakana hyökkäyksenä.

Ukrainan sota mursi toiveet Euroopan rauhanomaisesta kehityksestä ja sen rinnalla Venäjän eurooppalaistumisesta. Uskomattoman nopealla tavalla se kasvatti myös uhkaa Venäjän sirpaloitumisesta ja siihen liittyvää pelkoa sodan eskaloitumisesta ja laajemmasta maailmanpalosta.

Jo ennen hyökkäystä Venäjä oli pyrkinyt estämään Naton laajentumisen sanoilla, jotka itse asiassa veivät maton niin Suomen kuin Ruotsin suvereenin liittoutumattomuuden periaatteen alta. Väistämättömänä seurauksena nämä maat alkoivat hakeutua Naton jäsenyyteen. Samalla murtui käsitys siitä, miten tärkeätä oli ollut itse Venäjän kannalta, että sen luoteisrajaa oli ollut turvaamassa Suomen ja Ruotsin vakaan liittoutumattomuuden saareke.

Mauno Koivistolla oli ollut vahva usko niin Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuuteen kuin maamme itäisten naapuruussuhteiden sujuvuuteen. Hän oli kyllä presidenttikautensa viime aikoina varautunut siihen, että poliittiset olot Venäjällä voivat huonontua ja Suomi voi EU:n jäsenenä joutua ottamaan kriittisiä Venäjä-kantoja.

Historian tekijät -muistelmissaan hän palaa pohtimaan, voisiko Suomi irtaantua lännen yleisistä kannanotoista heikentämättä omaa asemaansa, ja kirjaa kantansa: ”Meidän täytyy pyrkiä hakemaan turvallisuudellemme enemmän ulkoista tukea, jos se on välttämätöntä.”

Näin hän lausui pienen lähipiirin tapaamisessa lokakuussa 1993, jolloin Boris Jeltsinin johtaman Venäjän olot olivat epävakaat. Se antaa tilaa tulkita Koiviston ajattelua, jonka mukaan vain vakava kansainvälinen kriisi saattoi viedä Suomen niin hankalaan tilanteeseen, että liittoutumattomuuden periaatteesta piti perääntyä.

Koivisto ei ollut itse näkemässä, kun juuri tällainen vastakkainasettelu syntyi. Se mursi erään hänelle tärkeän­ turvallisuuspoliittisen peruskiven.

Jos Koiviston omaksumaan linjaan tuli Venäjän toimien johdosta jälkikäteen murtuma, tämä ei suinkaan tarkoita, että hänen laatimansa Venäjä-kuva ja yritys valottaa venäläisen messianismin syvintä olisivat menettäneet merkityksensä. Siksi on syytä palata takaisin naapurisuhteiden kannalta keskeiseen suuruuden ja selviytymisen rinnastukseen. Sehän elää elämäänsä vastakin, koska maantieteelle emme mahda mitään.

Epävarma tulevaisuus herättää monia turvallisuuttamme koskevia vakavia kysymyksiä. Koivisto ei ole vastaamassa niihin, mutta tarjolla on hänen laaja kirjallinen tuotantonsa. Sieltä voi etsiä joitakin koivistolaisia turvallisuuspolitiikan tienviittoja, kylläkin tietoisena siitä, että silloin astellaan osin tulkintojen tiellä.

Ukrainan sota muistuttaa talvisodan rinnastuksineen pienten maiden kohtaloista.

J.K. Paasikiven ja Urho Kekkosen tavoin Koivisto toi johdonmukaisesti esiin pienten kansakuntien aina vaaranalaisen aseman. Sitä voi pitää myös snellmanilaisena opinkappaleena. Koiviston mielestä pienet eivät koskaan voi tietää, mitä suuret niiden osaksi ovat hiljaa suunnittelemassa etupiirejään valvoessaan.

Koivisto muistutti usein, että Pohjoismaiden kulttuuriset yhteydet olivat tiiviit, mutta integraatio- ja turvallisuuspoliittiset ratkaisut hämmästyttävän erilaiset. Kun Suomi ja Ruotsi ovat nyt etenemässä rinta rinnan Natoon, Pohjolan kulttuurille on syntymässä yhtenäinen sotilaallinen kilpi.

Suomen ja Ruotsin askelluksen rinnakkaisuus on sopusoinnussa Koiviston kuvaaman historiallisen kohtalonyhteyden kanssa. Jos katsotaan suojauksen kohdistuvan viime kädessä niin sanottuihin läntisiin arvoihin, niin niiden sykkivä sydän on juuri Pohjolan mallissa eikä suinkaan Atlantin tuolla puolen.

Kosovon pommitusten yhteydessä Koivisto esitti kriittisiä huomautuksia siitä, millaisiin moraalisiin ja sopimuksellisiin pelisääntöihin Naton toiminta oli saattanut perustua. Tänään herää kysymys, mihin mittaan Pohjolan vahva kulttuuri voi vaikuttaa niihin johtaviin arvoihin, joita jatkossa noudatetaan. Kysehän ei ole vain sotilaallisesta vaan myös poliittisesta ja sisäisesti ristiriitaisesta järjestöstä, kuten Jaakko Iloniemi on huomauttanut.

Monille suomalaisille Nato-jäsenyys on tarkoittanut eräänlaista lännettymisen päätepistettä. Näin ei ollut Mauno Koiviston laita. Hän oli läntisen kulttuuri- ja talousintegraation vahva kannattaja mutta vastusti Nato-jäsenyyttä.

Siinä ei ollut kyse Venäjän aristelusta, vaan se ilmensi huolta maan suvereniteetin kaventumisesta. Se oli kylmänviileää historiallista harkintaa vailla mitään haihattelua. Koiviston Venäjä-kuvaan kuului, että tällä geopoliittisella paikalla ja historialla tuli harjoittaa suvereenia turvallisuuspolitiikkaa.

Ukrainan sodan johdosta Suomen sotilaallisen liittoutumisen tarve ajankohtaistui. Nähtäväksi jää, miten merkittävästä suvereniteetin ohentumisesta on kyse ja missä määrin itsemääräämisoikeuden kaventunutta aluetta kyetään vaalimaan.

Mitä vyzit tänään tarkoittaa? Suuren ja pienen kansakunnan ideoita verratessa verbi kääntyi äkkiseltään selviytymiseksi. Myöhemmin Mauno täsmensi minulle, että sanatarkasti se tarkoittaa elämän jatkumista. Yhdestä sanasta jalostuu näin syvällisempi ja periaatteellisempi politiikan pyrkimys ja ennen muuta siksi, että aikajänne pitenee niin historiaan kuin tulevaisuuteen.

Huulillemme pyrkii nyt sodan melskeissä sanoja ja lauseita, joiden tulisi kestää vuosikymmeniä eteenpäin. Varsinkin korostuu poliittisen vastuun kantajan ja tavallisen kansalaisen erilainen asema.

Mauno Koivisto esiintyi Paasikivi-Seurassa tasavallan presidenttinä ensi kertaa syksyllä 1982. Silloin hän lausui: ”Siinä missä vain itsestään vastuussa olevat yksilöt voivat tuoda esille mietteitään sekä ilmaista tunteitaan ja moraalisia tuomioitaan, siinä valtioiden edustajat joutuvat asettamaan kysymyksensä toisin.”

Vastuullisten päättäjien on pidettävä keskustelukanavat auki tulevaa varten, käyttääkseni presidentti Sauli Niinistön tuoreita sanoja.

Miten suuruuden ja selviytymisen pyrkimykset jatkossa kohtaavat ja millaisin pelinsäännöin ratkotaan nimenomaan pienten kansakuntien kohtaloita? On mitä tärkeintä etsiä tienviittoja, jotka murtuneessa maailmassa voisivat edesauttaa suomalaisen elämän jatkumista.

Jos niitä haetaan Koiviston ajatusmaailmasta, tulee muistaa, miten suurella vaivalla hän oli historiaan paneutunut. Älkäämme myöskään unohtako, että koivistolaiseen pohdiskeluun kuului erottamattomasti sanonta: toisinkin voi käydä. 

Kirjoittaja Seppo Lindblom on valtiotieteiden tohtori ja entinen kauppa- ja teollisuusministeri, Suomen Pankin johtokunnan jäsen ja Postipankin pääjohtaja.

Kirjoitus perustuu luentoon Mikkelin yliopisto­keskuksen Studia Generalia -luentosarjassa 6.10.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 8/2022. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.