Alkuperäinen boomeri
Paavo Lipponen on nähnyt edellisen halukkaiden koalition, äärioikeiston nousun ja Venäjän hyökkäykset. Hän on aina uskonut Eurooppaan, unioniin ja Suomeen niiden ytimessä. Hänellä on selvä visio siitä, miten EU:n voisi pelastaa.
13
MIN
Marraskuussa Paavo Lipponen luki sanomalehdestä kirjoituksen. Yliön, hän sitä kutsuu.
Eläkeyhtiön johtaja Risto Murto otti siinä kantaa maailman menoon. Viimeaikaiset geopoliittiset tapahtumat olivat kirkastaneet hänelle, ettei Euroopan unioni ole suurvalta.
Kauppapolitiikka ei toimi, kasvu sakkaa, innovaatioihin ei investoida. Rakenne on monimutkainen, ristiriitainen ja hidas, Murto kirjoitti.
Raha ja valta ovat kansallisvaltioilla, joilla ei ole yhteisiä näkemyksiä, etenkään turvallisuudesta.
Murto mainitsi ainakin kolme kertaa, että EU on heikko, Lipponen tuhahtaa.
Eikö asia ole niin selvä, että yksikin olisi riittänyt?
Lipponen on miettinyt EU:ta viime aikoina paljon.
Hän on tietysti miettinyt EU:ta paljon jo kymmenien vuosien ajan. Se on ollut hänen elämäntyönsä, suuri missionsa. Viedä pikkuruinen Suomi nöyristelemättä päättäjien pöytiin.
Nyt hän on pettynyt.
Unioniin, päätöksiin, poliittiseen keskusteluun. Siihen, miten vakavia virheitä lännessä on tehty.
Lipponen on asettautunut katutason neuvottelutilaan Helsingin Etu-Töölön Kuparitaloon, muutaman kymmenen metrin päähän kodistaan.
Edessä on nippu papereita ja keltakantinen eväsrasia. Sisällä on keksejä. Rollaattori on parkkeerattu tuolin viereen.
”Minä en nyt nouse kättelemään”, Lipponen sanoo ja hymähtää.
”Menisi koko tapaamisaika siihen.”
Terveys on reistaillut. Vuoden sisään on sattunut kaksi kaatumista, joita molempia on seurannut viiden viikon sairaalajakso.
Muistelmien viimeistelykin hankaloitui, kun ei pystynyt kunnolla nostelemaan laatikoita ja paperipinoja.
Mutta pää on toiminut, muistikin yllättävän hyvin. Lipponen sanoo muistaneensa paljon nimiä tarkistamatta. Niitä on henkilöhakemistossa valtavasti, kuudentoista sivun verran. He kaikki 1 005, jotka olivat tarpeeksi tärkeitä tullakseen mainituiksi.
Lipposella on tässä Kuparitalon yläkerrassa työhuone, oikeastaan kaksi.
Arkisto on niin laaja, ettei se mahtunut yhteen. Mappeja oli jo parikymmentä vuotta sitten 40 hyllymetriä ja ne piti siirtää eduskunnasta, kun työhuoneeksi osoitetusta fysioterapeuttien tilasta nousi meteli.
Ei sinne vihreiden riekkujaisiin halunnut jäädä, Lipponen sanoo, vaikka kokoomuslaiset järjestelystä taisivat alun perin valittaa. Lipponen oli ryhtynyt konsultiksi, eikä ilmaista työpistettä eduskunnassa pidetty enää soveliaana.
Muistelmien kolmas ja viimeinen osa Valtionhoitaja ilmestyi viime keväänä. Se alkaa pääministerikauden alusta ja jatkuu tähän päivään. Kirja oli kymmenen vuoden työ.
”Melkoinen urakka, mutta hengissä on selvitty.”
Uuden vuoden vaihteessa tapahtuu vauhdilla.
Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on ollut vallassa vasta vuoden, mutta uhkailee jo liittolaisiaan. Trump kaappaa Venezuelan presidentin ja alkaa kovistella Grönlannin valtaamisella. Maahanmuuttopoliisi ICE tappaa kaksi mielenosoittajaa kadulle.
Venäjä ampuu hypersoonisen keskipitkän kantaman ballistisen ohjuksen Länsi-Ukrainaan.
Puhutaan uudesta maailmanjärjestyksestä.
Yleinen mielipide heilahtaa hetkessä. Kun vielä lokakuussa Suomessa juhlittiin Yhdysvaltojen kanssa tehtyjä jäämurtajakauppoja verrattomana käyntikorttina, tammikuussa niitä pidetään jo virheenä. Presidentti Alexander Stubbin golfkierrokset eivät enää olekaan ilmiömäistä diplomatiaa vaan noloa ja häpeällistä nuoleskelua.
Euroopan johtajat eivät oikein tiedä, mitä tehdä. He monitoroivat tilannetta lähettelemällä viestejä ryhmächatissa. Ranskan Emmanuel Macron panee Top Gun -henkiset aurinkolasit päähän ja kutsuu Trumpia kiusaajaksi.
Lipponen sanoo ennustaneensa maailmanjärjestyksen muuttumisen jo ylioppilasaineessaan vuonna 1959. Se tapahtuisi joskus 2000-luvulla, kun kolmannen maailman maat nousisivat.
”Muutos on tosiasia, mutta eikö siitä viisastelu jo riitä.”
Kanadan pääministeri Mark Carneyn puhe Davosissa vei Lipposen mielestä keskustelun uudelle tasolle.
”Tiivistän hänen sanomansa: lopetetaan vikinä ja luimistelu ja käydään toimeen käyttämällä ja parantamalla omia vahvuuksiamme.”
”Silloin nähdään, että emme ole niin heikossa asemassa, että hegemonialle pitäisi alistua.”
Lipponen on nähnyt halukkaiden koalition aiemminkin.
Vuonna 2003, kun Yhdysvallat vielä vaivautui YK:n turvallisuusneuvostoon hakemaan oikeutusta hyökkäykselle Irakiin, koottiin liittouma, joka tuki Yhdysvaltoja sodassa.
Nykyinen, Ukrainan taakse järjestäytynyt allianssi on Lipposesta ollut välttämätön, mutta se on scramble, ad hoc. Hutiloitu.
”Huomenna sellaista porukkaa ei enää yhtäkkiä olekaan olemassa, kun sillä ei ole mitään rakennetta”, hän sanoo.
”EU on kuitenkin se rakenne. Ja sen rakenteen vahvistaminen on laiminlyöty pahasti.”
”Se on ollut minulle hirveä pettymys.”
Lipposta on jäänyt kaivelemaan.
Hän piti marraskuussa 2000 puheen, jota kutsuu elämänsä EU-puheeksi. Tuolloin oli takana Suomen ensimmäinen kerta puheenjohtajamaana ja viisi vuotta Eurooppa-neuvostossa, ja unionin vahvuudet ja heikkoudet olivat käyneet tutuiksi.
Puhetta oli valmistelemassa yleisestä erinomaisuudesta yliopistossa palkittu kolmikymppinen virkamies Alexander Stubb.
Unionille olisi laadittava perustuslaki, Lipponen sanoi Bruggen Eurooppa-yliopistossa. Toimintakyky säilyisi luopumalla yksimielisyydestä ja lisäämällä enemmistöpäätöksentekoa.
Hän esitti samaa myös kolme vuotta myöhemmin, kun oli ehdolla komission puheenjohtajaksi.
Kauppapolitiikkaan määräenemmistö saatiin, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ei koskaan.
Silloin ajateltiin, ymmärrettävästi tietysti, että puolustusasiat kuuluivat Natolle. Lipposen mielestä sen ei olisi pitänyt estää Euroopan omien valmiuksien kehittämistä. Logistiikkaa ja tiedustelua esimerkiksi, jotka ovat täysin riippuvaisia Yhdysvalloista.
”Luulisi, että kaikki näkevät nykyisen tilanteen. Kun ei ole yhteistä ääntä, jonka takana olisi jotakin voimaa, niin sitten sitä ei yksinkertaisesti ole.”
Siksi nyt ollaan siinä tilanteessa kuin ollaan. EU:n eksistentiaalisessa kriisissä.
Lipponen ei ole aina ollut parhaassa huudossa. Häntä on pidetty oikeistolaisena, Yhdysvaltoja myötäilevänä Nato-jyränä, joka teki demareista leikkauspuolueen.
Toisaalta häntä on syytetty sinisilmäisyydestä Venäjä-suhteissa ja vaadittu tekemään tiliä kahden Nord Stream -kaasuputken lobbaamisesta. Nimitelty maanpetturiksi.
Lipposen kaudet päättyivät jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, mutta hän on edelleen Suomen toiseksi pitkäaikaisin pääministeri.
Tuoreempi demaripääministeri Sanna Marin kirjoitti omissa muistelmissaan, että Lipposen perintö jakaa edelleen mielipiteitä puolueessa.
Mentiinkö aikanaan liian syvälle EU:n ja ulkopolitiikan ytimiin, kun olisi pitänyt keskittyä sosiaaliturvaan ja ydinarvoihin, ja ripustauduttiinko sitten menetetyn vallan pölyisiin rippeisiin?
Jotenkin kuitenkin nyt, kun Sdp johtaa vaaligallupeita ja valmistautuu miljardiluokan leikkauksiin, nuoremmatkin ovat alkaneet lukea Lipposta.
Kokemuksia siitä, miten heikossa taloustilanteessa muodostaa sinipunahallitus, miten indeksi taitetaan ja miten työttömyys- ja sosiaaliturvaa heikennetään. Ja varsinkin siitä, miten selittää ratkaisut uhmakkaasti parhain päin.
Lipponen ei varsinaisesti säästele luetellessaan saavutuksiaan, joita edes hänen suosikkivihollisensa, puoluetoveri Erkki Tuomioja ei pystynyt torppaamaan. Pääministerikauden ansioille on muistelmissa erillinen liite.
Puolitettiin pitkäaikaistyöttömyys, tasapainotettiin julkinen talous, parannettiin luottoluokitusta, turvattiin tasa-arvo ja ihmisoikeudet, uudistettiin työlainsäädäntö, käännettiin puolustuspolitiikka, otettiin teknologiajohtajuus ja paalupaikka Pisa-tutkimuksissa.
Onnistuttiin hankkimaan ykkössija kestävässä kehityksessä, kilpailukyvyssä, koulutuksessa, energiaratkaisuissa, you name it.
Lipponen kirjoittaa lähestulkoon keksineensä suomalaisen parlamentarismin ja nostaneensa omakätisesti koko naissukupuolen poliittisiin vastuutehtäviin.
Porvaripuolueet ovat vuosien saatossa ehtineet pilata paljon, mutta vaikutukset näkyvät yhä.
Minkä hallituksen päätös oli rakentaa kolmas ydinvoimala, jonka takia Suomen ei ole tarvinnut ostaa venäläistä kaasua, Lipponen kysyy.
Kuka poliitikko on tehnyt enemmän Venäjä-riippuvuuden vähentämiseksi? Entä kenen johdolla uudistettiin Suomen puolustus? Saatiin puolustusmenot kohtuulliselle tasolle?
Ei ihme, että nykyinen puheenjohtaja Antti Lindtman siteerasi vastikään Lipposta puheessaan.
”Politiikka on arvovalintoja, mutta se on myös todellisuudessa elämistä”, Lindtman mukaili puoluevaltuuston kokouksessa marraskuussa.
”Sosialidemokratia ei ole haihattelua, vaan kykyä tehdä vaikeissakin oloissa se, mikä on oikein.”
Kun Lipponen aloitti uransa, poliitikolla ei vielä vuosikymmeniin tarvinnut olla miljoonaa someseuraajaa, mutta joka pojalla oli hyvä olla oma instituutti.
Lipposella oli Ulkopoliittinen instituutti. Hän johti sitä 1990-luvun taitteessa, ennen kuin nousi Sdp:n puheenjohtajaksi.
84-vuotiaaksi Lipponen on yltiökansainvälinen ja osaa poikkeuksellisen hyvin englantia. Hän heittelee puheen lomaan englanninkielisiä termejä ja sanontoja. Blueprint, back-up, thinking about the unthinkable.
Kielitaito on perua opiskeluajoilta Yhdysvalloista. Lipponen sai parikymppisenä stipendin amerikkalaisen kirjallisuuden ja filosofian opintoihin Ivy League -yliopistoon Darthmouth Collegeen.
Kieli ja kulttuuri menivät päähän kuin häkä. John F. Kennedy valittiin presidentiksi, mikä vaikutti poliittiseen ajatteluun.
Lipponen ui kilpaa yliopiston joukkueessa, ja tuntui valmentajan pettämiseltä lähteä takaisin Suomeen. Mutta oli kuitenkin 1960-luvun alku, riemukas nuoren polven nousukausi, ja piti päästä kotimaahan vaikuttamaan asioihin.
Lipponen sanoo tukeneensa vuosien varrella uintijoukkuetta taloudellisesti huonon omatunnon vuoksi.
Amerikan-vuosi poiki tuttavia, sellaisia kuin suurlähettiläs Derek Shearer ja Bill Clintonin varaulkoministeri Strobe Talbott. Lipposella oli Henry Kissingerin kotinumero.
Siinä vaiheessa, kun Lipposesta tuli pääministeri, Suomessa alkoi uusi, läntisempi aika. Neuvostoliitto oli romahtanut, lama melkein ohi ja EU-jäsenyydestä äänestetty.
Lipponen oli vieraillut Naton päämajassa ensimmäisen kerran marraskuussa 1996, ja nyt alettiin käyttää termiä Nato-optio.
Hallitus oli sateenkaarihallitus, johon kuuluivat demareiden lisäksi kokoomus, Rkp, vihreät ja vasemmistoliitto. Vastaavaa ei aiemmin ollut nähty.
Eikä sellaistakaan, että ministeri jäisi isyyslomalle. Lipponen piti 11 päivän mittaisen vapaan, joka noteerattiin ulkomaillakin. Edistyksellisten espanjalaisten naisten järjestö palkitsi hänet vuoden 1998 naisena.
Lipposen johtoajatus oli päästä niin keskelle eurooppalaista päätöksentekoa kuin mahdollista.
Muut katsoivat aluksi nenänvartta pitkin.
Itävaltalainen puoluejohtaja Andreas Khol kirjoitti Suomen puolueettomuudesta, että sillä oli kampurajalka, a clump foot: YYA-sopimus. Lipponen vastasi, että ainakaan Suomi ei tarvinnut kävelykeppejä. Toisin kuin…
”Siis Itävalta, jonka valtiosopimuksen suurvallat pakottivat. Tämmöistä me olemme joutuneet kuuntelemaan!”
Suomi ei ollut sen huonompi kuin muutkaan, se oli Lipposen lähtökohta. Suomelle kuului paikka länsiyhteydessä, eikä sitä pitäisi joutua kerjäämään.
”Hitto vieköön.”
Nykyään ei oikein haluta muistaa.
Ajat ovat paljon vaikeammat, Lipponen sanoo. Suomessa ja maailmassa. Ei tunnu olevan mitään näköalaa, toivetta paremmasta.
”Todellakaan en päivääkään selviäisi päivänpolitiikassa, en todellakaan.”
Hän pyytää anteeksi ja tarkastelee hetken puhelintaan. Sen kello vaikuttaa olevan jotenkin rikki.
”Enhän minä ole missään somessakaan.”
Ihmiset vaikuttavat eristäytyneen omiin kerhoihinsa, joissa vahvistetaan keskinäistä mielipidettä. Se johtaa – tai on jo johtanut – yhteiskunnalliseen eriytymiseen.
Lipposta harmittaa erityisesti pyrkimys menneisyyden hallintaan. Se, miten nykyään käytetään historiaa poliittisena aseena. Yksinkertaistetaan ja polarisoidaan.
”En oikein jaksa osallistua siihen… sanon sitä jänkkäykseksi. Kun katsoo kyselytuntia ja muuta.”
Hän lehteilee pöydällä lepääviä papereitaan. Kasaan on eksynyt joitakin, joita hänellä ei pitäisi olla. Salaisia, vahingossa väärin arkistoituja. Hän aikoo kyllä viedä ne Kansallisarkistoon.
”Näitä kun katsoo, niin näkee, että monelle tekisi kyllä hyvää tutustua siihen, mitä todella on tapahtunut. Nyt kun on vähän sellainen revansistinen henki, että selitetään asiat nykyajan näkökulmasta.”
On esimerkiksi suosittua sanoa, että Suomessa on oltu naiiveja. Ei Suomessa ole oltu naiiveja, Lipponen väittää, ei missään asiassa.
Ei energiariippuvuuden suhteen, ei puolustuksen ylläpitämisen ja kehittämisen suhteen, toisin kuin muualla Euroopassa, Saksassa erityisesti.
”Me olemme olleet lännen linjassa koko ajan.”
Vaikka Lipponen ei tullut erityisen hyvin toimeen Tarja Halosen kanssa, on ollut inhottavaa seurata, miten Halosesta on puhuttu julkisuudessa.
”Että kehdataankin sanoa, että hän olisi ollut jotenkin venäläisten vietävissä!”
”Siis aivan törkeitä tällaiset puheet!”
Hän alkaa muistella, miten Venäjää arvosteltiin Helsingin huippukokouksessa Tšetšenian sodasta vuonna 1999. Se oli ensimmäinen kerta, kun Suomi tuomitsi Venäjän tekemisiä.
Halonen oli tuolloin ulkoministeri ja piti sotatoimia pöyristyttävinä. Halonen oli erittäin kriittinen, Lipponen sanoo.
”Mitä tekivät muut, kun selvisi, että Jeltsin väistyy ja Putin nousee valtaan? Vaelsivat Moskovaan. Kun seuraavana syksynä pidettiin EU:n ja Venäjän huippukokous Pariisissa, siellä ei puhuttu Tšetšeniasta enää yhtään mitään.”
Kummasti on unohdettu, miten Halonen presidenttinä ollessaan otti Putinin kanssa esiin esimerkiksi Anna Politkovskajan murhan ja vaati sen selvittämistä.
”Tämä maailma on mennyt…”
Myöhemmin Lipponen vaelsi itsekin Moskovaan.
Kun hän jäi eläkkeelle puhemiehen työstä, hänen yrityksensä solmi konsultointisopimuksen Nord Stream 2 AG:n kanssa. Se oli Venäjän valtiollisen kaasujätin Gazpromin tytäryhtiö.
Putket kulkivat Suomen talousvesien kautta, ja hankkeet tarvitsivat viranomaisten hyväksynnän. Ruotsi ja Tanskakin myönsivät luvat.
Lipponen kirjoittaa muistelmissaan, että hanke oli Saksalle elintärkeä. Hän ei ollut päättämässä kummastakaan luvasta, ja jos ne kerran olivat virhe, miksei niistä vastuuteta poliittisia päättäjiä?
Lupien aikaan pääministerinä toiminut Matti Vanhanen on sanonut jääneensä sellaiseen käsitykseen, että Lipponen kannatti aidosti Venäjän ja Saksan tiiviimpää kaasuyhteistyötä eikä ollut Euroopassa ainut. Lipposta on arvosteltu konsulttityöstä laajasti, mutta hän itse yrittää kiepauttaa asian edukseen.
Suomi hyötyi hänen mukaansa hankkeista satoina työpaikkoina ja parin sadan miljoonan euron verotuloina.
Pääasia oli kuitenkin, että putket ohittivat Suomen, eikä Suomi tullut riippuvaiseksi venäläisestä kaasusta. Lipponen siis omasta mielestään tavallaan pelasti Suomen.
Putkia ei aikoinaan pidetty minkäänlaisena turvallisuusongelmana. Nykyinen suhtautumistapa on Lipposen mielestä jälkiviisastelua ja käsienpesua.
Konsulttipalkkioistaan hän ei kirjoita mitään.
EU:n voi pelastaa vain yksimielisyydestä luopuminen, Lipponen ajattelee.
Harmillisesti harva on noteerannut koko asiaa. Kerran, viime eurovaalien alla, kun Lipponen huomasi Dagens Nyheterissä maininnan, hän kirjoitti heti toimittajalle: olisi kiva keskustella.
”Unkari pystyy pyörittämään koko unionia ja tekemään sen toimintakyvyttömäksi. Siitä huolimatta kaikki nyt kannattavat laajentumista. Jopa Ukraina halutaan jäseneksi. Mistä kuuluu sitten se ääni, että eihän tämä ole mahdollista, jos näitä sääntöjä ei muuteta?”
Suomessa ei hänestä käydä minkäänlaista EU-poliittista keskustelua. Viime vaaleissa ei inahdustakaan, ei yhdeltäkään puolueelta, ja nyt sitten ihmetellään, miten unioni on niin heikko.
”Kuinka kauan vielä toistetaan, että nyt pitää ryhdistäytyä? Strategisesta autonomiasta on jauhettu jo vuosikaudet. Mitä se vaatii, siitä ei puhuta.”
Uudistus edellyttäisi tietenkin kannatusta jäsenmaiden parlamenteissa, ja ilmapiiri on muuttumassa hankalammaksi äärioikeiston nousun myötä, Lipponen sanoo. Halutaan hajoittaa koko unioni. On riski, että Nato heikkenee, eikä Eurooppa pysty kehittymään vahvaksi.
Aivan ensin pitäisi panna sisämarkkinat kuntoon, Lipponen sanoo. Jos Yhdysvaltojen kanssa aiotaan kilpailla, se ei tällaisilla sisämarkkinoilla onnistu.
”Vihoviimeistä on se, että amerikkalaiset ja Trumpin jengi on ryhtynyt viisastelemaan Euroopan asioista.”
”Tietysti täytyy katsoa, kuinka operatiivista se on, että ruvetaanko puuttumaan sisäisiin asioihin. Mutta se ei ole lainkaan mahdotonta. Yhdysvallat on sotkeutunut Euroopan asioihin ennenkin.”
Hänestä Stubbia on kuitenkin ollut hienoa seurata.
”Ei pidä missään tapauksessa jäädä jalkoihin. Jos on tilaisuutta olla aloitteellinen, se kannattaa käyttää. Muistaen riskit, mitä Trumpiin liittyy.”
Riski on America first ja ailahtelevainen käytös, Lipponen sanoo.
”Kyllä absoluuttisen vallan lähellä pitää huolehtia siitä, etteivät siivet pala auringossa.”
Mutta jos Euroopassa aiotaan harjoittaa yhteistä politiikkaa, sen eteen pitäisi tehdä töitä.
Kokoushuoneen seinälle on kehystetty vanhoja valokuvia vastavalmistuneesta Kuparitalosta.
Ne ovat ajalta, kun se valmistui Outokummun pääkonttoriksi ja Lipponen kävi täällä ensimmäisen kerran.
Taloon liittyy paljon muistoja. Täällä Lipponen tapasi viimeisen kerran demarivaikuttaja Väinö Leskisen. Oli lyöty vetoa, ja Lipponen oli voittanut. Taidettiin maistella vähän konjakkia.
Leskinen on kuuleman mukaan lausunut usein toistellun lentävän lauseen: Kun muu ei auta, kannattaa kokeilla totuutta.
Maailma on tänä päivänä niin paljon vaikeampi paikka, Lipponen sanoo, mutta ehkä olisi hyvä aika varioida Leskistä.
”Kun mikään muu ei auta, kannattaa kokeilla yhteistyötä”, hän sanoo ja hymyilee hieman.
Pian myös Kuparitalon työhuoneet pitäisi tyhjentää.