Mihin katosit, Lasse Lund?

Toukokuun lopussa Lasse Lund matkusti Intiaan. Hän oli käynyt siellä edellisen kerran vuosia aiemmin lyhyellä lomamatkalla entisen tyttöystävän kanssa. Viikko Goalla, sitten Keralassa ja Mumbaissa, jotta tyttöystävä näkisi, missä hän oli kasvanut.

Tällä kertaa mukana oli paikallinen videokuvaaja. Lund oli miettinyt reissua pitkään, mutta vasta nyt, 33-vuotiaana, hän oli onnistunut pääsemään elämässään tilanteeseen, jossa tuntui, että pää kestäisi sen.

Hän oli myös turhautunut ja vähän epätoivoinen: hän oli yrittänyt kertoa tarinaansa tiedotusvälineille, mutta kukaan ei uskonut häntä. Aina sama vastaus: ei tarpeeksi todisteita.

Fuck this shit, Lund sanoo ajatelleensa. Hän kertoisi tarinansa itse.

Lund ilmoitti nykyiselle naisystävälleen, että viettäisi Mumbaissa kymmenen päivää. Hän varmisti Norjan työvoimatoimistosta, että dokumentin kuvaaminen laskettaisiin työnhauksi, eikä menettäisi tukiaan, ja lähti.

Hän alkoi ladata reissuvideoitaan Youtubeen jo ennen kotiinpaluuta.

Kaksi viikkoa myöhemmin hän sai puhelun Suomen ulkoministeriöstä. Linjalla oli kolme virkamiestä. Lund ei pannut nimiä ylös, mutta yksi oli hänen käsityksensä mukaan lakimies.

Ulkoministeriö pyysi häneltä anteeksi. Niin Lund itse koki.

Lundin lataamat viisi videota ovat melko vaikeaselkoista seurattavaa.

Suurikokoinen silmälasipäinen mies pyörii Burberryn ja Calvin Kleinin t-paidoissa pyykkinaruilla peitetyillä slummikujilla ja osoittelee kulmauksia: tuossa nukuin pienenä äitini ja siskoni kanssa, tuossa kaveriporukkamme istuskeli polttelemassa, tuossa jaettiin ilmaista aamiaista kodittomille.

Välillä hän istuu autossa soittelemassa iloisena useilla eri puhelimilla, toisinaan taas parkkeeraa paikallisen viereen voivottelemaan vihaisena kohtaloaan. Mukana maleksii joku puolalainen Tadeusz, joka ei sano sanaakaan.

Videoilla Lund toistelee karikatyyrimaisella intianenglannilla: living on the streets, roaming around the streets, that was my life, ye. Sellaista oli elämä kaduilla.

Katsoja ei oikein pääse perille, mitä on tapahtunut ja missä järjestyksessä. Otsikko sentään kertoo jotain: ”Vanhemmat jättivät norjalaisen pojan Mumbain slummeihin.”

Yhdessä pätkässä vilahtaa vanha Suomen passi. Toisessa Lund selittää likaisella patjalla istuvalle vanhalle tutulle, että Suomen suurlähetystö auttoi hänet pois maasta: ”Minulla ei ollut mitään. Ei henkilöllisyyttä. Olin kadonnut rajojen välille.”

Videot levisivät hämmästyttävän nopeasti. Pelkästään ensimmäinen Instagram-päivitys sai yhden yön aikana yli miljoona katselukertaa ja toi 17 000 uutta seuraajaa.

Kertomusta tietenkin epäiltiin. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun joku keksii raflaavan tarinan netissä kierrätettäväksi. Kommenteissa huomauteltiin Lundin ruumiinrakenteesta (”luulin, että slummeissa nähdään nälkää”) ja laitteista (”jos bro kärsii niin kovasti, miksi hänellä on Galaxy S26 Ultra”).

Lundin tavassa kertoa on paljon epäluottamusta herättävää. Kun hänen kanssaan juttelee, hän kertoo joitakin asioita tarkasti, joitain hän ei muista ollenkaan. Tiettyjä kohtia hän on selvästi toistellut niin usein, että niistä on kehittynyt sanatarkasti monistettu versio.

Hänellä ei ole vähäisintäkään käsitystä vuosiluvuista, ja joskus eri vaiheet sekoittuvat toisiinsa. Hän ei muista äitinsä sukunimeä eikä kuulemma löydä sitä mistään papereistakaan.

Asiaa ei auta, että Lund esiintyy välillä kuin mahtaileva teini: hän kiroilee koomisen paljon, kehuskelee seurustelleensa mafian ja murhaajien kanssa ja olleensa hyvin kunnioitettu henkilö Mumbain kaduilla. Hän sanoo olevansa sitä vieläkin.

”Jos jollain on munaa tehdä minulle jotain Intiassa, lähetän Mumbaista vitun ison porukan pyyhkimään pois kaikki vitun ihmiset”, hän sanoo ja hymyilee videopuhelussa tyytyväisen oloisena.

Myöhemmin hän kuitenkin sanoo, ettei ole pitänyt mitään yhteyttä paikallisiin sen jälkeen, kun palasi Norjaan.

Mutta tarina on totta, ainakin pääpiirteittäin. Ulkoministeriöstä vahvistetaan, että Lund on Norjan ja Suomen kaksoiskansalainen ja että hänelle tosiaan hankittiin viitisentoista vuotta sitten passi ja maastapoistumisviisumi. Suomen suurlähetystö lennätti hänet Norjaan ilman vanhempia, kun hän oli 17-vuotias.

Lundin videoiden ilmestyttyä moni tiedotusväline on ehtinyt varmistella kertomuksia muualtakin. Helsingin Sanomat haastatteli Lundin kummitätiä, Yle sai hänen palautukseensa liittyvät asiakirjat ja selvitti laajasti väitteitä eri asuinpaikoista.

Kaikki todisti samaa: poika oli tosiaan jäänyt alaikäisenä yksin Intiaan.

Lundin suomalainen äiti, jota Yle myös haastatteli, syytti Lundia valehtelusta, mutta myönsi, ettei aina ollut tiennyt, missä Lund asui.

Lundin perhe lähti Intiaan, kun Lasse oli nelivuotias. Sitä ennen he olivat asuneet Norjassa, Tanskassa ja Suomessa, niin isoveli on myöhemmin kertonut. Jossain Tampereen lähellä kai, siitä ei ole muistoja.

Vanhemmat olivat hippejä, jotka tahtoivat elää vapaata elämää psykedeelisissä rantajuhlissa. 1990-luvulla se tarkoitti Goal­le matkustamista.

Lapsia oli kolme, ja aluksi he kaikki asuivat yhdessä. Arki oli levotonta. Lund sanoo muistavansa kovaäänisiä riitoja, joissa äiti heitteli lautasia. Hän muistaa senkin, miten isä kyyditsi skootterilla ja huusi jatkuvasti piikkisuoralla peltotiellä vasemmalle vai oikealle, vasemmalle vai oikealle. Ilmeisesti päihteet saivat näkemään risteyksiä.

Lund ei tiedä, kuinka pitkät viisumit heille oli hankittu, mutta jossain vaiheessa ne umpeutuivat. Perhe muutti usein, jottei herättäisi huomiota.

Kun Lund oli kymmenen tai ehkä yhdentoista, vanhin veli lähti takaisin Norjaan. Toinen veli ja isä lähtivät perässä. Lund jäi äitinsä ja Goalla syntyneen siskonsa kanssa Mumbaihin. Rahaa oli vähän, eikä yöpaikkaakaan aina.

Sitten äiti otettiin kiinni. Poliisi tarkasti, ja oleskelulupa puuttui.

Milloin se tarkalleen tapahtui? Lundin mukaan hän oli silloin korkeintaan 12-vuotias. Muun selvityksen mukaan hänen on täytynyt olla ainakin 16.

Äiti sai vankeustuomion. Hän kertoi Ylelle, että pikkusisko oli hänen mukanaan Yerawadassa, yhdessä Intian suurimmista vankiloista.

Lasse-poika jäi tuttuun perheeseen Punen kaupunkiin. Hän ei asunut siellä kauaa, sillä valkoinen lapsi alkoi kiinnostaa viranomaisia. Niin Lund sanoo. Vai lähtikö hän omasta tahdostaan? Karkasi? Niin perhe sanoo. Joka tapauksessa Lund päätyi yksin Mumbaihin.

Ensi töikseen Lund etsi vanhempiensa tuttavan, Rahulin. Hän tiesi, missä tämä asui, pienessä kellarissa laatikoiden keskellä. Äidin kanssa oli majailtu nurkissa.

Rahul opetti hankkimaan rahaa turisteilta. Piti lähteä seuraamaan valkoisia ihmisiä, mennä heidän perässään kauppaan tai kojulle ja neuvotella myyjän kanssa parempi hinta. Sitten olikin helppoa saada turistit mukaan maksulliselle kaupunkikierrokselle.

Lund selitti olevansa puoliksi norjalainen tai suomalainen ja puoliksi intialainen, jotteivät länsimaalaiset alkaisi kysellä, mitä hän teki kadulla.

Toisinaan Lund varasti. Hän väitti matkailijoille tietävänsä rahanvaihtopaikan, jossa oli parempi kurssi, ja pötki seteleiden kanssa takaovesta.

”Se tuntui väärältä, mutta se oli selviytymistä.”

Kaikki mikä tuli, meni samantien. Ruokaa sai temppelistä, nukkumapaikan milloin mistäkin. Pisimpään Lund majaili kadulla tapaamansa Rajun perheen luona Dharavin slummissa. Pienessä huoneessa asui kuusi ihmistä.

Kerran hänen oli tarkoitus käydä tapaamassa äitiään vankilassa, mutta vierailu peruuntui. Isä lähetti toisinaan rahaa tutun miehen kautta, mutta mies piti rahat itsellään.

”Poltin joka ikinen päivä viidestä viiteentoista grammaa hasista. Se oli yksi tapa pysyä vähän ajattelemattomammassa tilassa.”

Syksyllä 2008 Lund sai viestin, että hänen olisi matkustettava Delhiin. Suomen suurlähetystö auttaisi hänet maasta. Lund ei tiedä tarkalleen, kuka oli yhtey­dessä lähetystöön, isä kai, tai miksi siinä kesti niin kauan.

Hän otti junan, ja asemalla oli vastassa hieno musta auto. Helmikuussa 2009 hän lensi Osloon.

Suomen lähetystön olisi pitänyt ottaa yhteyttä Norjan lastensuojeluviranomaisiin, se on selvää.

Ulkoministeriöstä myönnetään, että kaikki ei mennyt aivan oikein, mutta tapauksesta on niin kauan, ettei enää ole mahdollista selvittää, miten ja kuka virheen teki. Sen aikainen sähköpostikirjeenvaihto ei ole enää saatavilla, ministeriöistä väitetään.

Lund passitettiin isälleen. Yhdestä paskaläävästä toiseen, hän sanoo itse.

Kun Lund oli 23- tai 24-vuotias, isä heitti hänet ulos. Hän sai valtiolta asunnon ja hänen piti alkaa hoitaa asioita, joita hän ei osannut hoitaa.

Lund kävi joitakin kuukausia Brumunddalin aikuiskoulutuskeskuksessa, mutta opiskelusta ei tullut mitään. Hän hankki työpaikan lihatehtaalta, ja onnistui pitämään sen yli viisi vuotta, kunnes sai potkut. Myöhästelystä johtuneita varoituksia oli liikaa.

Kertyi velkaa. Sitä on yhä tuhansia euroja.

Sitten Lund keksi, että itse asiassa Suomen ja Norjan valtiot olivat hänelle velkaa. Surkea tilanne johtui siitä, että hänet oli laiminlyöty lapsena. Hän ei halunnut ministeriöiltä anteeksipyyntöjä vaan rahaa.

”Haluan, että he maksavat minulle takautuvat palkat kaikista vuosista, jotka olen menettänyt, vuosista, jolloin olisin voinut tehdä töitä, jolloin minulla olisi voinut olla oma talo ja vakaa elämä!”

Lund suorastaan sylkee sanat ja painottaa jokaista kädenliikkeellä.

”Heillä on niin valtavasti korvattavaa väärinteosta. Millaisella Norjan ja Suomen kansalaisella ei ole lainkaan koulutusta?”

Lund oli kysynyt korvauksista puhelussa ulkoministeriön kanssa, mutta siihen ei ollut vastattu.

”Haluan kuulla, millä tavalla te aiotte korvata minulle sen, mitä elämässäni on tapahtunut!”

Lund vaikuttaa saaneen lainoppinsa jostakin amerikkalaisesta tv-sarjasta ja sanoo hankkineensa tarinalleen ”tavaramerkin”, josta on maksettava rojalteja. Hän uhoaa lukuisia kertoja, miten aikoo haastaa Suomen valtion oikeuteen.

Mutta niin on tosiaan mahdollista tehdä. Julkisuudessa ulkoministeriö on kehottanut kantelemaan oikeusasiamiehelle tai oikeuskanslerille, mutta korvauksia voi hakea myös suoraan Valtiokonttorista. Pitää arvioida vahinko ja sen määrä. Jos kor­vauksia ei myönnetä, voi nostaa kanteen valtiota vastaan.

Valtiokonttorissa ei osata sanoa, millaisesta summasta voisi edes teoriassa olla kysymys, vastaavia tapauksia ei ole. Tuskin Lundin havittelemista kuitenkaan: viime vuonna kaikkien viranomaisten ja virkamiesten virheistä ja laiminlyönneistä maksettiin yhteensä himpun alle miljoona euroa.

Alkusyksystä Lund aikoo matkustaa takaisin Intiaan. Hänen suunnitelmansa on tehdä suurituottoinen dokumenttielokuva.

”Aion ilmoittaa tulostani viikkoa etukäteen”, hän sanoo.

”Lentokentälle tulee ihmistä vastaanottamaan, ainakin satatuhatta.”