Koululaiset, kansalaiset!

Peruskoulu on tehnyt lapsista kunnollisia kansalaisia viisikymmentä vuotta. Aluksi täydellinen suomalainen oli ahkera ryhmätyöläinen, sitten maailmankansalainen, joka kantaa huolta myös luonnosta. Nyt ysiluokalta lähtee yrittäjä­henkisiä tsemppareita. Pääsikö itse koulu jo unohtumaan?

peruskoulu
Teksti
Pauliina Penttilä

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Vihkonen jaettiin joka kotiin. Se esitteli suurta uudistusta.

Oppilaaseen ei enää kaadeta muistitietoa, vuosilukuja tai virrenvärssyjä”, esite kertoi. ”Tärkeämpää kuin muistaa minä vuonna jotain tapahtui, on tietää miksi näin tapahtui tai mistä tarvittavan tiedon voi löytää.

Elettiin vuotta 1971. Kouluhallituksen esittelyvihkosen otsikko oli Millainen koulu se peruskoulu oikein on?

Vuosien 1972–1978 aikana kaikista Suomen kansakoululaisista, oppikoululaisista ja kansalaiskoululaisista tuli peruskoululaisia, he alkoivat käydä samaa yhdeksänvuotista koulua.

Uuden koulun perusta oli liki 700-sivuinen kirja. Se sisälsi kaksi peruskoulun opetussuunnitelmakomitean mietintöä. Syynä koulun uudistamiselle oli ”sivistystarpeen kasvu”.

Olette varmasti huomannut, että jokapäiväisessä elämässämme tapahtuu jatkuvast­i muutoksia. Työn saanti edellyttää nykyisin parempaa koulupohjaa”, selitti esite.

Komiteamietintö luetteli yhteiskunnan muutoksia: tuotantotekniikan kehittyminen, palveluammattien lisääntyminen, kaupungistuminen, elintason nousu, kulttuurin kulut­taminen, uusien tiedonalojen synty.

Kansan potentiaalia ei haluttu hukata. Kaikille oli annettava tasa-arvoiset mahdollisuudet kouluttautua, jotta kansakunnan kilpailukyky säilyisi.

Opetussuunnitelman perusteet on kirjoitettu uusiksi noin kymmenen vuoden välein. Samalla on aina määritelty, millaisia jäseniä peruskoulun pitäisi suomalaiseen yhteiskuntaan kasvattaa, millainen on kunkin ajan ihannekansalainen.

Peruskoulu on nyt viisikymppinen, mutta 1970-luvun mietintöjärkäle on edelleen sen peruskivi. Osa mietinnön ihanteista on kuin suoraan 2020-luvulta.

Kasvatustieteen apulaisprofessori Antti Saari Tampereen yliopistosta on tutkinut opetussuunnitelmia ja niihin vaikuttaneita teorioita ja yhteiskunnallisia virtauksia.

”Ensimmäistä opetussuunnitelmaa teh­täes­sä oli jo selkeänä ajatus, että työelämässä ei enää pärjää tiedoilla, jotka on kerran koulussa opittu. Ei tiedetä, millainen yhteiskunta on, kun koululaiset ovat aikuisia”, Saari sanoo.

”Siksi ajateltiin, että kansalaisen pitää pystyä hankkimaan itsenäisesti lisää tietoa ja koulussa pitää oppia oppimaan.”

Asia on säilynyt, se vain muotoillaan hieman toisin. Nykyään menestyvä kansalainen on ”elinikäinen oppija”.

1970-luvulla alkoi myös koululaisten kasvattaminen sosiaalisiksi. Arveltiin, että tulevaisuuden työelämässä tarvittaisiin varmasti ainakin vuorovaikutus- ja yhteistyötaitoja. Olisi osattava toimia ryhmässä, nykytermein tiimissä ja joukkueena.

Ryhmätyöt sopivat erinomaisesti peruskoulun ideaan. Opettaja ohjasi ja organisoi, työskentely oli ”oppilaskeskeistä”.

Oppilaita ryhmätyö ei aina ihastuttanut. Yhdet väsäsivät ahkerasti piirtoheitinkalvoja erivärisillä, leviävillä tusseilla. Joku alkoi pomottaa, toiset keskittyivät luistamaan.

Opetussuunnitelmassa kuvailtu peruskoulu perustui tieteelle. Ennen opetuksen tavoitteet ja ihannekansalaiset oli määritelty kristillisin ja isänmaallisin ihanteiden kautta, nyt tilalle tulivat psykologian käsitteet.

Kasvatustieteessä puhuttiin siitä, miten tavoitteet pitäisi määritellä tieteellisen tarkasti. Tulokset näkyisivät oppilaiden toiminnassa ja käyttäytymisessä. Niitä voitaisiin mitata, ja arviointi olisi objektiivista.

”Siinä näkyy behaviorismin vaikutus”, Saari sanoo.

Käytännössä moni asia jatkui kuten ennenkin. Uskonto ja isänmaa olivat läsnä, vuosilukuja ja virrenvärssyjä päntättiin yhä.

1970-luvulla peruskoulunsa aloittaneet muistavat koko joukon listoja ja anekdootteja. 1323 (Pähkinäsaaren rauha). 1595 (Täyssinän rauha). Oulu Siika Pyhä Kala… (Pohjanmaan joet). Room-ko-gal-ef-fili-kol-tessa-tessa-timo-tiit… (Uuden testamentin Paavalin kirjeiden vastaanottajat).

Kun nykyinen viisikymppinen näkee urku­harmonin, päässä alkaa soida: ”Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen” tai ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa”.

Ohjeet olivat kuvalliset, ja niiden otsikko oli ”Yllätyshyökkäys”.

Jos olet ulkona, heittäydy heti maahan, porttikäytävään, kuoppaan, ojaan, seinän viereen tai kiven suojaan”, opasti oppikirja Kansalaistaito 7–8 vuodelta 1978.

Mikäli kyseessä on ydinräjähdyksen voimakas valoilmiö, älä katso siihen, vaan suojaa nopeasti vaatteella ihon paljaat kohdat.

Kansalaistaito oli peruskoulun keskeinen oppiaine. Sen tarkoitus oli auttaa yksilöä ymmärtämään itsensä osana yhteisöä ja soveltamaan koulun oppeja käytäntöön.

Oppikirja muun muassa rohkaisi mukaan kansalaisjärjestöjen toimintaan.

Vireästi toimiva järjestö antaa suuren arvon toimintansa jatkuvuudelle. Tästä syystä monilla järjestöillä on omat toimintamuotonsa nuoria varten.

Kansalaistaito oli myös yksi oppiaineista, jotka joutuivat poliittisen myrskyn silmään. Kun pulpeteissa opiskeltiin suojautumaan yllätyshyökkäyksiltä, Kouluhallituksessa ja opetusministeriössä käytiin peruskoulusta kiivasta kamppailua. Sen muodot olivat j­opa salakähmäisiä.

Kansalaisten tasa-arvoa edistävä peruskoulu oli ollut poliittisen vasemmiston pitkä­aikainen tavoite, jota oikeisto oli kiivaasti vastustanut.

Sdp:n ja äärivasemmiston pyrkimykset eivät rajoittuneet tasa-arvoon. Tavoitteena oli marxilaisen tiedon lisääminen opetuksessa – ja lopulta sosialistinen Suomi.

Tavoite tuli julki 1975. Selvisi, että Pirkkalassa oli tehty salainen koulukokeilu. Tuhannelle koululaiselle oli annettu marxilaista opetusta historiassa, maantiedossa, yhteiskuntaopissa, ympäristöopissa ja kansalaistaidossa, kertoo tutkija Jari Leskinen 2016 ilmestyneessä kirjassaan Kohti sosialismia!

Salamyhkäistä toimintaa harjoitettiin myös toisaalla. Marraskuussa 1973 ravintola Marskissa Helsingissä oli perustettu Vapaan koulutuksen tukisäätiö, jonka olemassaolo tuli julki vasta Leskisen tutkimuksesta vuonna 2004.

Tukisäätiö oli elinkeinoelämän ”taistelu- ja vaikuttamisorganisaatio”, kirjoittaa tutkija Sakari Suutarinen 2008 ilmestyneessä artikkelissaan Vapaan koulutuksen tukisäätiö – koulukasvatuksen, opettajankoulutuksen ja tutkimuksen näkymätön vaikuttaja 1973–1991.

Järjestöllä oli tiedusteluverkosto opetushallinnon sisällä. Näin se pystyi reagoimaan nopeasti opetushallinnon hankkeisiin.

Pirkkalan kokeilu oli säätiölle kuin lahja. Kun oikeisto- ja keskustapiirit olivat järkyttyneet sosialismin edistämisestä koulun arjessa, säätiön oli helppo rekrytoida porvarillisia ja sitoutumattomia virkamiehiä salaisiksi yhdyshenkilöikseen. Heitä oli satoja.

© Emmi Korhonen/lk, Kiuru Sakari/HKM, Markku Ulander/lk, Jan Alanco/HKM, Roni Lehti, Antti Aimo-Koivisto/lk

Poliittisen oikeiston ja Vapaan koulutuksen säätiön tavoitteet toteutuivat 1980-luvulla. Kouludemokratia poistettiin, ja yhteiskunnallista aktiivisuutta tukeva opetus näivettyi. Koulussa alettiin painottaa ”hyödyllisiä” tietoja ja taitoja, kuten matematiikkaa, luonnontieteitä ja kieliä.

Poliittisen vasemmiston saavutus oli matematiikan ja kielten tasokurssien poistaminen, millä edistettiin tasa-arvoisia jatkomahdollisuuksia peruskoulun jälkeen. Aiemmin suppeat kurssit eivät olleet riittäneet lukioo­n.

Antti Saaren mukaan 1970-luvun poliittisesti latautunut tilanne heijastui opetussuunnitelman perusteisiin myönteiselläkin tavalla.

”Silloin korostettiin, että yhteiskunta on ideologisesti ristiriitainen ja jännitteinen paikka. Kansalaiselta vaaditaan taitoja, joilla navigoida ristiriitojen keskellä.”

Sellaista virettä ei Saaren mukaan nykypäivän opetussuunnitelman perusteissa enää ole. Se katosi pian 1980-luvulle tultaessa.

Vuonna 1999 kansainvälien IEA-järjestö tutki 28 maan nuorten suhtautumista yhteiskuntaan, demokratiaan ja politiikkaan. Suomalaiset kahdeksasluokkalaiset olivat hännänhuippuja. He olivat kaikkein vähiten kiinnostuneita politiikasta, eikä heillä ollut käsitystä kansalaisten toiminnan tärkeydestä demokratiassa. He eivät juuri osallistuneet eivätkä aikoneet osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan.

”Koko yhteiskunnassa ääripolitisoituminen sai 1980-luvulla vasta-aallokseen melkein politiikan jälkeisen ajan”, Saari sanoo.

Hän itse kävi peruskoulunsa 1980- ja 1990-luvulla. Ei siellä juuri politiikasta puhuttu. 1994 presidentinvaalien aikaan järjestettiin ”leikkivaaleja”.

”Kotkassa kaikki yläastelaiset taisivat äänestää Veltto Virtasta. Se oli sellaista, karnevalistista.”

Kansalaistaito-nimistä oppiainetta opetettiin 1990-luvun alussa enää alakoululaisille.

Me elämme yhdessä toisten kanssa. Olemme suuren joukon tasavertaisia jäseniä. Ihmiset ovat erilaisia. Silti suurikin joukko voi olla yksimielinen”, kertoi 1980-luvun lopussa laadittu Kansalaistaito I -kirja.

Se opetti muun muassa liikennesääntöjä, kohteliaita tapoja, terveysasioita ja säästäväisyyttä.

Koulutuspolitiikassa yhteiselo ja tasavertaisuus eivät enää olleet muotia.

Harri Holkerin (kok) sinipunahallitus (1987–1991) oli supistanut opetusalan hallintoa. Kouluhallituksesta oli tullut Opetushallitus, eikä sen tehtävänä enää ollut ohjata kouluja vaan ainoastaan kehittää opetuksen päälinjoja ja arvioida yleistä tasoa.

Kouluista tehtiin tulosvastuullisia. Opetushallitus julkaisi 1992 ohjelmapaperin, jossa puhuttiin koulutusmarkkinoista. Koulut olivat palveluita, oppilaat ja huoltajat asiakkaita. Tasa-arvo määriteltiin uudella tavalla, se tarkoitti nyt yksilöiden yhtäläistä oikeutta ajaa omia pyrkimyksiään.

Koulutuksen avulla yksilö edistäisi omaa kilpailukykyään pikemminkin kuin kohentaisi yhteisölle otollista kansalaiskuntoaan”, kirjoitti tutkija Sirkka Ahonen vuonna 2003 ilmestyneessä kirjassa Yhteinen koulu. Tasa-arvoa vai tasapäisyyttä?

Lähikouluperiaatteesta luovuttiin ja vanhemmille annettiin mahdollisuus valita lapsensa koulu. Koulut alkoivat kilpailla keskenään. Vuonna 1994 Helsingissä lähes kolmannes ekaluokkalaisista aloitti koulunkäyntinsä muualla kuin lähikoulussa.

Yrittäjähenkeä kaavailtiin uudeksi arvopohjaksi vuoden 1994 opetussuunnitelman perusteisiin.

Pian vuonna 1991 alkanut lama alkoi kuitenkin näkyä kouluissa.

Sitä aikaa leimasivat puhki kuluneet kierrätyskirjat, puolitetut pyyhekumit, opettajien lomautukset, suljetut kyläkoulut, yhä isommat opetusryhmät ja entistä pienemmät valinnaisainevalikoimat.

Lama säikäytti myös opetussuunnitelman perusteiden laatijat. Yrittäjähengen lisäksi arvoihin kirjattiin varsin perinteisiä asioita: yhteinen kulttuuri-identiteetti ja vastuullinen yhteiskunnan jäsenyys.

Vuosikymmenen suurin muutos oli kuitenkin se, että vastuu opetuksesta hajautettiin keskusjohdolta kunnille. Valtion rahojakaan ei enää korvamerkitty, kunnat saivat käyttää osuutensa miten mielivät.

Joillekin kouluille tämä tiesi kurjistumista, toisille taas villiä vapauden aikaa. Koulut saivat suunnitella opetuksensa itse ja opettaa pakollisten aineiden lisäksi lähes mitä halusivat. Tuli atk-luokkia ja draamatunteja. Koulut kehittivät teemoja ja painotuksia, joilla ne markkinoivat itseään.

Vuosikymmenen lopussa vapaata kouluvalintaa jarrutettiin ja oikeus päästä lähikouluun vahvistui. Tästä huolimatta koulujen taso alkoi eriytyä. Kaikille yhteisen koulun aika oli päättynyt.

Berliinin muuri oli kaatunut 1989, Neuvostoliitto hajonnut pari vuotta myöhemmin. Suomeen oli tullut maahanmuuttajia etenkin Somaliasta ja entisen Jugoslavian alueelta. Internet oli alkanut tiivistää yhteyksiä maailmalle.

Maailma avautui ja kansainvälistyi huimaa vauhtia. Kouluihin se toi myös jännitteit­ä: veisataanko joulujuhlissa Enkeli taivaan, mennäänkö kevätjuhlissa kirkkoon. Vuoden 1994 opetussuunnitelman perusteissa asiaa pyöriteltiin diplomaattisesti:

Kansallisen kulttuuriperinteen vaaliminen sekä kansainvälisyyteen liittyvä monikulttuurisuus merkitsevät uudenlaista identiteetin selkiyttämistä.

Kouluissa pyrittiin kasvattamaan suvaitsevaisia maailmankansalaisia, jotka tuntevat ja ymmärtävät erilaisia kulttuureita. Oli ystävyyskouluja eri puolilla maailmaa, oppilaiden haluttiin tutustuvan toistensa arkeen. Pidettiin teemapäiviä, joina askarreltiin eri maiden lippuja, opeteltiin laskemaan viroksi ”üks, kaks, kolm” tai syötiin somalialaisia piiraita, sambuuseja.

Myös kestävä kehitys ilmestyi koulun arvopohjaan. Alettiin puhua luonnonsuojelusta.

Kirja Koulun biologia. Sisävedet vuodelta 1994 kantoi huolta järvien rehevöitymisestä ja happamoitumisesta.

Ainoa keino hillitä rehevöitymistä on vähentää vesistöihin ajautuvia aineita. Tähän voi jokainen kesämökkiläinenkin vaikuttaa vaalimalla osaltaan järvensä puhtautta.

Yrityskylässä koululaiset vetävät päälleen Nordean, K-Raudan, Terveystalon tai muun sponsorin paidan ja ryhtyvät päivän ajaksi töihin. Kuudesluokkalaisten kylä on pienoiskaupunki, jossa oppilaat käyvät töissä, saavat palkkaa ja kuluttavat.

Yhdeksäsluokkalaiset muodostavat johtoryhmiä ja kilpailevat kansainvälisillä markkinoilla. Tiimit valmistavat ja myyvät tuotettaan asiakkaille ja johtavat yritystä neljän kvartaalin ajan. Voittajatiimi on se, joka on saanut kasvatettua hyvän liiketuloksen lisäksi eniten mainettaan.

Yrityskyliä alettiin pilotoida vuonna 2010, nyt niitä on jo koko maassa. Ne tavoittavat liki kaikki koululaiset, kertoo kyliä pyörittävä Talous ja nuoret TAT. Sen toimintaa rahoittavat muun muassa Teollisuuden ja työnantajien­ TT-säätiö, Elinkeinoelämän keskusliitto EK, yritykset sekä opetus- ja kulttuuriministeriö.

Yrityskylä on kunnille ja kouluille innostava tapa toteuttaa peruskoulun kuudensien ja yhdeksänsien luokkien työelämä-, talous-, yhteiskunta- ja yrittäjyyskasvatusta”, TAT kertoo verkkosivuillaan.

Yrittäjähenki on toteutunut kouluissa 2000-luvulla.

Apulaisprofessori Antti Saari sanoo, että koulun ihannekansalainen on nyt ”oman elämänsä yrittäjä”, joka asettaa toiminnalleen tavoitteita ja pystyy arvioimaan niiden realistisuutta sekä keinoja niiden saavuttamiseksi.

”Hän kykenee johtamaan itse itseään.”

Koulun tavoitteisiin on tullut yhä enemmän vaikutteita maailmalta. Euroopan unioni ja OECD ovat laatineet listauksia siitä, millaisia taitoja tulevaisuudessa tarvitaan.

Kymmenen vuotta sitten valmistui satojen tutkijoiden työn pohjalta kehitetty malli, ­Assesment and Teaching of 21st Century Skills eli ATC21S. Työtä koordinoivat Melbournen yliopiston tutkijat, mutta rahoittajina toimivat teknologia-alan yritykset Cisco Systems, Intel ja Microsoft.

Malli näkyy Suomen vuonna 2014 valmistuneissa opetussuunnitelman perusteissa, niiden ”laaja-alaisissa osaamiskokonaisuuksissa”. Seitsemän kokonaisuuden on tarkoitus toteutua läpi oppiaineiden. Kokonaisuuksien otsikot ovat sellaisia kuin ”Ajattelu ja oppimaan oppiminen”, ”Kulttuurinen osaaminen”, ”Vuorovaikutus ja ilmaisu, ”Tieto- ja viestintäteknologinen osaaminen”, ”Työelämätaidot ja yrittäjyys”.

Yrittäjähengen lisäksi 2000-luvun koulua leimaa yksilöllisyys. Se on vastaliike tasa-arvolle, jonka pelättiin tasapäistävän.

”Koulua korostetaan yksilöllisten mahdollisuuksien luojana”, Saari sanoo.

Vuosituhannen alussa kouluihin tuli uus­i oppiaine, terveystieto. Monet sen aihepiirit ovat tuttuja edesmenneestä kansalaistaidosta. Vire-niminen oppikirja vuodelta 2008 kertoi 7.–9.-luokkalaisille liikenteestä, ravitsemuksesta, hampaiden pesun tärkeydestä ja murrosiän muutoksista.

Näkökulma oli toinen kuin kansalaistaidoissa: oppikirja lähestyi aiheita yksilön ja tämän hyvinvoinnin kautta.

Lopussa kirja jopa kannusti vaikuttamaan.

Tuo äänesi kuuluville!” se kehotti ja neuvoi kirjoittamaan sanomalehtiin ja internetiin, soittamaan päättäjille ja toiminaan järjestöissä. ”Aktiivista nuorta arvostetaan aina.

Kuluvan vuosikymmenen opetussuunnitelmauudistus antaa vielä odottaa itseään. Mihin suuntaan koulu voisi seuraavaksi olla menossa?

Antti Saari on tutkinut asiaa koulutus­poliittisia tekstejä analysoimalla.

”Niissä puhutaan enää hirveän vähän koulusta tai siitä, miksi asioita ylipäätään pitäisi opettaa koulussa. Puhutaan vain oppimisesta. Korostetaan, että taitoja voi oppia muual­lakin.”

Oppiminen nähdään yksilön vapaaksi, itseohjautuvaksi toiminnaksi. Koulu sen ympäriltä häviää.

Ihanteena on luova työ, joka tuottaa jatkuvasti ja nopeasti mielihyvää.

”Tulevaisuuden kansalainen on tsemppaaja, hyviä fiiliksiä itsessään ja muissa ylläpitävä tyyppi.”

Koulurakennuksia suunniteltaessa halutaan tehdä tiloja, jotka ovat mukavia, viihtyisiä ja mahdollisimman vähän ”koulumaisia”.

Unohtuu, että koulu on paikka, jossa kaikki lapset ovat yhdessä ja opiskelevat luokissa opettajien johdolla. Opettajilla on auktoriteettia ja valtaa, oppilailla omat yhteisönsä ja sosiaaliset rakenteensa.

”On hämmentävää ja outoa, että siitä ei keskustella. Miten voitaisiin oikeuttaa itse koulua?”

Saaren mielestä koulu voisi olla paikka, jossa ei koko ajan ajateltaisi yhteiskunnan jatkuvasti muuttuvia tarpeita. Se voisi olla tila, jossa otettaisiin etäisyyttä yhteiskuntaan, oltaisiin hiukan irrallaan.

Ei opiskeltaisi matematiikkaa vain siksi, että siitä on hyötyä tulevassa työelämässä, vaan kokeiltaisiin, mitä kaikkea matemaattisilla taidoilla voisi tehdä.

”Leikittäisiin.”

Se voisi lopulta ollakin hyödyllistä, emmehän tiedä, mihin tulevaisuuden aikuiset matematiikan taitoja tarvitsevat. Sillä tavalla kasvatettaisiin myös kriittisiä kansalaisia.

Ajatus leikistä ei ole koululle vieras. Se löytyy jo ensimmäisistä opetussuunnitelman perusteista vuodelta 1970.

”Leikin kirvoittamaa energiaa olisi pyrittävä käyttämään kaikessa opiskelussa h­yväksi.” 

Juttua varten on haastateltu myös opetus­neuvos Martti Hellströmiä sekä käytetty lähtein­ä muun muassa teoksia Paavo Kärenlampi: Taistelu kouludemokratiasta, Minja Hienonen ym. (toim.): Laaja-alainen osaaminen koulussa ja Pekka Rokka: Peruskoulun ja perus­opetuksen vuosien 1985, 1994 ja 2004 opetussuunnitelmien perusteet poliittisen opetussuunnitelman teksteinä.