Salainen koulukokeilu Pirkkalassa 1970-luvulla: Sdp johti lasten marxilaista aivopesua

Tavoitteena oli sosialistinen Suomi, selviää dosentti Jari Leskisen tuoreesta kirjasta.

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Joukko porvarillisia kansanedustajia jätti eduskunnan puhemiehelle kirjallisen kysymyksen huhtikuussa 1975. He vaativat hallitukselta selitystä Pirkkalassa paljastuneesta ennenkuulumattomasta kokeilusta.

”Julkisuutta kaihtaen ja koululaisten vanhemmilta salassa on Pirkkalan peruskoulussa kokeiltu historian opetuksessa Tampereen yliopiston psykologian laitoksen valmistamaa opetusmonistetta”, allekirjoittajat aloittivat.

Heidän mukaansa moniste antoi ”täysin vinoutuneen kuvan historiallisista aikakausista ja historian tapahtumista”, keskittyi ”yksinomaan kommunistisen propagandan kannalta tarkoituksenmukaisesti esiin poimittuihin seikkoihin” ja oli kirjoitettu ”kommunistisen kirjoittelun omaksumaa käsitteistöä käyttäen ja painottaen”.

Kysymys huipentui klassisen parlamentaarisen kaavan mukaisesti: Oliko hallitus tietoinen, että Suomessa järjestettiin Kouluhallituksen johtamana ”järjestelmällistä yksipuolista poliittista kiihotusta” – ja mihin toimenpiteisiin hallitus aikoi ryhtyä ”oppilaiden suojaamiseksi”.

 

Pirkkalan kokeilu meni todellisuudessa vielä pitemmälle kuin suuri yleisö tai edes asiasta metelin nostaneet kansanedustajat tiesivät. Dosentti Jari Leskiseltä ilmestyy toukokuussa Siltalan kustantamana Kohti sosialismia! -niminen teos, jossa hän käy läpi neljänkymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Kirjasta selviää, että marxilainen opetus ei rajoittunut vain historiaan, vaan sitä annettiin myös maantiedossa, yhteiskuntaopissa, kansalaistaidossa ja ympäristöopissa. Koekaniineina oli yhteensä tuhatkunta koululaista: viidesluokkalaisia, yhdeksäsluokkalaisia ja jopa vastikään koulunsa aloittaneita 6–7-vuotiaita ensimmäisen luokan oppilaita.

Kokeilun takana eivät myöskään olleet vain muutamat marxilaiset tutkijat ja Kouluhallituksen virkamiehet, vaan sillä oli käytännössä pääministeripuolue Sdp:n tuki, vaikka demarit myöhemmin kohun alettua ottivat etäisyyttä pahimpiin ylilyönteihin.

Leskinen on löytänyt useita todisteita siitä, että Sdp oli jopa aktiivisesti vauhdittamassa Pirkkalan kokeilua, koska se uskoi pystyvänsä sen avulla edistämään laajemminkin koulutuspoliittisia ja myös valtapoliittisia tavoitteitaan.

Aluksi hanke naamioitiin demarivetoisen YK-liiton avulla ”kansainvälisyyskasvatukseksi”, jotta se ei olisi herättänyt turhaa huomiota. Myöhemmin sen hallintoa ja rahoitusta varten luotiin Kouluhallitukseen ja opetusministeriöön eräänlainen varjo-organisaatio, jota luotetut toverit pyörittivät keskenään muodollisista käskyvaltasuhteista välittämättä.

 

Kun Pirkkalan kokeilua alettiin valmistella vuodenvaihteessa 1971–1972, Kouluhallitusta johti Sdp:n R.H. Oittinen, moninkertainen ministeri ja puolueensa koulutuspolitiikan pääideologi. Hän oli osallistunut 1968 Ruotsin Rönnebyssä sosiaalidemokraattisten koulutuspoliitikkojen kansainväliseen kokoukseen. Siellä Oittinen ja matkalla mukana ollut Kouluhallituksen seuraava pääjohtaja Erkki Aho keskustelivat Leskisen mukaan ”sosialistisen koulutuspolitiikan tavoitteista, jotka muutamaa vuotta myöhemmin kirjattiin myös Pirkkalan kokeilun tavoitteiksi”.

”Rönnebyn kolmepäiväisessä kokouksessa keskusteltiin siitä, kuinka määrätietoisesti harjoitetun sosialistisen koulutuspolitiikan avulla pystyttäisiin luomaan koululaisten mieliin mahdollisimman myönteinen kuva sosialistisesta yhteiskunnasta”, Oittisen matkaraporttiin tutustunut Leskinen kirjoittaa.

Raportissa Oittinen arvioi muun muassa ruotsalaisten kanssa käymiensä keskustelujen perusteella, että ”määrätietoisen koulutuspolitiikan avulla voidaan luoda sosialismille edellytyksiä ihmismielissä”.

1970-luvun alussa Sdp:ssä oli erikseen määritelty maantieto, historia, yhteiskuntaoppi ja kansalaistaito ”puolueelle ideologisesti tärkeiksi oppiaineiksi”, joiden koulukirjoihin oli saatava työväenluokan maailmankatsomuksen mukaista tietoa.

”Sdp:n koulutuspoliittisten vaikuttajien mielestä peruskoulun historianopetuksessa keskeisintä oli opettaa asiat tiukasti poliittisesta marxilaisesta vastakohta-asetelmasta käsin”, Leskinen arvioi. Marxilaisuuden jättäminen pois opetuksesta ylläpiti ”porvarillista hegemoniaa” ja ”palveli taantumusta enemmän kuin edistystä”.

Matti Louekoski, opetusministeri 1971–1972, kiteytti pelin hengen syksyllä 1969 laatimassaan muistiossa. Sen ydinajatus oli, että sosialistinen koulutuspolitiikka mahdollistaisi koko yhteiskunnan muuttamisen ennen pitkää perusrakenteita myöten sosialistiseksi.

Samoihin aikoihin Suomessa oltiin siirtymässä peruskouluun, joka myös oli Sdp:n pitkäaikainen tavoite.

”Kun ikäluokka toisensa jälkeen olisi läpikäynyt pakollisen peruskoulun, miespolven kuluttua sosialistiseen maailmankuvaan tutustuneet oppilaat äänestäisivät herkemmin poliittista vasemmistoa ja erityisesti sen suurinta puoluetta Sdp:tä”, Louekoski järkeili Leskisen mukaan.

 

Demarien koulutuspoliittiseen sisärenkaaseen kuuluivat 1970-luvun alussa Oittisen ja Ahon lisäksi muun muassa Louekoski ja hänen jälkeensä opetusministeriksi tullut Ulf Sundqvist. Mukana oli myös joukko Kouluhallituksen ja opetusministeriön poliittisesti nimitettyjä virkamiehiä, kuten Pentti Arajärvi, joilta puolue edellytti vastapalvelukseksi ehdotonta kuuliaisuutta.

”Poliittiset virkanimitykset olivat tärkeitä Sdp:n tavoitteiden toteuttamiskeinoja, joita Aho välittömästi pääjohtajaksi tulon jälkeen ryhtyi voimallisesti harjoittamaan”, Leskinen kuvaa. ”Jos avoimeksi tulleeseen Kouluhallituksen virkaan ei ollut löydettävissä sopivaa Sdp:n jäsentä, Aho hyvin mielellään valitsi avoimiin virkoihin myös Skdl:n sosialisteja ja kommunisteja.”

Sosiaalidemokraattien ja äärivasemmiston koulutuspoliittiset päätavoitteet olivat Leskisen mukaan noihin aikoihin ”täysin yhteneväisiä”. Molempien päämääriin kuuluivat 12-vuotinen kaikille pakollinen peruskoulu, lukion ja ylioppilastutkinnon hävittäminen, perinteisen numeroarvostelun poistaminen, oppikirjatuotannon sosialisoiminen, aamuhartauksien lopettaminen ja ”työväenluokan arvomaailmaan kuuluvan” marxilaisen tiedon voimakas lisääminen opetuksessa.

Sivustatukea tuli myös kirjailija Anu Kaipaisen johtamalta Sdp:n taidepoliittiselta jaostolta. Se hyväksyi syksyllä 1974 kannanoton, jonka mukaan koko maan kulttuuritarjonta oli sosialisoitava. Työväenkulttuurin pelastamiseksi kaavailtiin erityisiä ”kulttuurin suojalakeja”, joilla olisi estetty ylikansallisten kaupallisten yhtiöiden tulo Suomeen.

Kaipaisen jaoston hampaissa oli myös ”angloamerikkalainen diskokulttuuri musiikkeineen ja värikkäine vilkkuvaloineen”. Sen menestys sai demarien kulttuurikellokkaat miettimään, voisiko nuorille perustaa myös ”työväenlauludiskoteekkeja”.

 

Sdp:n koulutuspoliittinen ristiretki huipentui yritykseen sosialisoida koko oppikirjatuotanto ja valjastaa se palvelemaan puolueen ideologisia tavoitteita.

Sosialisointihankkeen sysäsi toden teolla liikkeelle Louekoski opetusministerikaudellaan. Hän luonnosteli tuolloin mallia, jossa oppikirjat olisi tehty Kouluhallituksen ohjauksessa ja valvonnassa, ja niiden painatuksesta ja jakelusta olisi huolehtinut varta vasten tätä tarkoitusta varten perustettu valtiollinen kustantamo.

Kevättalvella 1973 Sdp:ssä heräsi myös ajatus Otavan kaappaamisesta tai ainakin ”puolisosialisoimisesta”. Siihen näytti tarjoutuvan mahdollisuus, kun Otava päätti korottaa silloista viiden miljoonan markan osakepääomaa seitsemällä miljoonalla eli yli kaksinkertaiseksi.

Sdp:n koulutuspoliittinen toimikunta käsitteli Otava-suunnitelmaa ainakin kahdessa kokouksessa. Siellä asiaan vihkiytyivät muun muassa Erkki Aho ja opetusministeri Ulf Sundqvistin poliittinen sihteeri Jorma Westlund.

Käsittelyn pohjana olleen muistion mukaan Otavan osakemerkintätarjous oli ”sellainen haaste valtiollisen oppimateriaalituotannon aloittamissuunnitelmille, jollaista ei todennäköisesti tällä vuosikymmenellä toista tule”.

Sdp:ssä laskettiin, että valtiolla oli teoriassa mahdollisuus ostaa kerralla jopa 30 prosenttia Otavan osakekannasta. Näin olisi saatu ”kenkä ovenrakoon sellaisessa vanhassa yhtiössä, jolla on hyvin laajat kansainväliset ja kotimaiset suhteet kirjamaailmaan ja pätevät ammattimiehet”. Päälle päätteeksi olisi tullut osakkuus Keuruulla sijainneeseen ”hyvin nykyaikaisin konein varustettuun tuotantoyksikköön”.

Oli vielä Otavan merkittävä rooli aikakauslehtien kustantajana. ”Sdp:n kannalta asia on erityisen kiehtova myös siksi, että puolisosialisoitu Otava merkitsee piilososialisoitua Yhtyneitä Kuvalehtiä, millä seikalla olisi valtava käytännöllinen merkitys T-lehdistön (työväenlehdistön) liikkuma-alan jatkuvasti kaventuessa”, muistiossa luki.

Ajatuksena oli, ettei valtio suinkaan tyytyisi aluksi saamaansa 30 prosenttiin, vaan päämääränä oli Otavan osake-enemmistö. Lopulta hankkeesta kuitenkin luovuttiin, koska sen arveltiin sisältävän liian suuria poliittisia riskejä.

Oppikirjatuotannon sosialisoiminen pysyi tavoitteena vielä tämänkin jälkeen. Syksyllä 1974 oltiin niin pitkällä, että keskustapuolueelta oli saatu alustava hyväksyntä periaatepäätökselle, jonka mukaan kaiken peruskoulujen oppimateriaalin tekeminen ja jakelu olisi ”pakkosiirretty” Kouluhallitukselle.

Pahaksi onneksi ensimmäiset Pirkkalan kokeilua koskeneet tiedot kantautuivat juuri samoihin aikoihin opetusministeriön ja Kouluhallituksen porvarillisten virkamiesten korviin. Keskustapuolueessa säikähdettiin, mitä kouluissa oli oikein tapahtumassa sen tietämättä.

Puheenjohtaja Johannes Virolainen pysäytti saman tien kaikki oppikirjatuotannon valtiollistamista koskeneet valmistelut. Sosialismia edistämään tarkoitetusta Pirkkala-hankkeesta tulikin sen jarru.

 

Jari Leskinen: Kohti sosialismia! – Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973–75 (Siltala).

Yhtyneet Kuvalehdet on nykyään Otavamedia, joka kuuluu Otava-konserniin. Otavamedia kustantaa muun muassa Suomen Kuvalehteä.

 

Pirkkalan kokeilu

  • Toteutettiin Pirkkalan peruskoulussa 1973–1975.

  • Tavoitteena oli tutkia kokeellisen psykologian menetelmin, kuinka hyvin oppilaat omaksuivat marxilaisen maailmankatsomuksen.

  • Kokeilun metodit pohjautuivat neuvostoliittolaiseen ja itäsaksalaiseen kasvatuspsykologiseen tutkimukseen.

  • Kokeiluun osallistui yhteensä noin tuhat 1., 5. ja 9. luokkien oppilasta, joiden vanhemmille ei kerrottu siitä.

  • Kokeilun tulokset oli tarkoitus ottaa käyttöön kaikissa Suomen peruskouluissa.

  • Oppilaille opetettiin muun muassa, että ”Neuvostoliitossa ei ole minkäänlaisia saasteongelmia”, ”Neuvostoliitossa ei ole vankiloita juuri lainkaan” ja ”kapitalistisissa valtioissa lakkoon meno on riistetyn työläisen jatkuva oikeus ja velvollisuus”.