Kansallisen turvallisuutemme nimissä

Se alkaa pienestä.

Lokakuussa kokoomuksen tiede- ja kulttuuriminis­teri Sari Multala ilmoit­ti eduskunnan täysistunnossa, että Suomi–Venäjä-seuran rahoitus lopetetaan. Hakukriteereitä muutettai­siin niin, että juuri Suomi–Venäjä-seura jäisi ilman valtion tukea seuraavana vuonna.

Ei ole perusteltua jatkaa ystävyysseuratoimintaa julmaa hyökkäyssotaa käyvän valtion kanssa, Multala perusteli.

Riku Savonen oli varma, että kyseessä oli jonkinlainen virhe. Väärinkäsitys.

Hän oli työskennellyt seurassa vuodesta 2009, viimeksi virkaatekevänä toiminnanjohtajana. Hän tiesi erittäin hyvin, ettei seura harrastanut ystävyystoimintaa Venäjän kanssa. Seurahan vastusti sotaa.

Kaikki viralliset yhteydet oli katkaistu heti, kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Sen jälkeen oli tuettu toisinajattelijoita. Pidetty tilaisuuksia, joissa oli kerrottu maanpakoon joutuneiden toimittajien tarinoita.

Venäjän ulkoministeriökin oli lähettänyt heti ensimmäisenä sotakesänä kirjeen, jossa se irtisanoutui kaikesta yhteistyöstä. Se julisti seuran levittävän russofobista propagandaa.

Ehkä uusi ministeri ei vain tiennyt. Savonen uskoi, että kun asioiden oikean laidan selittäisi, tämä ymmärtäisi kyllä.

Tutkimuskirjallisuudessa on sille sana, turvallistaminen.

Se tarkoittaa, että pikkuhiljaa yhä enemmän asioita aletaan lukea turvallisuuden piiriin. Politiikan alueita, jotka eivät perinteisesti ole turvallisuuspolitiikkaa; kansalaisvapauksien rajoituksia, jotka perustellaan turvallisuusuhalla.

Puheet alkavat koveta, toimet muuttua järeämmiksi. Sotilaat ja turvallisuuspalvelut saavat enemmän ja enemmän valtaa ja va­roja. Yhä useampia asioita salataan. Keskustelu mustavalkoistuu turvallisuutta tukevaksi tai sitä heikentäväksi.

Yhdysvaltojen entinen presidentti George W. Bush turvallisti terrorismin, altisti kaiken sen torjumiselle. Terroriteot, lopulta pelkät erilaiset yhteiskunnalliset ajatukset, uhkasivat Yhdysvaltojen kansallista turvallisuutta ja koko demokraattisen lännen olemassaoloa. Uhkaan oli vastattava voimalla, erityisesti siksi, että uhkaaja yritti saada valtion näyttämään heikolta.

Käsitteen ongelma on, että sotilaat eivät käytä sitä. Turvallisuusviranomaiset eivät käytä sitä, eivätkä oikeistopoliitikot. Sitä pidetään vasemmistolaisena, sillä se kehitettiin rauhantutkimusinstituutissa.

Aina voi sanoa, että mistä ne naiivit paperi-­idealistit mitään tietävät. Turvallisuusasioi­den ammattilaiset tietävät paremmin. Syntyy kehä, jossa koko turvallistamisen käsite päädytään turvallistamaan.

Ministeri ei suostunut tapaamaan Suomi–Venäjä-seuraa. Oli liian kiire.

Opetus- ja kulttuuriministeriön virkakunta oli ymmällään. Miten tuen saattoi perua ennen kuin sitä oli haettu? Ennen kuin uusia hakukriteereitä oli edes julkistettu?

Lehdissä kirjoitettiin seuran suuresta rahoituksesta. Vuonna 2022 se oli saanut valtiolta yli 800 000 euroa. Seuraavana vuonna tuki oli puolittunut, mutta se oli silti lähes puoli miljoonaa. Talouselämä huomautti, että samaan aikaan ukrainalaisten yhdistys oli saanut vain 80 000 euroa.

Vertailussa ei kuitenkaan kerrottu, että Suomi–Venäjä-seura oli hoitanut valtion sille osoittamia tehtäviä. Niihin kuuluivat Pietarin-instituutin ylläpitäminen ja vuosittaisen kulttuurifoorumin järjestäminen, josta Suomen ja Venäjän kulttuuriministeriöillä oli sopimus. Ne oli annettu seuran hoidettavaksi. Se toimi myös suomalais-ugrilaisten sukukielten kansainvälisen yhteistyön keskuksena. Siksi valtionapu oli niin suuri.

Seura oli se, joka sulki Pietarin-instituutin: keskeytti toiminnan ja hoiti likvidointiprosessin Venäjän viranomaisten kanssa. Palautti sitten ministeriölle kymmeniätuhansia ylimääräistä tukea, kun kaikki oli saatettu päätökseen ja tehtävät loppuneet.

Riku Savonen kääntelee mustaa kansiota käsissään. Hän on toimittamassa sitä ministeriöön myöhemmin iltapäivällä.

Kansiossa on nelisenkymmentä paksulle paperille printattua liuskaa vetoomuksia ja nimiä. Yhteensä 1 474 allekirjoitusta.

Kulttuuritoimijoiden tukikirjeen ovat allekirjoittaneet Rosa Liksom ja Aki Kaurismäki.

”Onkohan tämä oikeanlainen? Onko adressin luovuttamiseen jokin tietty kaava?”

Seuran tila Helsingin Katajanokalla on lähes tyhjä. Vain muutama samovaari ja taidemyyjäisistä jäänyt taulu. Moccamasteritkin on myyty. Pianoa ei ole vielä ehditty siirtää; edellisviikolla on järjestetty kuusijuhla, jossa on soitettu musiikkia. Jos on lähdettävä, pystytään lähtemään nopeasti.

”Voiko tähän liimata tällaisen tsemppitarran?” Savonen kysyy seuran toiselta työntekijältä. Heitä on enää neljä, kaikki irtisanomisprosessissa. Tarrassa lukee venäjäksi hyvästä yrityksestä.

”Onko liian piruileva?”

Savonen irrottaa tarran taustapaperista.

”Tämä meidän ala on hirveän…” hän puhuu pöytään, enemmän itselleen kuin muille. ”Pitää näistä piiloviesteistä olla hirveän… tietoinen.”

”Että mitä tulee lähetettyä.”

Adressissa vedotaan hallitusohjelmaan. Hallitusohjelmassa kirjoitetaan, että kulttuurilla on suuri merkitys kansalaisten kokonaisturvallisuudelle ja yhteenkuuluvuuden tunteelle.

”Meidän roolimme on juuri siinä, että pys­tymme sitouttamaan ihmisiä kulttuurin kaut­ta. Venäjänkieliset ovat ryhmä, joka erityisen helposti menee omaan kuplaansa”, Savonen sanoo.

”Ja sitten jos yhteiskunnan ilmapiiri on sel­lainen, että heitä työnnetään sinne…”

Käynnissä on historian uudelleentulkinnan vaihe, Savonen sanoo, jossa perataan eri vaiheita kriittisesti. Käydään läpi suomettuneisuutta.

”Ja kaikki, mikä vähänkin haiskahtaa suomettumiseen vivahtavalta, on pahaa. Ihan sama, mikä tämänhetkinen todellisuus on.”

Perussuomalaisten presidenttiehdokas Jussi Halla-aho on joitakin päiviä aiemmin puhunut siitä, miten Venäjän seuraava hyb­ridivaikuttamisen keino saattaa olla yrittää vaikuttaa Suomen venäjänkielisiin.

”Tällä hetkellä se on tehty aika helpoksi. Pahinta tässä meidän avustuksemme lopettamisessa on se, että annetaan signaali, että kaikki, missä on sana Venäjä, on kiellossa.”

”Se antaa myös Suomen venäjänkielisille viestiä, että he eivät ole tervetulleita. Sellaiseen maastoon Venäjän on paljon helpompi levittää omaa viestiään.”

Hallitusohjelmassa painotetaan myös Venäjän-tuntemuksen ylläpitoa ja kykyä analysoida kehitystä.

”Sen jälkeen tulee hieno lause!”

Savonen lukee ääneen: ”Suomen hallitus tukee Venäjän kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytyksiä mahdollisuuksien mukaan.”

”En tiedä, että mikään muu järjestö tekisi tätä työtä kuin me.”

Sitä paitsi Suomi–Venäjä-seura täyttää hallituksen uudet hakukriteerit. Täytti jo ennen kuin ne julkistettiin.

”Mutta en minä ihmeitä toivo. Kaikki tämä polarisoituminen vaikuttaa. Aina on ollut meihin kohdistuvaa vihaa, mutta nyt se on näkyvämpää.”

”Jotenkin oikeutetumpaa.”

Kun Noora Kotilainen suunnitteli kolmisen vuotta sitten kollegansa kanssa uutta tutkimushanketta, hän ajatteli käyttävänsä historiallisia esimerkkejä. 1930-luvulta ehkä. Miten silloin oli puhuttu, millaista isänmaallista ja sotaisaa retoriikkaa oli käytetty.

Kotilaisen ja Susanna Hastin hanke tutkii kielen militarisoitumista. Sitä, miten sotilaallisten arvojen vahvistuminen suhteutuu demokratiaan. Samoja asioita kuin turvallistamisen kautta usein.

Yhtäkkiä tutkimusmateriaalista oli runsaudenpula. Se tapahtui niin äkkiä, ettei sitä ollut uskoa. Aivan kuin joku olisi kääntänyt katkaisijaa, aktivoinut alitajuisia ajatuksia ilman että sitä oikeastaan edes huomasi.

Liityttiin nopeasti sotilasliittoon, kasvatettiin ammustuotantoa. Ehdotettiin maanpuolustuskurssia osaksi perusopetusta. Puhuttiin vakavasti jalkaväkimiinat kieltävästä sopimuksesta irtautumisesta, oltiin avoimia ydinaseiden kuljettamiselle Suomen kautta. Esiteltiin väestösuojia ulkomaalaisille, kannatettiin kaksoiskansalaisuuden poistamista suomenvenäläisiltä takautuvasti. Rakennettiin raja-aitaa, hankittiin kotivara.

Kotilainen mietti, voiko hän tutkia tällaista aihetta näin akuutissa ja herkässä tilanteessa.

”Kun sota Ukrainassa alkoi, moni oli oikeasti pakkaamassa reppua, vaikka oli kuinka kriittinen. Huoahti helpotuksesta, että olipa hyvä, että ehdimme tehdä sopimuksen hävittäjistä, vaikka olisi vastustanut niiden hankintaa.”

Kotilainen kutsuu sitä mielen militarisaatioksi. Ehkä sodanjälkeisessä Suomessa on hakattu niin syvälle ajatus, että aseellinen turvallisuus on lopulta parasta turvallisuutta, ettei sitä arjessa tiedosteta tai tunnisteta.

”Sotilaallinen hiipii siviilitilaan ja aina uudenlaisiin konteksteihin. Tällainen ajattelu normalisoituu, ja sitten seuraava askel on taas pikkuisen syvempi.”

Tapahtumat raportoitiin hetki hetkeltä. Toimittajat puhaltelivat käsiinsä marraskuun lopun Inarissa ja odottivat, josko joku pyöräilisi päin.

Raja-Jooseppi oli viimeistä päivää auki. Ainoa rajanylityspaikka ennen kuin itäraja menisi kokonaan kiinni.

Rajalle oli alkanut syksyn mittaan saapua turvapaikanhakijoita. Sellaisia, joiden paperit eivät olleet kunnossa. Marraskuun loppupuolelle mennessä oli tullut 716.

Ensin oli suljettu neljä raja-asemaa. Oli laitettu aitoja ja betoniesteitä. Venäjän hyb­ridivaikuttaminen piti estää, pääministeri Petteri Orpo (kok) perusteli.

Sitten hallitus halusi sulkea koko rajan. Kukaan ei pääsisi yli.

Sisäministeriön mukaan muuten oli vaarana, että turvapaikanhakijoita tulisi 15 000 tai 20 000. Heidän joukossaan saattaisi olla rikollisia tai radikalisoituneita, ehkä siviileiksi tekeytyneitä sotilaita. Sisäministeri Mari Rantanen (ps) varoitti, että todella suuri väkimäärä tietyistä Afrikan maista saattaisi pyrkiä Venäjän kautta Suomeen.

Rajavartiolaitoksen oikeudellinen osasto lähetti oikeuskanslerille luonnoksen sulkupäätöksestä.

Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen vastasi, että luonnoksesta puuttuivat perustelut kokonaan. Mikä oli tilannekuva? Miten oli arvioitu ehdotuksen välttämättömyyttä? Oikeasuhtaisuutta?

Puumalaisen oli selitettävä valmistelijoille, keiden maahantuloa he olivat ylipäätään estämässä. Luonnosversioissa kirjoitettiin milloin siirtolaisista, milloin laittomista maahantulijoista. Puumalaisen oli ojennettava: ”Turvapaikanhakija ei tarvitse viisumia eikä tule maahan laittomasti, ja toisaalta siirtolaiset eivät ole turvapaikanhakijoita.”

Hän vaati, että päätöksessä otettaisiin huomioon aito mahdollisuus hakea kansainvälistä suojelua. Se taataan Suomen perustuslaissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa.

Rajavartiolaitos lähetti Puumalaiselle salassa pidettävän muiston. Se sisälsi ilmeisesti tiedustelutietoa. Kenen ja mistä, ei kerrottu.

Puumalainen piti edelleen luonnosta hyvin keskeneräisenä.

Seuraavalla viikolla, marraskuun lopussa, virkamatkalla ollut oikeuskansleri Tuomas Pöysti saapui töihin.

Hänkin työsti perusteluita. Millaisessa tilanteessa olosuhteet ovat erityisen poikkeukselliset? Miksi viimeaikaiset varautumistoimet olivat riittämättömiä?

Seuraavana päivänä perusteet yhtäkkiä riittivätkin. Itäraja voitiin sulkea kokonaan. Pöysti vetosi salaiseen tiedustelutietoon. Oliko sitä toimitettu lisää ja kenen toimesta, ei taaskaan kerrottu.

”Tämä ei ole maahanmuuttokysymys”, Pöysti sanoi, ”tämä on kansallisen turvallisuuden kysymys.”

Raja on kokonaan kiinni ainakin helmikuun 11. päivään asti.

Oikeusoppineet arvostelivat päätöstä.

Kansainvälisen oikeuden professori Outi Korhonen kuulosti käyttävän kaiken kärsivällisyytensä selittäessään radio-ohjelmassa yhä uudelleen hybridikeskuksen johtajalle, miksi jokainen turvapaikkahakemus on lain mukaan käsiteltävä erikseen.

Rajatilannetta verrattiin tiedotusvälineissä vuoden 2015 tilanteeseen, vaikka on epäselvää, mistä tuolloin oli kyse. Turvapaikan­hakijoita kyydittiin organisoidusti Suomen ja Norjan itärajoille, mutta norjalaistutkimuksen mukaan kyse ei ollut Venäjän juonesta.

Lähes puolet kahdeksan vuotta sitten tulleista sai jäädä Suomeen. Enemmistön todettiin olevan kansainvälisen suojelun tarpeessa.

Emeritusprofessori Martti Koskenniemen sanoi, että itärajan sulkemisella todennäköisesti rikottaisiin pakolaisoikeuden normia. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käsitellyt viime aikoina lukuisia Itä-Eurooppaan liittyviä tapauksia ja todennut, että pakolaisilla on oltava aito ja todellinen mahdollisuus hakea turvapaikkaa.

Mutta kansalaismielipide oli puolella. Helsingin Sanomien gallup-kyselyssä 73 prosenttia ilmoitti, että Suomi voisi jättää noudattamatta kansainvälisten sopimusten velvoitteita ja sulkea rajan.

Perussuomalaisten kansanedustaja Sheikki Laakso vihjaili potkujen antamisella apulaisoikeuskansleri Puumalaiselle. Toinen, Mauri Peltokangas, pohti, elämmekö todella yhteiskunnassa, ”jossa yksi kaveri voi omalla tulkinnallaan torpata valtioneuvoston esityksen”.

Ehkä he tahtoivat esiintyä vahvoina johtajina. Sellaisia suomalaiset kertoivat kaipaavansa, kun Helsingin Sanomat kysyi sitä presidentinvaalikoneen testikysymyksissä. 62 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että johtajien on pystyttävä tekemään päätöksiä muiden mielipiteistä välittämättä. Niin ajattelevat erityisesti oikeistopuolueiden kannattajat.

Tiedotusvälineillä on siihen osuutensa. Ne ylläpitivät poikkeustilaa hetki hetkeltä, silloinkin, kun Raja-Joosepilta piti raportoida, ettei raportoitavaa ole.

Lokakuun lopusta vuodenvaihteeseen Vladimir Putin esiintyi Iltalehden lööpeissä 14 päivänä, Iltasanomien kannessa 16 päivänä.

Helsingin Sanomien päätoimittaja kirjoitti vastikään toivovansa lisää Yhdysvaltain puolustusministeriön kanssa yhteistyössä tehtyjä Top Gun -elokuvia, koska ”me hyödymme niistä”. Kun maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki sanoi, että sodan lopettamisen ehdoista pitäisi neuvotella Venäjän kanssa, häneltä kysyttiin, saako hän ohjeita suoraan Kremlistä.

Mediatutkija Timo Harjuniemi Helsingin yliopistosta on seurannut, miten toimitukset hoitivat edellisen kriisin, koronauutisoinnin. Sitä, miten niistä tuli viranomaisten ja ministereiden päätösten levittäjiä pikemminkin kuin niiden kyseenalaistajia. Kriisitilanteissa sellainen rooli korostuu.

Rajalle tulleiden turvapaikanhakijoiden määrää seurattiin kuin tartuntatapauksia.

”Se on omiaan tuottamaan hädän tunteen, jatkuvasti eskaloituvan kriisin, jossa on vaikeampi käydä rauhallista keskustelua siitä, mitä tässä nyt oikeasti kannattaisi tehdä”, Harjuniemi sanoo.

Sota on nostanut kenraalit, everstit ja muut armeijan edustajat keskeisiksi asiantuntijoiksi, mikä ruokkii turvallistamiskehitystä. Mediajulkisuus siivitti eduskuntaankin kaksi, Puolustusvoimien entisen komentajan Jarmo Lindbergin ja Pääesikunnan entisen tiedustelupäällikön Pekka Toverin.

”Se on jännä, että erilaisten hybridiuh­­ka-asiantuntijoiden esilläolo saa kaikki oikeus­valtioinstituutiot näyttämään heikoilta. Kaik­keen tulee sellainen vainoharhainen lo­­giikka, että mihinkään ei voi luottaa ja että kaikki mitä tehdään, pelaakin Putinin pussiin.”

Silloin, kun Donald Trumpista tuli Yhdysvaltain presidentti ja Iso-Britannia erosi EU:sta, Suomessa puolustettiin ylväänä sääntöperusteisuutta ja oikeusvaltiota, Harjuniemi sanoo.

”Aika nopeasti se pintasilo tuntuu karisevan tällaisessa tilanteessa.”

”Aika nopeasti me olemme itsekin valmiita hyllyttämään liberaalin oikeusvaltion periaatteet turvallisuuden nimissä.”

Hallitusohjelmassa mainitaan useita kertoja sana resilienssi. Se on konsulttislangia, ja perinteisesti tarkoittanut tietynlaista kestokykyä ja joustavuutta. Suomeksi suunnilleen sitä, että pystyy hankalassa tilanteessa laittamaan jäitä hattuun.

Sodan myötä sitä on alettu käyttää ennemminkin synonyyminä varautumiselle. Resilientti yhteiskunta ei ainoastaan kestä iskuja, vaan pystyy vastaamaan niihin mahdollisimman nopeasti ja kovaa.

Jotta Putinin hybridioperaatioita pystyy vastustamaan, on otettava muutaman askel samaan suuntaan.

”Aika heikoiltahan se kestokyky näyttää, jos muutama sata turvapaikanhakijaa rajalla on tällainen ongelma”, Harjuniemi sanoo.

”Tai että kansallinen yhtenäisyys on niin pakotettua, ettei kukaan oikein uskalla sanoa mitään poikkipuolista, kun heti syntyy parvi-ilmiö, jossa väitetään pelattavan jonkun pussiin.”

Pari viikkoa rajan sulkemisen jälkeen Ulkopoliittisen instituutin tutkimusjohtaja Charly Salonius-Pasternak ilmoitti aamutelevi­siossa, että reserviläisten olisi oltava hyvässä fyysisessä ja henkisessä kunnossa vuoden 2025 alkuun mennessä.

Jokaisen tuli luvata niin itselleen.

Kyse ei ollut dystopiasta, Salonius-Pasternak sanoi, vaan järkevästä varautumisesta. Realismista.

Kukaan ei kysynyt, millaisiin tutkimustuloksiin arvio perustui (Salonius-Pasternak ei ole väitellyt, eikä hänen julkaisuluettelossaan ole yhtäkään vertaisarvioitua tutkimusta), vaan kansainvälisen politiikan professorikin komppasi, että oikeastaan kaikkien olisi järkevää olla hyvässä kunnossa kaiken aikaa.

Noora Kotilainen on kuullut monesti sanan realismi. Let me tell you about reality, hänen tutkijakollegalleen sanottiin kansainvälisessä konferenssissa. Ei sentään lisätty perään girl, ei tarvinnut.

”Realismihan on siis käytännössä usein sitä, että meidän pitää kuntoilla siksi, että ne ruumiit, jotka kaatuvat rintamalla, olisivat terveitä.”

Kotilanen on tutkinut sotaa yli viisitoista vuotta, työskennellyt Maanpuolustuskorkea­koulussa ja Ulkopoliittisessa instituutissa. Hän tuntee puhetavat hyvin. Mika Aaltola ohjasi hänen väitöskirjansa.

”Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyy vahva ylisalaamisen kulttuuri.”

”Noin jokaisen Puolustusvoimilta tulevan sähköpostin perässä oli automaattinen allekirjoitus, jossa sanotaan suunnilleen, että jos viesti on tullut väärälle vastaanottajalle, olet velvollinen räjäyttämään tietokoneesi.”

Se rajansulkemispäätöskin, Kotilainen sanoo. Mikä on se salainen uhka, jonka perusteella päätös tehtiin? Miksi se on salainen?

Pitäisi miettiä, kenen laariin mikäkin tosiasiassa sataa. Jos taipuu heti toisen osapuolen logiikkaan, tulee ensimmäiseksi syöneeksi omat periaatteensa.

”Jos me olemme valmiita heittämään kaikki arvomme kaivoon heti, kun Putin työntää pari pyöräilijää rajan yli, mikä meidän arvomme on?”

Turvallisuus ei ole yhtä kuin aseellinen turvallisuus, Kotilainen sanoo. Turvallisuus on sitäkin, että pelottavista ja vaikeista aiheista voi puhua vapaasti, käydä erimielistä keskustelua.

”En sano, että asevoimat pitäisi ajaa alas, vaan että niille ei pitäisi antaa kritiikitöntä valtaa. Pitäisi pitää kiinni demokraattisista pääperiaatteista.”

”En koe, että se on kauhean radikaali näkemys.”

Jos alkaa käyttäytyä kuin vihollinen, mitä tosiasiassa puolustaa?

”Yksittäiset asiat voivat näyttää pieniltä, mutta ne ovat itseään suurempia. Kyse on ihan perustavanlaatuisista asioista. Siitä, millainen yhteiskunta me haluamme olla.”

Joulukuisena lauantaina Santahaminassa on hiljaista. Vain ampumaradalta kuuluu tasaisia laukauksia.

Maanpuolustuskoulutus MPK:n pistooliammunnan kurssi on vuoden viimeinen.

Vastaava koulutuspäällikkö Juhana Liesmaa näyttää, miten yhdeksänmillistä Glock 17 -pistoolia pidellään. Miten se ladataan. Millainen asento otetaan. Ammunnan harrastamista, hän sanoo, ei sinänsä tekemistä maanpuolustuksen kanssa.

Suomalaiset ovat joukolla kiinnostuneet harrastuksesta. Ukrainan sodan alettua aloittelijoiden koulutukset ovat täyttyneet heti, kun ilmoittautuminen on avattu, vaikka kurssien määrä on kaksinkertaistunut.

Kouluttajat ovat puolustusvoimien virallisen perusammuntajohtajakoulutuksen käyneitä. Joka lauantai he tulevat värjöttelemään ampumaradalle vapaaehtoisina, neuvomaan samat asiat uudelleen ja uudelleen. Isänmaallisia ihmisiä, Liesmaa sanoo, tarve tehdä jotain.

Vielä pari vuotta sitten siviilikaverit ihmettelivät. Miksi kukaan viitsisi, ilmaiseksi vielä. Sotahullut.

”Enää kukaan ei kysy, miksi.” 

Oikaisu 2.2.2024 kello 10.17: Sisäministeriön mukaan turvapaikan hakijoiden joukossa saattaisi olla siviileiksi tekeytyneitä sotilaita, ei sotilaiksi tekeytyneitä siviilejä, kuten jutussa luki.