Tyylileikki
Kirjailija Anu Kaajaa kiehtovat kauneus ja luksus, mutta myös se kaikki mikä jää pinnan alle.
Aika suosii tehokkaita tiivistyksiä ja selkeitä luokitteluja. Anu Kaajan tyyli ei ole sellainen. Flunssasta toipuvan kirjailijan kotona videoyhteyden päässä Turussa on hetken hiljaista.
”Vaikee sanoa sitä lajityyppiä…”, hän aloittaa.
Kaajan uusi romaani Rusetti sijoittuu esineiden, nautintojen ja kauneuden maailmaan – taidemuseoihin, kahviloihin ja teknoklubeille. Pinkin säihkyvä kansi on kuin parfyymipaketti. Tekstin lomassa on teoskuvia, kuvituksia ja alaviitteitä. Romaani pursuaa merkityksiä, anekdootteja, ilkikurisuutta ja ironiaa. Mutta pohjavirtana kulkee yltäkylläisyyteen sisältyvää vieraantuneisuutta ja riistoa.
”Ideana on juuri se, että sitä voi lukea tosi monella eri tavalla. Jonain todella synkkänä kuvauksena rikkaiden turmiosta tai hassunhauskana juttuna.”
Kaaja tunnetaan tyyleillä leikittelystä. Teoksista, jotka yhdistelevät surrealismia, feminismiä ja yhteiskuntakritiikkiä. Teknisestä taidosta ja riemastuttavasta heittäytymisestä, joka on tuonut innostuneita kritiikkejä sekä palkintoja.
Esikoisen, Muodonmuuttoilmoitus-novellikokoelman, eräässä tarinassa Rouva Robinson saapuu kutsuille pukeutuneena kuuteensataan punarintaan. Leda on antiikin myyttiä varioiva, 1700-luvun Ranskaan sijoittuva kirjeromaani.
Edellinen romaani Katie-Kate oli prinsessa- ja pornokuvastoa yhdistelevä satiiri, joka käsitteli yhteiskuntaluokkia ja viihdejulkisuuden rakentamia naisrooleja. Siinä Kate Middletonilta näyttävä skandinaavinainen päätyi lontoolaislähiöön toteuttamaan eläköityneen rojalistipariskunnan seksifantasioita.
Muoto oli kollaasi. Samoin on Rusetin. Se on solmittu surrealismin lisäksi ainakin esseistiikasta ja uutena myös autofiktiosta.
”Muodoilla leikkiminen on asia, jota tykkään tehdä.”
Walesin prinsessan sijaan päähenkilö muistuttaa tällä kertaa Anu Kaajaa.
Kirjan kertoja Anu on vapaa kirjailija, eräänlainen nykyajan vapaaherratar ja joutilas aatelinen, joka kiertää Euroopan klassisia museoita 1600–1800-lukujen grand tourien hengessä. Haltioituu Caravaggion ja Brueghelin maalauksista, Albrecht Dürerin omakuvasta. Laatii top 5 -listat teosten kuumimmista renessanssipojista ja hekumallisimmista barokkiasetelmista. Havittelee kauneinta näkemäänsä esinettä, puista maapallopöytää, Globustischiä. Analysoi Marie Antoinetten muotokuvan rusettien symboliikkaa ja Berliinin Berghain-klubin jonoa. Perehtyy lattetaiteeseen, jonka eteläkorealainen mestari luo maitovaahtoon Vincent van Goghin maalauksen Tähtikirkas yö. Potee sydänsuruja. Kokee esineiden kanssa olon helpommaksi kuin ihmisten. Käy kahvilakeskusteluja posliinikupin, asetin, lusikan ja sokerin kanssa. Ahdistuu kolonialismin perinnöstä, jonka hedelmistä saa nauttia.
Idea autofiktiolla leikkimisestä lähti Kaajan mukaan osittain esseiden lukemisen hänessä herättämästä ”oudosta mielihyvästä”, että pohdinnan lomassa voi kuvitella pääsevänsä tirkistelemään kirjoittajan elämää.
”Se on myös asia, jolla halusin leikkiä.”
Anu Kaajan kuviteltu elämä. Tällaista se kirjan perusteella saattaisi olla.
Yöpuvun oli oltava tarpeeksi hieno. Sellaisen alle kouluikäinen Kaaja oli perinyt pikkuserkultaan. Pitkä, vähän vanhanaikainen. Puhvihihat, röyhelöhelma. Muistin mukaan valkoinen, jonkinlaisia kukkia.
Lapsuudenhuoneen seinällä roikkui kehyksissä kuva menninkäisestä, joka korjasi kenkiä satumaailmassaan. Kaaja halusi nukkumaan mennessään olla valmiina siltä varalta, että pääsisi yöllä siirtymään taulun kautta toiseen maailmaan.
”Ettei olisi sitten mikään ruma yöpuku, koska pitää sitten olla siellä.”
Kaaja on kotoisin Tampereen seudulta. Isä on töissä asentajana, äiti Kelassa. Keskiluokkainen perhe, Kaaja määrittelee.
Lapsena ja nuorena Kaaja luki paljon fantasiaa. Äitikin piti siitä, ja tutustutti Kaajan muun muassa C. S. Lewisin Narnian tarinoihin. Sieltä ajatus rinnakkaismaailmastakin oli peräisin. Sarja oli Kaajan suosikki. Kouluiässä Kaaja luki Liisan seikkailut ihmemaassa, Tarun sormusten herrasta, Harry Potterit, Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian, Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat -sarjan.
Viisi-kuusivuotiaana hän piirteli ruutuvihkoonsa Narnia-jatkokertomuksia, aikansa fanifiktiota. Sen jälkeenkin piirtäminen meni pitkään kirjoittamisen edelle. Ajatukset juoksivat niin paljon kirjaimia nopeammin. Kaaja kävi melkein koko koulun kuvataidepainotteisella luokalla. Balettia hän tanssi seitsemän vuotta, tosissaan, välillä kuusikin kertaa viikossa.
Yläasteiässä Kaaja alkoi kirjoittaa äidinkielen tunneilla aineita, jotka olivat ”tosi, tosi pitkiä”.
”Opettaja myös rohkaisi, että kirjoita vaan.”
Uravaihtoehtoja olivat tanssija, kuvataitelija, historiantutkija, kansainvälinen politiikka.
Kaaja aloitti Tampereen ammattikorkeakoulussa elokuvaleikkauksen opinnot, mutta huomasi pian käsikirjoittamisen kiinnostavan enemmän.
Valmistuttuaan hän jatkoi englanninkieliseen käsikirjoittamisen maisteriohjelmaan, josta puolet opiskeltiin Englannissa. Kirjailijaksi Kaaja sanoo tulleensa Kriittisen korkeakoulun kaksivuotisessa kirjoittajakoulussa, jossa hän aloitti 2011.
”Oikeastaan sitä kautta sai vahvistusta sille, että oma tapa kirjoittaa oli kiinnostava jonkun muunkin mielestä.”
Parikin kustantamoa kiinnostui Kaajalla tuolloin työn alla olleista teksteistä, joista julkaistiin myöhemmin sekä esikoisnovellikokoelma että -romaani. Olennaisinta koulussa oli juuri yhteisö, jolle kirjoittaa.
”Mun on vaikeaa tehdä pöytälaatikkoon asioita.”
Turun taidemuseon graniittipalatsin kahvilassa lounas on katettu kauniisiin, vanhoihin posliiniastioihin. Kaajan lautasella on samettista kukkakaalikeittoa, vieressä ajatuksella koottu pieni vihersalaatti.
Arjen pientä luksusta.
Vauraus on aihe, joka kiehtoo Kaajaa. Se oli alusta saakka hänelle myös Rusetin päällimmäinen teema, aiemmistakin teoksista tuttu.
Kiinnostus on sekä esteettistä että poliittista.
Kauniit tilat, sisustukset ja esineet ovat viehättäneet Kaajaa pienestä pitäen. Samaan aikaan häntä kiinnostaa tarkastella, mitä minäkin aikana pidetään vaurautena, miten jokin nousee vaurauden symboliksi, kenellä on oikeus nauttia vauraudesta ja millä hinnalla.
Nyt kun Kaajalla itsellään ei useamman kirjan julkaisun jälkeen ole enää välittömiä toimeentulon ongelmia – on varaa käydä esimerkiksi lounailla – kysymyksistä on tullut entistä ajankohtaisempia.
”Miten tämä kaikki vauraus mun ympärillä suhteutuu oikeudenmukaisuuteen? Ei mulla ole mitenkään suurempi oikeus tähän kuin kellään muullakaan.”
Kaajalle vaurautta on kaikki sellainen, mikä ei ole selviämisen kannalta olennaista. Kuten eksoottiset hedelmät keskitalvella tai matkustaminen. Aiemmin historiassa suurta luksusta, nykyään vauraan valtion kansalaiselle arkipäivää.
”Kyllä mulla on sellainen hyvinkin poliittinen ajatus siitä, että tämä elämäntapamme on kestämätön.”
Ristiriita omien nautintojen ja niiden tuottamiseksi vaaditun kärsimyksen ja riiston välillä aiheuttaa kamppailua. Se on luultavasti myös jonkinlainen este onnellisuudelle, Kaaja sanoo.
”Tosi kauniiden asioiden alla on piilossa kaikkea tosi häiritsevää. Se vaivaa. Ja tunne siitä täytyy työntää syrjään, jos haluaa iloita elämästä välillä.”
Omalle sosiaaliluokalle tyypillinen vaatimus tietää asioista – toimimatta kuitenkaan niiden muuttamiseksi – on Kaajasta yhtä aikaa vähän huvittavaa ja surullista.
”Ihmiset usein sanovat, että ’tämäkin on jollain uiguurien pakkotyöllä tuotettu vaate’, mutta sitten he kuitenkin ostavat sen. Sitä käytetään myös vähän sellaisena, noh, vapaudut vankilasta -korttina.”
Kaaja viihtyy museoissa. Niitä hän kiersi myös Rusettia varten. Kirjan teokset ovat hänen kuratoimiaan. Sellaisia, joista hän on vaikuttunut ne esillä nähdessään.
Erityisesti kiehtovat asetelmamaalaukset. Niistä Kaaja olisi mielellään kirjoittanut koko kirjankin, pelkästään.
”Mutta sitten myös tietää, ettei kukaan jaksa lukea kahtasataa sivua asetelmista, paitsi jokin tosi rajallinen määrä ihmisiä.”
Rusetti-teosta voi silti ajatella jonkinlaisena asetelmamaalauksena: Visuaalisesti kaunis, aikansa vaurauskäsityksiä heijasteleva esine. Sisään piilotettuja viittauksia ja koodeja, joiden tunnistamisesta saa älyllistä nautintoa. Hekumallisuudessaan eroottinenkin.
Asioita, joista Kaaja asetelmissa pitää.
Kaaja sanoo ajattelevansa paljon kuvina. Teosten visuaalisuus on tärkeää. Rusettiin Kaaja myös piirsi. Sivujen pienet vinjettikuvitukset ovat hänen tekemiään.
Katie-Katessa lukujen otsikot viittasivat pornoon. Rusetissa otsikoihin on ripoteltu lukijan löydettäväksi saksalaisartisti Fancyn 1980-luvun diskokappaleen Slice Me Nice lyriikoita.
Ja entä rusetti sitten?
”Mua kiinnostavat pinnalliset asiat, joita ei katsota merkittäviksi. Niistä kuitenkin löytyy paljon yhteiskuntaan liittyviä asioita, kun niitä oikeasti alkaa tarkastella.”
Kokonainen maailma, oikeastaan.
Katie-Katessa pinnallisuutta edustivat julkkisjuorut. Rusetti on joissain tarkoituksissa käytännöllinen, toisissa turhamaisena pidetty. Koriste-esine. Feminiinisyyden symboli. Sukupuolen merkitsijä, jonka avulla pienet tytöt erotellaan pienistä pojista. Kitschiäkin.
”Sellaisesta kiinni ommellusta rusetistahan ei ole mitään hyötyä, vaan se on täysin symbolinen asia”, Kaaja sanoo.
”Mutta se taas viestii erilaisia asioita, että mihin se rusetti on kiinnitetty. James Bondin kaulassakin on välillä rusetti.”
Joka puolella läsnä mutta samaan aikaan huomaamaton.
”Siihen ei kiinnitetä huomiota, että miten monessa paikassa rusetteja onkaan.”
Romaanin rusetti solmii kaiken yhteen – ja siitä kiskaisemalla maailma myös hajoaa.
Jo aikaisessa vaiheessa Kaaja sopi kustantajansa S&S:n kanssa, ettei Rusetista tehdä ääni- tai sähkökirjaa. Sen sijaan siitä julkaistaan kaksi- ja neliväripainokset.
”Mä toivoin, että siinä panostettaisiin nimenomaan siihen esineeseen.”
Äänikirjana julkaistavan teoksen Kaaja kirjoittaisi mieluiten suoraan kuunneltavaksi. Kuten kuunnelmat, joita hän on tehnyt.
”Se on musta ihan eri formaatti, ja siinä ajattelee ihan eri tavalla”, Kaaja sanoo.
”Kirjoitan ehkä myös sellaista tekstiä, joka toimii parhaiten nähtynä.”