Kuihtunut kukoistus

Viime toukokuussa Juha Kuisma sai luottamuksellisen tehtävän. Hänen tuli selvittää syyt keskustan romahdukseen.

Huhtikuun alussa Suo­­messa oli pidetty eduskuntavaalit. Keskusta oli saanut niissä vain 23 paikkaa.

Luku oli pitkäaikaiselle valtapuolueelle nöyryyttävä, mutta kyse ei ollut kerralla tapahtuneesta notkahduksesta. Vaalitulos oli puolueen itsenäisyyden ajan huonoin, mutta sitä se oli ollut myös vuosina 2011 ja 2019.

Keskustan puoluehallitus reagoi tulokseen. Se päätti asettaa työryhmän, jonka tehtävänä oli tarkastella puoluekentällä, yhteiskunnassa ja keskustan toiminnassa tapahtuneita muutoksia, jotka olivat syöneet keskustan kannatuksen.

Kuisma haluttiin ryhmän johtoon.

Pyynnön esitti keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko. Hän oli vaalitappion jälkeen punninnut asemaansa. Presidentinvaalin alla pidetty ylimääräinen puoluekokous olisi tarjonnut tilaisuuden poistua takavasemmalle. Saarikko päätti kuitenkin jatkaa kesäkuun 2024 säännönmukaiseen puoluekokoukseen. Vastuun ottamista on se, että tarttuu moppiin, hän perusteli.

Tämä päätös oli osasyynä siihen, että Kuisma suostui Saarikon pyyntöön.

”Jättäytyminen suoraan pois olisi avannut henkilöön keskittyvän sisäisen kamppailun, jolloin unohtuisi tämän asian analysointi ja tarkempi läpikäyminen. Minusta tämä peruste oli hirveän kunnioitettava”, Kuisma sanoo.

”Kysymys oli vähän Kummisetä-elokuvien tyylinen. Siihen ei oikein voinut antaa kielteistä vastausta.”

Lempäälässä asuva Kuisma on entinen toimittaja ja kirjailija. Hän on myös keskustan pitkäaikainen taustavaikuttaja ja entinen kuntapäättäjä. Kuisma on avustanut Esko Ahoa, Matti Vanhasta ja Mari Kiviniemeä näiden pääministeriaikoina. Hän on toiminut myös yhtenä Saarikon taustasparraajista.

Kuisma tarttui tarjottuun työhön. Hän viimeisteli työryhmän lähes 20-jäsenisen kokoonpanon, jonka haluttiin edustavan keskustaa mahdollisimman kattavasti.

Sen jäsenet tulivat puolue-elinten ulkopuolelta. Ryhmään kuuluneiden nimiä ei ole julkistettu. Kuisma perustelee luottamuksellisuutta sillä, että kaikki jäsenet eivät kytkeydy tiiviisti puolueeseen.

”Keskustalaiseksi leimaaminen, varsinkin Etelä-Suomessa, on käytännössä luonnemurha.”

Sen verran asiaa raotetaan keskustan piiristä, että istuvia kansanedustajia ryhmään kuului vain yksi. Osa jäsenistä oli jättänyt puolueen kokonaan.

Ryhmä kuuli myös politiikan tutkijoita ja teetti erilaisia kyselyitä. Esimerkiksi keskustan nuoriso- ja opiskelijajärjestöt koostivat selvityksen siitä, mitä puolueen ulkopuoliset nuoret ajattelevat keskustasta. Kuisman mukaan se tarjoili rehellisiä reaktioita siihen, miltä keskusta näyttää.

Raportti valmistui lokakuussa. Se julkaistiin puolueen verkkosivuilla. Kuisman mukaan keskustassa arveltiin, että raportti olisi vuotanut joka tapauksessa, sillä sitä oli tarkoitus käsitellä puolueen sisällä niin laajasti.

Kuisman käsialaa olleet loppusanat saivat välitöntä julkisuutta. Hän hahmotteli puo­lueelle neljä tulevaisuudenkuvaa.

1) Nykymenolla keskustasta tulee Rkp:hen verrattavissa oleva kuuden prosentin puolue.

2) Keskusta hylkää yleispuolueen idean ja taantuu Itä- ja Pohjois-Suomen aluepuo­lueeksi. Silloinkin kannatus jäisi pieneksi.

”Ryhtyminen aluepuolueeksi on kuolemaantuomittu idea, eikä se johda mihinkään hyvään edes itse alueiden kannalta”, Kuisma sanoo nyt.

3) Uudistuminen joka tasolla voisi nostaa keskustan 15 prosentin puolueeksi, jolla olisi vaikutusvaltaa.

4) Paluu runsaan 20 prosentin kannatukseen onnistuisi vain, jos kaikki maailman tapahtumat suosisivat puoluetta.

Kuisma kirjasi viimeisen vaihtoehdon olevan erittäin epätodennäköinen.

”Jotkut sanovat raporttia raatorehelliseksi tai inhorealistiseksi, mutta se on totta. Se oli kaikista tärkeintä, ettei hymistellä.”

Keskusta ei ole ensimmäistä kertaa kuilun partaalla.

Puolue alkoi keskustella uusiutumisen tar­peesta 1950-luvulle tultaessa. Perinteisen talonpoikaisliikkeen olisi vaikea säilyttää asemaansa, kun suomalaiset hakeutuivat maalta kaupunkeihin ja uusiin ammatteihin.

Vuonna 1965 nimi vaihdettiin maalaisliitosta keskustapuolueeksi Ruotsin ja Norjan sisarpuolueiden tapaan.

Toisaalta keskustan asemaa turvasi puolueen kasvatin Urho Kekkosen pitkä presidenttikausi (1956–1981). Sen aikana puolue istui lähes jatkuvasti hallituksessa, vaikka se oli vaaleissa suurin vain kerran, vuonna 1962.

Tilanne ei suoranaisesti kirittänyt keskustaa uusiutumaan.

Huoli tulevaisuudesta nousi uudelleen esille Kekkosen väistyessä 1980-luvun alussa. Keskusta pelkäsi jäävänsä Sdp:n apupuo­lueeksi. Toisena uhkana oli porvarileirin sisäisen kisan häviäminen kokoomukselle, joka oli lihonut pitkällä oppositiotaipaleella.

”Tämä on suorastaan ikivanha keskustelu, että maalaisliitto tai keskusta on auringonlaskun puolue”, historiantutkija Kati Katajisto Helsingin yliopistosta sanoo.

Katajisto on kirjoittanut puolueen histo­rian uusimman, kuudennen osan, joka kuvaa 1980-lukua. Silloin keskusta aloitti uusiutumistyön.

Edellinen osa oli päättynyt ajatukseen, että puoluejohtoa ohjasi ”selviytymisen pakko”. Katajiston teoksen mukaan 1980-luku oli keskustalle ”korkean profiilin aikaa”. Puolue terävöitti tietoisesti ideologiaansa ja haastoi aktiivisesti Sdp:tä ja kokoomusta. Julkisuudessa puhuttiin tahtopolitiikasta.

Keskusta päätti tavoitella aiempaa uskottavamman yleispuolueen asemaa – ja vaalivoittoja. Sellainen koitti vuonna 1991. Vaalitulos julistettiin ”veret seisauttavaksi”.

Samana vuonna Ruotsissa pidetyissä vaaleissa sikäläinen keskustapuolue putosi alle kymmenen prosentin rajan. Se on ollut pieni tai keskisuuri puolue siitä lähtien.

Eroa selittää Katajiston mukaan se, että Suomen keskusta haali ääniä myös kaupungeista, työväestöltä ja toimihenkilöiltä. Jo aiem­min siitä oli tullut maanviljelijöiden puolueen ohella maaseudun yleispuolue.

”Suomessa keskusta uudistui kokonaisvaltaisemmin.”

Ilo ei ollut ikuista. Epävarmuus tulevasta kohtasi puoluetta jälleen vuonna 2011.

Vaalirahakohu, eurokriisissä myönnetyt tukipaketit ja jopa jätevesiasetus siivittivät perussuomalaisten jytkyä. Tulijan nousu rokotti vanhoja puolueita, erityisesti keskustaa.

Vaalien jälkeisenä kesänä Suomen Kuvalehti julisti artikkelissaan, että keskustalla oli edessään eloonjäämiskamppailu. Valtio-opin professori Tapio Raunio arveli, että puolue ei kykenisi ”ainakaan parin kolmen seuraavan vaalin aikana palaamaan 20 prosentin kannatukseen”.

”No niin, me taidettiin voittaa vaalit.”

Juha Sipilän toteamus sai keskustan puoluetoimistolle vaalivalvojaisiin kokoontuneen väkijoukon hurraamaan huhtikuussa 2015. Sipilän omille kasvoille syttyi hymy ja hän vaihtoi ylävitoset varapuheenjohtaja Annika Saarikon kanssa.

Yrittäjätaustainen Sipilä oli noussut puolueen johtoon vaalitappion jälkeen. Hän muisteli juhlivalle yleisölle, että keskusta oli silloin nimetty auringonlaskun puolueeksi.

Toisin kävi. Vuonna 2015 keskusta oli vuorostaan protestipuolue, joka hyötyi Kataisen ja Stubbin hallitusten riitaisuudesta, taloustilanteesta ja massiivisia liitoksia ajaneesta kuntauudistuksesta. Se voitti vaalit selvästi.

Sipilä kiitti talkoolaisia, piirien työntekijöitä, puoluetoimiston työntekijöitä.

”Me ollaan tehty pienellä budjetilla ja pienillä resursseilla, mä sanoisin, että me ollaan tehty ihme neljässä vuodessa.”

Keskusta palasi pääministerivastuuseen –  muttei pitkäksi aikaa. Puolue oli vaaleissa haalinut äänestäjiä kokoomukselta, mutta oikeistohallituksen johtaminen romahdutti sen kannatuksen.

Vuoden 2011 vaalitappion jälkeen keskustan kannatus oli laskenut 12,6 prosenttiin. Kun Sipilä väistyi puheenjohtajan paikalta vuosikymmenen päätteeksi, kannatus oli vielä alhaisempi, 11,6 prosenttia. Viimeiset viisi vuotta keskusta on ollut noin kymmenen prosentin puolue. Kannatus on piristynyt vain hetkittäin, kunta- ja aluevaaleissa saavutettujen torjuntavoittojen myötä.

Eräs puolueen kansanedustaja vertaa Sipilän johdolla saavutettua menestystä krapularyyppyyn. Se kohotti puolueen vointia, muttei kannustanut uudistumiseen tai ratkaissut pitkäaikaisia ongelmia.

Myös Kuisman raportissa puoluetta syytetään siitä, että Sipilän johdolla aloitettu puolueen uudistaminen jäi vaalivoiton myötä kesken.

”Keskustaa on vaivannut vuodesta 2015 alkaen johtajapula. Puolueen johtamiseen ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota, kun hallitusvastuu on vienyt kaiken tarmon.”

Huomio ei ole uusi. Entinen puoluesihteeri Seppo Kääriäinen arvioi väitöskirjassaan (2002), että puheenjohtajan ja pääministerin tuplarooli on raskas yhdistelmä. Ainakin Esko Ahon pääministeriys ”painoi puolueen parrelleen”, Kääriäinen luonnehti.

Lisäksi keskusta on vaihtanut johtajaa silloin, kun sen olisi pitänyt korjata omaa toimintaansa.

Viime vaalikaudella puolueella ehti olla kolme puheenjohtajaa. Juha Sipilä erosi kesken kauden vaalitappion jälkeen – mutta vei puolueen ensin hallitukseen.

Sipilän tilalle valittu Katri Kulmuni linjasi­ valintaansa seuranneessa kiitospuheessa, ­että keskustan ei pidä olla 10 vaan 20 prosentin puolue. Kannatus ei noussut, ja tomerasta julistuksesta tuli esittäjälleen taakka.

Kun julkisuuteen nousi epäselvyyksiä verorahoilla hankituista viestintäkoulutuksista, Kulmuni erosi valtiovarainministerin paikalta. Seuraavassa puoluekokouksessa Saarikko haastoi hänet – ja voitti.

Ensi kesäkuussa keskusta vaihtaa taas johtajaa. Edellisen hallituksen kiistoissa tahriintunut Saarikko ilmoitti lopulta helmikuussa, ettei tavoittele jatkokautta.

Keskusta on tottunut istumaan hallituksessa, usein pääministerin paikalla

Puolueen ongelmat ovat muodostuneet pitkän ajan kuluessa.

Jo vuosikymmeniä sitten haasteeksi havaittu maaseudun tyhjentyminen on jatkunut edelleen. Sen myötä keskustan vanhojen valtapiirien painoarvo suomalaisessa politiikassa on vähentynyt.

Nykyinen puheenjohtaja Annika Saarikko on syntynyt vuonna 1983. Hänen 40 elinvuotensa aikana Satakunnan, Vaasan, Lapin ja Itä-Suomen vaalipiirit ovat menettäneet yhteensä 19 paikkaa.

Valta on valunut etelään, johon keskusta ei ole onnistunut murtautumaan. Selvästi yli puolet eduskunnasta valitaan nykyisin ruuhka-Suomesta. Helsinkiä, Uuttamaata, Varsinais-Suomea, Hämettä ja Pirkanmaata edustaa yhteensä 111 kansanedustajaa. Heistä keskustalaisia on viisi.

Ongelma ei koske vain nykyistä eduskuntaa. Jopa Sipilän johdolla saavutetun vaalivoiton aikana keskusta oli kaikissa ruuhka-Suomen piireissä pienempi kuin kokoomus tai perussuomalaiset.

Puolueen uusiutuminen on ollut heikkoa. Useiden viime vaalien jälkeen laadituissa tutkimuksissa on huomattu, että puolueen äänestäjäkunta on ikääntynyt selvästi. Kärjistäen sanottuna vanhasta yleispuolueesta on tullut eläkeläisten ja pienten paikkakuntien puolue.

Uusia toimijoita ja äänestäjiä ei ole saatu riittävästi mukaan. Esimerkiksi puolueen kuntavaalitulos on huonontunut vaali vaalilta vuodesta 2004 alkaen. Vankka kuntapuolueen rooli on ollut keskustan perinteinen tukijalka.

Vaikeus uudistua heijastuu eduskuntaan. Useissa viime vaaleissa moni keskustan konkariedustaja on luopunut tehtävästään, mutta korvaajia ei ole noussut samassa tahdissa. Viime keväänä puolueen seitsemän vanhaa edustajaa Matti Vanhasesta Anu Vehviläiseen ei hakenut jatkokautta. Keskusta menetti vaaleissa kahdeksan paikkaa.

”Puolue ei osaa kutsua ihmisiä mukaan”, Kuisman raportissa summataan.

Vikaa on myös keskustan tarjoamassa viestissä. Raportin mukaan puolue kaipaa esimerkiksi terävämpää ilmasto- tai kaupunkipolitiikkaa.

Keskusta kuitenkin arkailee tarttua uusiin ilmiöihin, koska pelkää perinteisten äänestäjiensä menettämistä.

Puoluetta kritisoidaan haluttomuudesta ottaa kantaa arvo- ja identiteettipolitiikkaan, jossa on vaikea asettua keskelle.

Samaan aikaan kysyntä poliittisessa keskustassa näyttää kaventuneen. Viime hallituskaudella Sdp, vasemmistoliitto ja vihreät hitsautuivat yhteen puoluekentän vasemmalla laidalla. Kokoomus ja perussuomalaiset puolestaan kalastelivat vaalivoiton oikealta.

Keskustan ohella muutoksen kanssa keskellä tuskailee Rkp. Helsingin Sanomien helmikuun mittauksessa Rkp:n kannatus oli yli 30-vuotisen mittaushistorian heikoin, 3,6 prosenttia.

Myös viestintään pitäisi panostaa. Sosiaalisen median palveluissa keskustan omilla tileillä on kautta linjan vähemmän seuraajia kuin muilla suurilla ja keskisuurilla puolueilla.

Raporttiin kerätyissä luvuissa kokoomuksen tai Sdp:n seuraajamäärä Facebookissa on keskustaa kaksi kertaa suurempi. Vihreitä seurasi Instagramissa kolminkertainen ja perussuomalaisia Youtubessa yli 20-kertainen joukko. Tiktokissa keskustalla oli kirjaushetkellä vain toistasataa seuraajaa, joten ero vasemmistoliittoon oli yli 70-kertainen.

Yksittäisten poliitikkojen tilit ovat toki monesti suosituimpia kuin puolueiden. Yhtä kaikki keskustan sosiaalisen median kanavien hallintaa pidettiin tehottomana.

Vaikka keskusta on nyt kooltaan keskikokoinen puolue eduskunnassa, se on identiteetiltään edelleen iso. Viime vaalikauteen päättyneestä 20 vuodesta se oli istunut hallituksessa 16 vuoden ajan.

Tämä näkyy myös puolueen omakuvassa. Keskustalaisiin on iskostunut ajatus valtionhoitajuudesta.

Toisaalta isänmaan asioiden hoitaminen on käynyt puolueelle taakaksi. Puolueen niskaan on kertynyt kohuja, raskaita päätöksiä ja epäonnistumisia äänestäjien silmissä.

Valtionhoitaja vei Suomen Euroopan unioniin oman kenttänsä protesteista huolimatta. Vaikka puolue vastusti euroon liittymistä oppositiossa, myöhemmin se on hallituksessa kuitannut tukipaketteja yhteisvaluutan pelastamiseksi.

Kaupungistuminen, palveluiden keskittäminen tai maatilojen vähentyminen ei ole vuosien varrella pysähtynyt. Tyytymättömyys maahanmuuttoon on saanut kasvaa.

Sipilän hallituksessa keskusta edisti taksiuudistusta ja talouden sopeutusta, Marinin hallituksessa se tuki velkaantumista ja turvetuotannon alasajoa.

Jatkuvan hallitusvastuun ja laiminlyödyn kentän myötä keskustan oma identiteetti on rapautunut. Kuisman työryhmän mukaan puolueväki on alkanut määrittää keskustan toimintaa hallituskumppaneiden kautta: ”Tämän voi sanoa niinkin, että keskustalla on heikko itsetunto.”

Toisin sanoen: Sipilän kaudella puolue säikähti omaa porvarillisuuttaan, Marinin hallituksessa sen lannistivat syytökset vasemmiston tukipuolueesta.

Puolueessa tunnustetaan laajasti, että lähtö hallitukseen viime vaalikaudella oli virhe. Keskusta huomasi olevansa usein yksin ­varsinkin talouspolitiikassa, kun Sdp, vihreät ja vasemmistoliitto pitivät yhtä ja Rkp vaikeni.

Äskettäin asian totesi puheenjohtaja Saarikko Ylen Uutispodcastin haastattelussa. Puolue arvioi väärin sekä oman tilansa että hallituskumppaniensa linjat. Seurauksena kannatus laski entisestään.

Myös asema hallituksen sisällä oli keskustalle hankala. Se on tottunut olemaan nimenomaan pääministeripuolue.

Rinteen ja Marinin hallituksissa keskusta oli pitkästä aikaa toiseksi suurin puolue. Edellinen kerta oli osunut 1980-luvulle – eli niihin aikoihin, jolloin se päätti lakata olemasta apupuolue ja alkoi tavoitella suurimman viittaa.

Uho ei ole kadonnut.

Kuisman ryhmän raportti oli ensimmäisiä asioita, joita keskustan uusi puoluesihteeri Antti Siika-aho sai työpöydälleen.

Siika-aho valittiin tehtävään syyskuun ylimääräisessä puoluekokouksessa, kun puoluesihteeri Riikka Pirkkalainen jätti paikkansa kesken kauden. Kuisman johtaman ryhmän työ valmistui lokakuussa.

Siika-aho huokaisee, kun hän kuulee puhelun aluksi sanaparin ”Kuisman raportti”. Työryhmän tulokset ovat kiinnostaneet tiedotusvälineitä syksyn ja talven ajan. Niihin alettiin viitata jälleen Saarikon väistymis­ilmoituksen myötä.

Puoluesihteerin mukaan keskusta on ruotinut raporttia niin puolueen johdossa kuin piiritasolla ja paikallisyhdistyksissä. Se on jo hyvän aikaa sitten päättänyt alkaa toteuttaa useita siinä esitettyjä toimenpiteitä.

Työryhmä kokosi noin 40 erilaista kehittämisehdotusta. Ne eivät tarjoile esimerkiksi valmiita poliittisia linjauksia, vaan ideoita siitä, mihin kysymyksiin puolueen pitäisi muodostaa kantansa.

Ennen kaikkea se esittää toimintatapoja, joilla uusia ja nykyisiä toimijoita voitaisiin sitouttaa puolueeseen entistä paremmin.

Raportti ei kuitenkaan ole ainoa keskustan analyysi tilanteestaan. Vastaavaa keskustelua käytiin puolueessa jo ennen sen valmistumista.

”Ei ole missään vaiheessa ajateltu, että se olisi puolueen työtä raamatullisesti ohjaava tuotos”, Siika-aho sanoo.

Toisaalta työryhmän saama huomio tuntuu myös miellyttävän Siika-ahoa. Hän väittää puolueeseen kohdistuvan kiinnostuksen ruokkivan keskustaväen itsetuntoa.

”En tiedä yhtäkään toista puoluetta viimeisen kymmenen vuoden ajalta, joka olisi eri vaalien yhteydessä niin munaskuitaan myöten arvioinut puolueensa tilaa, vaalitulosta ja kehitystä kuin keskusta on tehnyt.”

Helmikuussa pääministeri Petteri Orpo (kok) totesi eduskunnan täysistunnossa keskustalle, että ”ei siellä keskellä voi vain olla”. Huoli puoluekentän polarisoitumisesta ei kuitenkaan hetkauta Siika-ahoa. Hän huomauttaa, että keskustaa ovat aiemmin haastaneet niin lapuanliike kuin Skdl.

Uusi puoluesihteeri onkin täysin eri mieltä raportin paljon huomiota saaneiden loppusanojen kanssa, joiden mukaan keskusta olisi jäämässä keskikokoiseksi toimijaksi.

Siika-aho muistuttaa, että vuonna 2020 keskusta linjasi tavoitteekseen palata Suomen suurimmaksi puolueeksi kymmenessä vuodessa.

Tavoite on yhä voimassa, vaikka kannatus ei ole silloiselta tasolta noussut rahtuakaan.

”Tiedän, että puolueen johto ja puolueen väki jakavat tämän tavoitteen”, Siika-aho sanoo.

Jos Siika-aholta kysytään, seuraavaa puheenjohtajaa ei valita tukemaan muita hallituspuolueita.

”Keskustan puoluekokous valitsee tulevana kesänä keskustan pääministeriehdokkaan.”