Farstan futarit
Joka lauantai tukholmalaisen lähiön urheiluhallilla pelataan jalkapalloturnaus. ”Farstan sheriffi” pitää nuoret poissa kadulta, poissa jengeistä. Kerran hallin ovi pysyi kiinni ja seuraukset olivat traagiset.
”Tuo on Farstasta, ja tuo, ja tuo…”
Videolla pyörii ruotsalaislehti Expressenin kooste Tukholman jengikonfliktien 17 keskeisimmästä hahmosta, joita Geir Stakset osoittelee.
Nuorukaisista seitsemän on kasvanut Farstan lähiössä vihreän metrolinjan eteläpäässä. Useimmat ovat syntyneet vuosituhannen vaihteen tienoilla.
Stakset esittelee jengiläisten kuvia pienessä valvojankopissa Farstan jalkapallokentän laidalla. Video on vastaus siihen, miksi hän työskentelee juuri täällä.
Hän valmentaa jalkapallojoukkuetta, jossa pelaavat kahden keskeisen jengirikollisen pikkuveljet.
Farstan metroaseman maamerkkeinä tunnetut 17-kerroksiset kerrostalot näyttävät lokakuun sateessa tavallista harmaammilta.
Jalkapallokentältä ostoskeskukselle kävellessä Staksetin suu käy tauotta. Puhe poukkoilee yksittäisten nuorten kohtaloista systeemin vikoihin.
Koska poliisi, koulu ja sosiaalitoimi tekevät yhteistyötä niin heikosti, hän pyrkii paikkaamaan tilannetta olemalla nuorten apuna kaikin keinoin.
Vuosien varrella on käynyt selväksi, miten keskeinen rooli jalkapallolla on lähiössä. Säännöllisessä harrastuksessa tapaa turvallisen tutun aikuisen. Energia saa purkaa sopivissa raameissa. Ennen kaikkea kenttä on turvallinen tila, konkreettisesti.
Nuorilla on suuri riski ajautua rikollisuuteen vain siksi, että sattuvat asumaan lähiössä ja viettävät aikaa sen keskustassa. Siellä rikollisjengit pyrkivät rekrytoimaan jäseniä.
Pandemian alettua Stakset päätti, ettei yhden jalkapallojoukkueen valmentaminen riitä. Hän sai neuvoteltua Farstan jalkapalloklubille lisärahoituksen turvallisuutta lisäävään työhön.
Nyt hän järjestää neljän muun aikuisen kanssa lauantai-iltaisin avoimen jalkapallotapahtuman Farstan urheiluhallissa, kuten tänään. Koulujen loma-aikoina hallilla on muutakin vapaa-ajan toimintaa.
Mutta oikeastaan Stakset on lähiössä kaikkina muinakin päivinä, usein aamusta iltaan, vaikkei saakaan siitä palkkaa. Hän haluaa auttaa nuoria, ja se onnistuu parhaiten paikan päällä. Vain siten voi saavuttaa nuorten luottamuksen.
Stakset pyörii alueella jopa epäilyttävän paljon. Kun ostoskeskukseen palkataan uusia vartijoita, he alkavat monesti seurata häntä. Uudet poliisitkin kiinnittävät herkästi huomiota oleskelijaan.
Silloin Stakset käskee heitä kysymään pomoiltaan, kuka hän on.
Rikollisuuden ammattilainen, tietyllä tapaa. Hän tietää, miten helposti rikollisuuteen päädytään ja miten vaikeaa siitä on päästä pois.
Lapsuus Bagarmossenin lähiössä 1990-luvulla toi rikollisuuden lähelle. Monet Staksetin kavereista päätyivät aikuisena vankilaan. Niin myös Staksetin veli, juuri isäksi tultuaan.
Siitä alkoi Staksetin kirjailijanura. Hän kirjoitti yhdessä toimittajaystävänsä kanssa kirjan vankilassa istuvista isistä. Pappa och kriminell julkaistiin vuonna 2011. Reportaasi pankkiryöstöistä, autopommeista ja vaipoista, alaotsikko kuului.
Sittemmin Stakset on julkaissut lisää kirjoja ja tekee podcastia, jossa haastattelee entisiä rikollisia tai rikollisuuden parissa työskenteleviä.
Lisäksi hän on pyrkinyt auttamaan rikollisuuteen ajautuneita. Rakennusinsinööriksi valmistuttuaan hän pyöritti hetken aikaa rakennusfirmaa, johon palkkasi vankilasta vapautuneita lapsuudenkavereitaan, jotta näillä olisi reitti takaisin yhteiskuntaan.
Stakset päätyi myös musiikkituottajaksi. Ruotsin ensimmäiseksi gangsta rap -yhtyeeksi tituleerattu Kartellen syntyi, kun Suomessa palkkamurhan tilaamisesta vankilassa istuva Leo Carmona ja kahdesta murhasta tuomittu Janne Raninen alkoivat kirjoittaa lyriikoita. Tarvittiin joku esittämään kappaleita. Staksetin vankilasta vapautunut veli sopi tehtävään. Stakset oli tyytyväinen, että veli pääsi kiertämään esiintymislavoja. Se antoi mielekästä tekemistä rikosten tilalle.
Jotkut syyttivät yhtyettä rikollisen elämäntavan ihailusta. Vankilakundit kirjoittivat sanoituksissa rajuimmista kokemuksistaan.
Mutta mukana oli myös yhteiskuntakritiikkiä. Kyytiä saivat luokkaerot, rasismi sekä 1960–1970-lukujen miljoonaohjelma, jossa Ruotsin lähiöt rakennettiin. Ennen kaikkea todettiin: rikollinen elämä ei ole tavoittelemisen arvoista.
Sen Stakset haluaa edelleen kertoa nuorille, vaikkakin eri keinoin. Rap-yhtye lopetti toimintansa, kun veli tuli uskoon.
Puhetulva keskeytyy tuon tuosta, ja Stakset alkaa höpistä jotain aivan muuta. Hänellä on korvissaan langattomat kuulokkeet, ja puheluita tulee jatkuvasti. Nyt linjan päässä on kaveri, ammatiltaan juristi. Hän auttaa toisinaan selvittämään tapauksia, joissa nuoria syytetään väärin perustein.
Vastaan kävelee teini-ikäinen poika, joka alkaa heti puhua puolustelevaan sävyyn. Stakset on auttanut setvimään tapausta, jossa tämä poika lainasi kaverinsa sähköpotkulautaa, muttei palauttanut lautaa eikä vastannut kuukauteen puhelimeen. Laudan omistaja pillastui.
Juuri tällaiset riidat saattavat olla alku isommalle konfliktille, Stakset selittää. Siksi hän on mukana niiden selvittelyssä.
Toinen tuore tapaus oli, kun nuori ryöstettiin hampurilaisravintolassa. Koska tekijät olivat tuttuja, Stakset soitti heille, käski palauttamaan rahat ja pyytämään anteeksi. Asia saatiin soviteltua.
Farstan sheriffi. Näin päätteli malmöläinen hopeaseppä, kun luki lehdestä Staksetin työstä nuorten parissa. Hän valoi sheriffintähden nimikirjaimineen ja lähetti sen postissa Staksetille. Tähti roikkuu tämän kaulassa.
Työtä sheriffillä riittää.
Nuorten väkivalta on lisääntynyt ja raaistunut. Poliisilla tai sosiaalitoimella ei ole aikaa puuttua kaikkiin tapauksiin, ja tekijät jäävät usein rankaisematta. Kun minkäänlaista rangaistusta ei tule, muut nuoret ottavat mallia. Sen vuoksi Stakset uskoo myös rangaistusten vaikutukseen.
Ennen kaikkea tarvittaisiin kuitenkin tukitoimia. Tukea tulisi kohdentaa nuorten vapaa-ajan toimintaan ja kouluun – ennaltaehkäisevään työhön.
Stakset muistelee, että hänen nuoruudessaan tarkkailuluokalle päätyi ehkä kolme nuorta koulun koko ikäluokasta, nykyisin vastaava häiritsevää käytöstä on moninkertaisesti.
Mutta eivät nuoret ole muuttuneet, Stakset sanoo. Ympäristö on.
Ruotsissa tuloerot ovat kasvaneet muihin OECD-maihin verrattuna hyvin nopeasti viime vuosikymmeninä. Vaikka työttömyys on pienempää kuin muissa OECD-maissa, luvut eivät päde ulkomailla syntyneisiin. OECD-maissa ulkomailla syntyneiden työttömyysaste oli viime vuonna keskimäärin 9,1 prosenttia, Ruotsissa peräti 19,4 prosenttia.
Tutkimuksista tiedetään, että suuret tuloerot lisäävät köyhyyttä, terveyseroja, väkivaltaa ja rikollisuutta. Viime vuonna ampumiskuolemia oli Ruotsissa ennätyksellisen paljon.
Aina on joitakin antisosiaalisia ihmisiä, jotka ovat taipuvaisia rikollisuuteen, Stakset sanoo. Ongelmia tulee, kun he pääsevät hallitsemaan suurempaa joukkoa.
Kun rikollisuus ja väkivaltaisuus lisääntyvät, nuorille syntyy pelon kierre. Nuoret tai peräti lapset ilmoittavat itse jengeille olevansa valmiita ampumaan rahaa vastaan.
”Ilmiötä voi kutsua ryhmäpaineeksi.”
Paine kovisteluun korostuu, jos muilla elämän osa-alueilla ei tule onnistumisia. Lähiössä kasvava nuori katsoo itseään herkästi samalla tavoin kuin muu maailma: ulkopuolisena, epäonnistujana elämässä ja koulussa.
Kouluaineista eniten vaikeuksia tuottavat matematiikka ja ruotsi toisena kielenä.
Heikon kielitaidon taustalla on maahanmuuttopolitiikka: kansalaisuuden saamiseksi ei vaadita ruotsin kielitaitoa. Vaikka moni lähiöiden nuorista on syntynyt Ruotsissa, vanhempien kielitaito on heikko.
Mutta ei nuorten ongelmista kielitaitoa voi syyttää, Stakset sanoo.
Nyt otamme otteen Ruotsista.
Nyt saamme rikollisuuden kuriin.
Rikolliset istuvat sisässä. Sinun pitää saada uskaltaa olla ulkona.
Pääministeripuolue maltillinen kokoomus kampanjoi vahvasti rikollisuusteemalla syyskuun 2022 vaaleissa. Valtaan päästyään puolue on päättänyt lisätä sekä poliisin että turvallisuuspoliisin rahoitusta, jotta jengiväkivalta saadaan kuriin.
Lisäksi hallitus on pyytänyt maan armeijalta apua. Tällä hetkellä armeija voi auttaa esimerkiksi räjähteiden tutkinnassa ja helikopterikuljetuksissa. Lakia halutaan muuttaa niin, että armeijan ja poliisin yhteistyömahdollisuudet lisääntyvät.
”Politiikka on kuollut”, Stakset sanoo.
Hän ei luota rikollisuuden vähentämisessä poliitikkoihin tai poliisiin.
Kun poliisi saa alaikäisen nuoren kiinni vakavammista rikoksista, tämä sijoitetaan suljettuun nuorisokotiin. Siellä nuoren elämän suunta harvoin muuttuu, sillä nuorisokodissa voi solmia uusia suhteita muihin nuorisorikollisiin.
Stakset viittaa tutkimukseen, jonka mukaan 90 prosenttia suljettuihin nuorisokoteihin sijoitetuista jenginuorista uusii rikoksia.
”Mutta miten voi uudelleen langeta johonkin, josta ei ole astunut pois? Jos istut nuorisokodissa, olet vain ollut tauolla.”
Stakset yrittää saada yrityksistä kummeja lähiölle. Hän tavoittelee runsaan miljoonan kruunun rahoitusta, jolla voisi palkata sopivia ihmisiä nuorten pariin.
Hän osoittaa jalkapallokentällä juoksevia lapsia.
”Kentällä on nyt noin 30 nuorta. He treenaavat neljä kertaa viikossa eivätkä hengaile keskustassa tupakoimassa salaa. Mutta jos nämä nuoret eivät pääse lukioon, kuinka moni heistä saa töitä?”
Ei varmaan kovin moni.
”Nolla, voi suoraan sanoa. Koska he ovat myös sosioekonomisesti eriytyneeltä alueelta. Se tarkoittaa, ettei heidän vanhemmillaan ole valmiita kontakteja. Eikä heidän nimensä ole Jan Svensson.”
Työnhaussa syrjitään Tukholman yliopiston tutkimuksen mukaan hakijoita, joilla on ulkomaalainen nimi. Miehiä herkemmin kuin naisia.
”Jos mikään yritys ei halua näitä nuoria, jengi takuulla haluaa.”
En annan sida av Sverige, Ruotsin toinen puoli. Sen nimisen yrityksen Stakset perusti vuonna 2014.
Hän pyöritti kahden ystävänsä kanssa firmaa, joka auttoi yli tuhatta ihmistä irtaantumaan rikollisuudesta. He kehittivät ohjelman, jonka avulla työskennellään rikollisen ajatusmallien kanssa.
Nyt tällaiset ohjelmat ovat kysyttyjä Ruotsissa. Viime vuonna 113 kuntaa haki valtion tukea saadakseen sellaisen. Nelinkertaisesti edellisvuoteen verrattuna.
Kyse on vaativasta ajatustyöstä, jossa puretaan rikollisen minäkuvaa ja henkilöhistoriaa. On opeteltava näkemään itsensä osana yhteiskuntaa, ei sen vihollisena, Stakset kiteyttää.
Lisäksi rikollisuudesta irtaantuva tarvitsee tukea luoviessaan eri tahojen välillä: sosiaalipalveluiden, poliisin, psykiatrian, päihdehuollon, vakuutuskassan, asunnonvälityksen, työnvälityksen ja työnantajien kanssa.
Irtaantuminen rikollisesta elämäntavasta on työlästä. Vaikka ihmisellä olisi suuri motivaatio alussa, se voi pettää kesken matkan.
Kattavia tilastoja onnistumisista ei ole, mutta saatavilla olevien tietojen mukaan onnistumisprosentti ei ole korkea.
Ruotsin yleisradio tarkasteli runsaan kahden vuoden ajanjaksoa 2020-luvulla, jolloin 101 henkilöä suoritti irtaantumisohjelman. Heistä vain 25 onnistui jättämään rikollisuuden.
Stakset itse turhautui.
”Ala on viidakko erilaisia toimijoita, joilla on omat intressinsä. Yritykset haluavat tienata rahaa, jotkut irtaantujat haluavat saada perusteettomia etuuksia, kunnat yrittävät sijoittaa irtaantujia toisiin kuntiin… Siitä tulee helposti rahakaruselli.”
Alalla ei ole valtakunnallisia kriteereitä. Eri paikkakunnilla ohjelmien laatu ja tulokset vaihtelevat.
Tilatkaan eivät riitä. Koska jengiläisiä on jo niin paljon ja heidän verkostonsa ovat maanlaajuiset, on vaikea löytää paikkakuntia, joissa ei helposti uudestaan ajaudu rikolliselle tielle. Dagens Nyheterin mukaan rikollisuudesta irtaantuville joudutaan pian etsimään paikkoja myös ulkomailta.
Staksetin ratkaisu oli ryhtyä auttamaan nuoria. Siinä työn tulokset näkyvät nopeasti.
”Ennen autoin ihmisiä, joilla oli ollut antisosiaalista ajattelua 10 tai 20 vuotta. Nyt autan sellaisia, jotka ovat ajatelleet niin kolme kuukautta. Ero on valtava.”
Urheiluhallilla kyllä haistaa, että paikalla on kuutisenkymmentä urheilevaa nuorukaista. Kentällä käy peli, Farstan punaiset pipot vain pomppivat. Omille joukkuetovereille huudetaan rohkaisevasti.
”Kör, kör, kör!”
Osa pojista tasaa hengitystään pelin jälkeen ja juo appelsiinimehua. Jotkut heittelevät koripalloa kentän laidalla. Toiset viihtyvät vain kannustamassa.
Valkotaululle on kirjoitettu tussilla pelijärjestys. Toisiaan vastaan kisaa kahdeksan jalkapallojoukkuetta. Se on vähemmän kuin tavallisesti.
Sadesää saattaa vaikuttaa, mutta myös erityinen merkkipäivä: päivälleen kaksi vuotta sitten ammuttiin rap-muusikko Einár. Moni on tänään hänen muistokonsertissaan.
Paikalle on saapunut myös kaveriporukka Hagsätran lähiöstä toisen metrolinjan varrelta.
”Tai me ollaan Hagsätrasta, tuo on Rågsvedista”, yksi nuorista osoittaa ystäväänsä.
Naapurilähiöihin on kuulunut, että täällä on tasokas jalkapallotapahtuma. Kaupungilla hengailun sijaan löytyy jotain järkevää tekemistä.
Koulunkäyntiavustajaksi opiskeleva Christoffer Söderberg hölkkää ensikertalaisten luo ja ojentaa kätensä.
”Tjena, Christoffer.”
Ensin esittäydytään, seuraavalla kerralla saatetaan jo vaihtaa kuulumisia. Tarkoitus on rakentaa luottamusta. Ehkä nuoret uskaltavat jossakin vaiheessa kertoa, mitä oikeasti kuuluu.
Hallilla työskentelevillä on kaikilla omalla tavallaan rankka tausta, esimerkiksi lapsuus lastenkodissa. He ymmärtävät jotakin maailmasta, jossa nämä nuoret elävät.
Jacob Wandrell kertoo päätyneensä mukaan toimintaan sattumalta. Hän kulki kerran urheilukentän ohi ja näki nuoria potkimassa palloa. Monella oli farkut jalassa. Se paljasti, ettei kyse ollut tavallisista treeneistä.
Nyt Wandrell on lauantaisin mukana hallilla ja valmentaa lisäksi joitakin nuoria nyrkkeilyssä. Se on intensiivistä parityöskentelyä, jossa voi saavuttaa hyvin luottamuksellisen suhteen.
Jos hyvin käy, nuori uskaltaa kertoa, kun tarvitsee apua. Häntä voidaan auttaa lukioon pääsemisessä, kesätyön löytämisessä tai uhkaavien tilanteiden keskellä.
Jos ei muuta, ainakin nämä noin 60 nuorta ovat tänä iltana poissa kadulta.
”Wallah me ollaan finalisteja!”
Kymmenien lyhyiden matsien jälkeen finalistit ovat selvillä.
Jotkut alkavat etsiä eteisestä takkejaan ja liikehtivät levottoman näköisenä, eivät jaksa jäädä seuramaan viimeisiä otteluita.
Stakset ottaa sähköpotkulaudan ja viilettää ulos hallista. Hän kulkee illan mittaan useamman kerran urheiluhallin ja Farstan keskustan väliä varmistaakseen, että reitti on turvallinen.
Vielä keväällä 15-vuotiaalla Eliaksella oli tapana käydä hallilla viikonloppuisin. Sitten projektin rahoitus takkusi hetkellisesti, ja kesäkuun 10. päivänä hallin ovet pysyivät kiinni.
Sinä lauantai-iltana Elias ammuttiin Farstan keskustassa.
Ampumavälikohtaus, jossa kaksi ihmistä haavoittuu, maksaa yhteiskunnalle 75 miljoonaa kruunua, noin 6,5 miljoonaa euroa.
Hinnan ovat laskeneet ruotsalaiset kansantaloustieteilijät. Siihen on laskettu muun muassa sairaanhoito sekä poliisin ja oikeuslaitoksen toiminta. Ampumiset vaikuttavat myös ympäristöön laajemmin, mutta näitä kustannuksia on vaikeampi laskea.
Taloudellisesti rikollisuuden pitkäjänteinen ehkäisy olisi kannattavaa.
Ruotsin yleisradion selvityksessä 101 rikoksesta irtaantuvan tukemiseen käytettiin 60 miljoonaa kruunua eli yli 5 miljoonaa euroa. Koska onnistujia oli vain 25, yhtä onnistujaa kohti kulut ovat 2,4 miljoonaa kruunua eli reilut 200 000 euroa.
Irtaantumisen tukeminen on siis yhteiskunnalle monin kerroin halvempaa kuin rikollisuuden kanssa eläminen. Sitäkin edullisempaa olisi ehkäistä nuorten päätymistä rikollisuuteen.
Suomessa siihen olisi vielä mahdollisuuksia. Väkivalta, rikollisuus ja alueellinen eriytyminen ovat Ruotsiin verrattuna vielä aisoissa.
Alaikäisten tekemät pahoinpitelyt ja ryöstöt ovat kuitenkin lisääntyneet. Lokakuussa uutisoitiin, että ruotsalainen Dödspatrullen-jengi toi viime vuonna huumeita Suomeen.
Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Hanna Yrjänä on turhautunut seuratessaan suomalaista keskustelua aiheesta. Hän tutkii nuorten osallisuutta ja alueellista eriytymistä Helsingin ja Tukholman lähiöissä.
”Me olemme peloissamme Ruotsin tiestä ja kuitenkin teemme samanlaista politiikkaa, mitä Ruotsissa on tehty.”
Yrjänä on huolissaan ylisukupolvisesta köyhyydestä ja nuorilta leikkaamisesta. Myös lapsiasiavaltuutettu on kritisoinut hallituksen säästötoimia, jotka lisäävät lapsiperheköyhyyttä.
Suomessa on myös eräs vakava ongelma.
EU-kyselytutkimuksessa selvitettiin viime vuonna, kuinka paljon Saharan eteläpuoliset afrikkalaiset maahanmuuttajat ja heidän lapsensa kokevat rasismia eri maissa. Ruotsissa syrjintää oli viimeisimmän vuoden aikana kokenut joka viides vastaajista.
Suomessa 57 prosenttia.
Juttua varten on haastateltu myös sosiaaliantropologi Anna Hedlundia Göteborgin yliopistosta.