Uusia alkuja
Rikossarja Karppi teki näyttelijä Pihla Viitalasta kansainvälisen tähden.
Kun on Netflixissä, kehuja voi tulla erikoisista suunnista.
Viime vuoden lopulla kirjailija Stephen King kertoi Twitterissä syövänsä piirakkaa ja katsovansa Karpin kakkoskauden finaalijaksoa.
Hän kirjoitti erikseen Pihla Viitalan näyttelemästä rikosetsivä Sofia Karpista. Kehut välittyivät Kingin seitsemälle miljoonalle Twitter-seuraajalle.
Karppi on merkittävä suomalainen vientituote. Suurin suoratoistopalvelu Netflix jakelee sen ympäri maailmaa, ja sarja on käynyt palvelun katsotuimpien joukossa muun muassa Saksassa ja Hollannissa.
”Karppi on ollut suosittu kummallisissa maissa. Ecuador, Uruguay, Kreikka. Se on hauskinta. Eihän tuollaista mieti, kun lähtee tekemään”, Viitala sanoo.
Viitala ei ole ottanut menestyssarjan pääroolista irti sitä, mitä voisi kuvitella. Hänellä ei ole edes agenttia.
Viitala kyllä paiski töitä nimenomaan kansainvälisen uran eteen, mutta siitä on jo kymmenen vuotta.
Hän teki roolin Hollywood-elokuvassa Hansel ja Gretel: Noitajahti ja tuli valituksi Frank Darabontin televisiosarjan pilottiin, josta hän päätti kuitenkin luopua.
”Ne roolit mitä tarjottiin… jotain puhumattomia misuja”, Viitala kuvailee.
”En halunnut enää käyttää aikaani siihen.”
Saksassa Hanselia ja Greteliä kuvattaessa hän tapasi tulevan kumppaninsa Alexander Schimpfin eli Sashan, joka auttoi päätöksen teossa.
Käänteentekevä hetki oli erään koekuvausnauhan tekeminen. Viitala kuvasi sitä kotonaan. Hollywood-toimintaelokuvan naispääosaa, jolla ei ollut juuri repliikkejä.
”Tuntui, että ei tässä näyttelijän osaamista haeta, vaan jotain muuta. Rupesin kesken kaiken itkemään. Sasha näki sen ja sanoi, että ei sun tarvitse tehdä tätä.”
Viitala oli jo punninnut asiaa, ihmetellyt lähtökohtaa, jonka mukaan nuoren naisnäyttelijän piti esiintyä ”kuin koiranäyttelyssä”. Olivatko koristemaiset pikkuroolit Hollywood-tuotannoissa sittenkään ponnahduslauta?
Viitala päätteli toisin. Hän on varma, että paras tie kansainväliseen näkyvyyteen on hyvän jutun tekeminen kotimaassa ja sitä kautta leviävä arvostus.
Lankomies, elokuvatuottaja Daniel Kuitunen on antanut hänelle mantran.
”Kun ahdistaa, Daniel aina sanoo, että keskity Pihla omaan tekemiseen.”
Artikkeli julkaistiin melko tasan viisi vuota sitten Ylen verkkosivuilla. Kahdeksan naisnäyttelijää kertoi kokemuksistaan Aku Louhimiehen alaisina.
Sitä edelsi pitkä harkinta.
”Monet olivat pitkään yrittäneet keskustella hänen kanssaan. Olimme keskustelleet keskenämme, onko tämä oikein, onko meillä oikeus puhua kokemuksistamme”, Viitala sanoo.
Kävi ilmi, että samat asiat toistuivat Louhimiehen työskentelytavassa elokuvasta toiseen. Ne muistuttivat sitä, mitä kerrottiin esimerkiksi ohjaaja Rauni Mollbergin metodeista menneillä vuosikymmenillä. Huonoa käytöstä, epäkunnioitusta, vallan väärinkäyttöä.
Naisten tarkoitus oli panna stoppi vahingolliselle toiminnalle. Suoran kritiikin esittäminen julkisesti edellytti yksityiskohtien kertomista.
”Näyttelijöiltä usein kysytään, oikein edellytetään vastausta kysymykseen, miten joku työ on mennyt. Siihen saa vastata vain yhdellä tavalla tai on ilkeä. Jos ei mennyt hyvin ja kertoo sen, saa hullun leiman.”
Kukaan ei olisi uskaltanut yksin puhua, Viitala korostaa. Naiset tekivät myös periaatepäätöksen, etteivät repostelisi enempää. Asiat esitettäisiin mahdollisimman hyvin yhdessä journalistisessa jutussa.
Jotta ei jäätäisi juupas–eipäs-keskusteluihin.
Jotta keskustelu laajenisi, eikä kyse olisi yksittäisistä ihmisistä.
”Se keskustelu lähti väärään suuntaan todella nopeasti”, Viitala sanoo.
”Yhteiskunnallista ongelmaa ei ollut tarkoitus henkilöittää. Se ei ollut missään tapauksessa kenenkään tarkoitus. Louhimiehen tapa toimia vain oli valitettavan konkreettinen esimerkki alaltamme.”
Mutta toisaalta.
”Ihmisellä on tarve antaa anteeksi, jos pyydetään anteeksi. Mutta miten voit antaa anteeksi ihmiselle, joka ei kadu mitään?”
Viitala nousi etualalle jutussa, koska hänen kuvailunsa Käskyn kuvauksista oli laaja. Hänen nimensä oli esillä kauan, kun Louhimies pyrki osoittamaan tiettyjen asioiden tapahtuneen elokuvan kuvauksissa eri tavalla. Se oli rankkaa aikaa.
”Sitä ei oikein kukaan kysynyt meiltä, että miten me voidaan. Kysyttiin, miten hän nyt voi. Piti olla ajattelematta asiaa.”
Viitala joutui nettihäiriköinnin kohteeksi. Tuntui, että jotkut alan sisälläkin asettuivat kiusaajan puolelle, koska eivät olleet itse tulleet kiusatuiksi. Tuli vainoharhainen olo, Viitala kertoo.
Helpotusta toi poikkeuksellinen kiire: tehtiin toinen kausi Karppia, ja Viitala oli suostunut myös englanninkieliseen Cold Courage -sarjaan, vaikka oma aikataulu täyttyi yli äyräiden.
Koronakeväänä 2020 Viitala sai toisen lapsensa, ja pian tehtiin Karpin kolmoskautta.
Pari vuotta meni myrskyn silmässä. Ja mikä se myrsky edes oli – ”Louhimies-kohusta” puhuminen olisi taas fokuksen siirtymistä väärään asiaan.
Tultiinko me häiritsemään jotain, minkä olisi pitänyt monien mielestä olla vain hyväksyttyä, Viitala pohtii.
”Huomaan, että kun siitä alkaa puhua, tuntuu, että taasko…”, Viitala huokaa.
”Mutta kyllä sitä alkaa katsoa eri vinkkelistä.”
Lähitulevaisuudessa valkokankailla nähdään Pihla Viitalan esikoisohjaus. Se on ainakin tavoite. Oikeastaan tekeillä on kaksi elokuvaa, mutta tuoreempi ja mittakaavaltaan suurempi on se, jonka tulisi valmistua ensin.
Luettuaan ystävänsä Terhi Kokkosen esikoisromaanin Rajamaa Viitala tiesi, että tässä se on. Musta huumori puri ja tuntui tutulta. Viitalalla oli oitis idea, miten hän tekisi Rajamaasta elokuvan.
Ensin hän soitti siskolleen Kaislalle, joka kertoi juuri harkinneensa Kokkosen romaanin oikeuksien ostamista. Kaisla Viitala ja Daniel Kuitunen ovat tuottaneet Komeetta-yhtiössään kolme pitkää elokuvaa. Niistä ensimmäisessä, Marian paratiisissa, Pihla Viitala näytteli unisaarnaaja Maria Åkerblomia.
Sitten Viitala soitti Kokkoselle ja tunnelma synkkeni. Kirjailija oli ehtinyt myydä oikeudet Ruotsiin, SF Studiosille, Pohjoismaiden suurimmalle tuotantotaholle.
Ohjaajaehdokkaitakin oli jo, kokeneempia. Miten ensikertalainen Viitala voisi vakuuttaa ruotsalaiset siitä, että hän on tehtävään paras?
SF Studiosin päättäjä Yaba Holst antoi tehtävän: leikkaa mistä tahansa olemassa olevista elokuvista viiden minuutin pituinen tulkinta Rajamaasta.
”Se oli aikamoinen duuni. Piti esittää, miten näkisin tämän kirjan elokuvana, millainen tunnelma, miten tarina kulkee. Tein sen. Yaba tuli tapaamaan Helsinkiin ja sanoi, että tämä hanke on valittu.”
Viitala kirjoittaa Rajamaata nyt elokuvaksi dramaturginaan Auli Mantila.
”Kreisi, ihana, älykäs Auli. Hän sanoo, että mun tehtäväni on lävähtää ja rönsyillä, ja hänen tehtävänsä on vetää mut takaisin, kun menee liian hulluksi.”
Komeetta tuottaa ja SF Studios levittää elokuvan, jonka kuvauksia kaavaillaan ensi vuodelle.
”Oli upeaa, että se meni tuon kiepin kautta. Sen eteen joutui tekemään helvetisti töitä. Se tuntuu ansaitulta.”
Silti epävarmuus hiipii välillä.
”Mietin, olenko hullunrohkea, kun ehdotan tällaista Ruotsiin, isoon firmaan. Toisaalta, jos en olisi ollut hullunrohkea, se olisi mennyt jollekin toiselle.”
Viitala haki Youtubesta aivan muuta, kun törmäsi videoihin pienestä romanitytöstä, Carmenista. Vuoden etsimisen jälkeen hän onnistui lähettämään viestin Carmenin huoltajalle Ramona Långströmille. Yhteydenotosta alkoi ystävyys ja Viitalan uran pisin hanke.
Dokumenttielokuvaa Carmen on kuvattu pätkissä viiden vuoden aikana, ja kesällä Carmen täyttää 16. Viitala aikoo jatkaa siihen asti, kun tyttö on 18.
Jäljellä on siis kaksi vuotta epäsäännöllisiä kuvausjaksoja, ja lopulta leikkaaminen, jonka Viitala arvioi jo nyt ”hirveän pitkäksi”.
Carmen asui tätinsä Långströmin ja isoäitinsä kanssa ensin Kemissä ja nyt Porvoossa. Dokumentista tulee kertomus kolmen sukupolven naisista, väistämättä myös yhteiskunnallinen elokuva. Lopullisesta muodosta on vielä vaikea sanoa enempää. Ainakin Viitala tunnisti Carmenissa jotain itsestään.
”Kukaan ei tanssi niin kuin Carmen tanssi niissä videoissa.”
Carmenilla on ranskalainen osatuottaja. Viitala ei voi olla hykertelemättä, että aikanaan Carmen tullaan näkemään myös valkokankaalla Ranskassa, ainakin kerran, vaikka sitten jossain Pariisin pikkuteatterissa.
”Vaikka se olisi Pariisin pienin teatteri, I don’t give a shit! Se on itselle tärkeää.”
Kuvaajana on ollut Päivi Kettunen, ja joskus Viitala on joutunut itse toimimaan myös äänittäjänä.
”Romanikulttuuriin liittyy asioita, joiden vuoksi on eduksi, että kuvausryhmä on naisryhmä. Aina ei ole ollut naisäänittäjää saatavilla”, Viitala kertoo.
”Huomaan, että mulla voi jäädä nauhoitus puoleksi tunniksi päälle.”
Viitalan mukaan ohjaamaan ryhtyvä naisnäyttelijä kohtaa varauksellisuutta.
Elokuvia ja sarjoja ohjaamaan ryhtyneitä miesnäyttelijöitä on helppo listata. Jani Volanen, Kari Väänänen, Peter Franzén, Kari Ketonen, ja aloittihan Lauri Nurksekin kameran edessä.
No, on naisiakin. Tiina Lymi, Maria Sid, Mari Rantasila.
Aivan viime vuosina ohjaamaan on ryhtynyt alle nelikymppisiä naisia, heitä jotka ovat myös näyttelijöinä tunnettuja, suomalaisittain tähtiasemassa. Ja he haluavat myös kirjoittaa itse, kertoa omia tarinoitaan.
”Tässä yhteiskunnassa ihmisiin on rakennettu sisään pieniä jarruja. Ai nyt se ohjaa…”
”Kun ohjaaja on Pamela Tola tai Anna Paavilainen, sen kyseenalaistamisen aistii.”
Viitalan hyvä ystävä Tola on kertonut, kuinka Teräsleidit-elokuvan rahoituspäätökset olivat pitkään kielteisiä. Ei uskottu ohjaaja-käsikirjoittaja Tolaan, ei aiheeseen eli komediaan iäkkäistä naisista.
Lopulta elokuva tehtiin. Siitä tuli vuoden katsotuin Suomessa.
Kivinen tie, Viitala sanoo.
”Kun on muutenkin raivattavaa, olisi reilumpaa, jos ei tarvitsisi näitäkin kiviä olla sieltä kantamassa pois.”
”No, keskityn omaan tekemiseen.”
Tänä keväänä Viitala palasi teatteriin. Edellisestä kerrasta on melkein yhdeksän vuotta.
”Jotkut ehkä saavat lavalla olemisesta nautintoa. Minä en niinkään”, Viitala sanoo.
Com-passionissa on kaksi näyttelijää, Viitala ja Juuso Timonen. Teatteri Jurkka on hyvin pieni. Lavalla ei pääse piiloon, ”kaikesta jää fakkiin”. Toisin kuin kameran edessä, lavalla Viitala kokee tulevansa katsotuksi, ja se on epämieluisaa.
”Minulle sopisi hyvin, ettei yleisöä olisi, vaan olisimme Juuson kanssa joka näytännössä kahdestaan”, Viitala sanoo ja nauraa.
Hän haluaa selittää, miksi suostui näyttämölle, vaikka se on stressaavaa. Ystävä, näytelmäkirjailija Aina Bergroth pyysi. Teksti on hyvä, kuten työryhmäkin. Mutta etenkin, koska teatteri on paluuta näyttelijän työn ytimeen.
”Ennen kuin ohjaan elokuvan näyttelijöitä, haluan muistuttaa itselleni, millaisia ohjeita näyttelijä haluaa ohjaajalta. Ohjaaja vie suuntiin, ja ohjaajan pitää tietää, miten ne suunnat välittyvät selkeästi näyttelijälle.”
Tärkein ohjaajan ominaisuus on kuitenkin empatia elämää ja ihmisiä kohtaan.
”Miten muuten pystyt kertomaan ihmisestä mitään?”
Teatterin armottomuus, se ettei voi ottaa uusiksi, liittyy myös Viitalan haluun vahvistaa kokemusta hetkessä olemisesta. Impulsiivisuutta sinänsä ei hänen elämästään ole puuttunut. Sitä Viitala kutsuu lahjakseen ja kirouksekseen, ja erittäin hyväksi työkaluksi näyttelijän ammatissa.
Kun Viitala 13 vuotta sitten sai brittidraamasta pääroolin Damien Lewisin vastanäyttelijänä, hänen silloinen agenttinsa Laura Munsterhjelm koetti sanoa, että tällaistahan ei vaan tapahdu – huikea juttu.
”En ymmärtänyt, mitä Laura tarkoitti.”
Viitala kokee, ettei osannut antaa menestykselleen sen ansaitsemaa arvoa. Lewis-elokuvaa ei koskaan tehty, silti aina tuli muuta. Mutta mitä henkilökohtaisempia tavoitteet ovat, sitä enemmän työtä ne vaativat.
”On hankkeita, jotka kestävät vuosia. Nöyryys korostuu. Asioita ei enää ota itsestäänselvyyksinä. En joutunut usein pettymään ja ehkä siksi syntyi vinouma kuvitella, että mun ei tarvitse myydä itseäni näyttelijänä.”
Omat ohjaushankkeet vievät nyt ajan. Välissä voi näytellä, ihan siksikin, että pitkät hankkeet eivät tuo leipää pöytään. Viimeksi kuvattiin Ivalon kolmoskautta.
Ei ole erillistä ohjaus- ja näyttelijänuraa. On yksi ura, joka on Viitalan mielestä vasta alussa. Toiveissa siihen kuuluu myös musiikki.
Viitala pohtii agenttiasiaakin uudelleen. Hän ei halua agenttia vain näyttelijänä, vaan myös ohjaajana.
” Joskus ajattelen, että elämä pyörii liikaa elokuvien ympärillä. Katson ja ajattelen niitä koko ajan. Mutta sitten mietin, että mitä muutakaan mä haluaisin tehdä.”