”Ei se tule kuitenkaan”

Jani Volanen on ylistetty käsikirjoittaja ja ohjaaja. Mutta hänelle se ei riitä.

hän
Teksti
Kalle Kinnunen
Kuvat
Marjo Tynkkynen

Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

Jani Volanen kertoo, kuinka hän todella haluaisi palata näyttelemään. Sieltä kaikki on lähtöisin. Käsikirjoittaja ja ohjaaja hänestä tuli vahingossa, kun tehtiin sketsisarjaa Studio Julmahuvi.

Siitä on jo 25 vuotta, ja nyt Volanen itse on 51-vuotias.

Näyttelijänä Volanen on saanut kaksi Jussi-palkintoa Aleksi Salmenperän elokuvista Miehen työ (2007) ja Jättiläinen (2016). Eniten hän kaipaa teatterin lavalle.

”Se on parempaa, armottomampaa ja akuutimpaa tekemistä kuin kameran kanssa”, Volanen sanoo.

Hän vertaa teatterinäyttelemistä urheilusuoritukseen.

”Teatterissa kunto nousee esityksen myötä. Roolia hinkataan kymmenenkin viikkoa.”

Kameran edessä näytellessä ei roolista ehdi saada otetta ennen kuin se on ohi, etenkin koska elokuvaosat ovat Volaselle lyhyitä keikkoja, sivurooleja.

”Ja ohjatessa taas… lihoo sata kiloa ja vanhenee sata vuotta.”

Näytteleminen on ollut Volaselle myös turva, joka on pitänyt riman korkealla. Ammattikäsikirjoittajalla ei usein ole vaihtoehtoja. Täytyy tehdä, puurtaa, totella, taipua, jos haluaa joskus palkkionsa ja teoksen tuotantoon.

Volasella oli mahdollisuus olla ehdoton.

”Nakkelin niskoja: okei, ei, mä näyttelen sitten.”

Kun katsoo Volasen kirjoittamia ja ohjaamia sarjoja, taso on kova. Kulttiklassikko Ihmebantu. Putouksen ensimmäinen kausi. Hitiksi noussut M/S Romantic, joka voitti kaikki Venla-palkinnot, joihin oli ehdolla.

Kymmenosainen Munkkivuori on Volasen uran suurin hanke. Päällimmäisenä on silti menetyksen tunne.

”Mä olen kuristanut näyttelijänurani kuoliaaksi.”

Volanen aloitti draamapäällikkönä Rabbit Filmsissä vuonna 2016. Hän ehti tehdä sivussa muutaman näyttelijäntyön, kunnes Munkkivuoren myötä kieltäytyi kaikesta.

”Ja nyt kaikki uskovat, ettei se tule kuitenkaan”, Volanen sanoo ja naurahtaa.

”Mun on pakko huolehtia, että pääsen näyttelemään. Koska muuten en enää osaa näytellä, menen lavalle vain tärisemään.”

Jani Volanen Helsingin Roihupellossa sijaitsevassa Valofirmassa. Yrityksen studiossa kuvattiin Munkkivuori-sarjan kohtauksia.

Ei Volasella huonosti mene, päinvastoin. Hänellä on hyvä asema vakavaraisessa tuotantoyhtiössä. Titteli on vaihtunut luovaksi johtajaksi: Minna Haapkylästä tuli draamapäällikkö, kun Volasen aika meni yhteen hankkeeseen.

Ahdistus kumpuaa jännityksestä.

Munkkivuori ei ole omaelämäkerrallinen, vaikka se tapahtuu 1980-luvulla helsinkiläislähiössä ja päähenkilö on Volasen ikäinen. Kokemusmaailma on oma, tapahtumat täysin kuvitteellisia.

Volanen kirjoitti sarjan puolisonsa Pirjo Longan kanssa. Hän ammensi tarinoista, joita oli kuullut Munkkivuoresta, jossa hänen isovanhempansa asuivat, ja tunnelmasta, jonka hän hiljaisessa ja vehreässä lähiössä aisti.

Sarjassa lähiöstä on kadonnut lapsi. Mitä se tarkoittaa? Miksi aikuiset käyttäytyvät oudosti?

”Nämä lapset eivät tiedä mitään, kun ei voi googlata, ei ole nettiä. Kaikki on kuulopuhetta ja spekulointia. Vanhemmat teeskentelevät tai valehtelevat, jos heiltä kysyy”, Volanen kuvailee.

”Stoori ei olisi faktisesti voinut tapahtua netin tultua, tai Jammu Siltavuoren jälkeen, jolloin vanhemmat kutsuivat lapsensa kuuntelemaan: en ole aiemmin tätä halunnut kertoa, mutta kuuntele tarkkaan, on olemassa sellaisia aikuisia…”

Sarjassa on selittämätöntä uhkaa päivänvalossa. Jännitteet perustuvat arvoituksiin tavalla, joka tekee sarjasta vaikeasti määriteltävän. Volanen itse on huolissaan, että se on määritelty trilleriksi.