Murha, joka on ratkaistu kymmeniä kertoja

Jukka Kyösti on kyykyssä suossa. Ympärillä on kumpareita, varpuja ja ryteikköä. Kengät ovat painuneet sammaleeseen.

Tästä, mättään alta, kymmenen sentin syvyydestä, Kyösti löysi kaksi vuotta sitten napin. Tasan 27 metriä etelään suohaudasta.

Hän oli tehnyt maastoetsintöjä. Kahdella entisellä työkaverilla oli tehokkaat metallinpaljastimet.

Nappi oli ollut vihertävä, kunnes se oli hapettunut. Nyt se on musta. Kyösti uskoo, että se kuuluu murhaajalle. On ainakin mahdollista, että se kuuluu.

Poliisi ei suostunut ottamaan nappia vastaan. Eikä pullonkorkkia, joka oli löytynyt vähän kauempaa.

Ei, vaikka Kyösti on selvittänyt, että korkki oli peräisin viinapullosta, jollaisia myytiin seitsemänkymmentä vuotta sitten. Poliisihan löysi vuonna 1953 jaloviinapullon ilman korkkia. Miksei korkki voisi olla juuri siitä pullosta?

Kyösti on löytänyt napin ja korkin, mutta etsii totuutta.

Niin etsivät monet muutkin, jotka haluavat ratkaista Kyllikki Saaren murhan.

Kierros alkaa kirkolta. Se on keltainen ja mahtava, Engelin suunnittelema. Aivan liian suuri pieneen pitäjään.

Jukka Kyösti on pukeutunut maastotakkiin ja käytännöllisiin housuihin. Muistuttanut, että retkellä olisi hyvä olla saappaat. Hänellä on ystävälliset ja innokkaan näköiset kasvot.

Kyösti on käynyt Isojoella monta kertaa viimeisen neljän vuoden aikana. Haravoinut metsikköä, mittaillut etäisyyksiä, vaivannut paikallisia. Tavannut mennä lounaskahvilaan kupposelle päivän päätteeksi.

Hän on kirjoittanut kirjan Suomen kuuluisimmasta murhasta. Taas yhden. Se julkaistiin talvella, vaikka aiheesta on kirjoitettu enemmän kuin mistään muusta suomalaisesta murhasta. Erikseen ovat tietenkin elokuvat, dokumentit, näytelmät, musiikkikappaleet, kuunnelmat.

Kyösti on monistanut mukaan nipun itse piirrettyjä karttoja. Niihin on merkitty tärkeät paikat.

”Eli nyt ajetaan tästä Möykyn kylään”, hän sanoo ja kääntää Mersun käyntiin. Avaimesta riippuu Suomen leijona.

”Eläydytään tähän hommaan ja ollaan kuin Kyllikki.”

Numero 1 on Saaren perheen kotitalo. Numeroita on 11.

Kyllikki Saari katosi sunnuntain ja maanantain välisenä yönä toukokuussa 1953. Hän oli 17-vuotias.

Kyllikkiä on vuosikymmenten saatossa kuvailtu monin tavoin. Kyösti käyttää sanoja rohkea, sanavalmis, rauhallinen, ahkera, tunnollinen, tyylitajuinen, tinkimättömän vastuuntuntoinen, tarpeen tullen huumorintajuinen.

Useimmiten on puhuttu hiljaisesta ja hengellisestä.

Kyllikki oli lähtenyt täältä, lakealla peltoaukealla sijainneesta punaisesta pohjalaistalosta sunnuntai-iltana pyörällä kohti Kortteen koulua. Suupohjan Sanomissa oli ilmoitettu siellä vierailevasta evankelisesta opintokerhosta.

Kello oli kymmentä yli kuusi. Päivällä oli satanut jonkin verran, mutta iltaa kohti seljennyt. Oli keväisen lämmin.

Kyllikillä oli yllään uutukainen berberitakki (tyylitajuinen). Se oli harmaa ja niin kallis, että hänen on kerrottu ottaneen sen kokeiluun ennen ostopäätöstä.

Ranteessa oli dubleehihnainen kello ja käsissä siskolta lainatut hansikkaat.

Kyllikki oli sopinut tapaavansa ystävänsä Maijun matkan varrella meijerin risteyksessä puoli seitsemältä. Hän oli ollut todennäköisesti ajoissa (tunnollinen), mutta Maijua ei ollut kuulunut. Kyllikki ajoi Kortteen koululle yksikseen.

Opintokerhossa oli niin paljon väkeä, että tilaisuus täytti suuren luokkahuoneen. Kyllikki istui eturivissä ja veisasi samasta virsikirjasta ystävänsä kanssa. Vai seisoiko hän sittenkin opettajan korokkeen vieressä? Punaistuiko hän, kun kirkkoherra lausui: ”Pakene nuoruuden himoja.”

Yksityiskohdista kiistellään loputtomasti.

Tilaisuus päättyi iltakymmeneltä. Kyllikki lähti kahden Maijun ja toisen ystävänsä kanssa polkemaan kohti kohtia. Keltaisen ja mahtavan kirkon paikkeilla Kyllikki sanoi Maijulle: ”Huomenna taas tuonne.”

Kyllikki oli aloittanut pappilan kanslia-apulaisena edellisvuoden lokakuussa (vastuuntuntoinen). Hän oli ollut rippikoulunsa toiseksi paras oppilas, ja Isojoen kirkkoherra oli päättänyt palkata hänet päivittämään kirkonkirjoja. Käsialakin oli verrattain hyvä.

Meijerin risteyksen kohdalla tytöt hyvästelivät toisensa. Kyllikki oli aiemmin maininnut, että kotimatka pelotti häntä. Usean kilometrin korpitaival piti ajaa aivan yksin. Sen varrella ei ollut yhtäkään taloa. Oliko Kyllikki tosiaan sanonut niin? Oliko todennäköisempää, että pelko oli kuviteltu jälkeenpäin, kun tiedettiin, mitä oli tapahtunut?

Viimeisinä sanoinaan Kyllikki sanoi Maijulle: ”Eiköhän se tästä mene nytkin, kuten ennenkin on mennyt…” (rohkea).

Niin väitetään.

Se oli viimeinen kerta, kun kukaan läheinen näki Kyllikin.

Punaista pohjalaistaloa ei enää ole. Sen paikalla on valkoinen talo. Kyösti on selvittänyt, että siinä asuu Kyllikki Saaren sukulainen.

Kyösti harmittelee, että oli erehtynyt Kyllikin ystävästä Maijusta. Hän oli jäljittänyt samannimisen, mutta väärän. Vuosi sitten selvisi, että oikea Maiju oli ehtinyt kuolla vuotta aiemmin. Hän olisi voinut soittaa ja kysyä kriittisistä seikoista, mutta nyt se oli mahdotonta.

”Mutta ei se ehkä olisi halunnut tavatakaan.”

Osa isojokisista on suhtautunut lähestymisiin nihkeästi. Lyönyt luuria korvaan ja sanonut, että mitä sinä niitä vanhoja asioita, lopeta heti.

Kyöstille sellainen on ollut rohkaisevaa. Ei ole voinut välttyä ajatukselta, että jotkut tietävät enemmän kuin haluavat kertoa. Että jotkut saattavat pelätä, että totuus paljastuu.

Siirrytään muutama kilometri korpitaivalta kirkonkylän suuntaan. Tie on asfalttia, mutta Kyllikki Saaren aikaan se oli päällystämätön.

Kyösti vaihtaa painoa jalalta toiselle ja katselee tönöä, joka oli pystyssä jo vuonna 1953. Kaksi ikkunaa ja rehottava piha. Kyösti ei ole kehdannut käydä tontilla.

”Murhan avustajan talo on tässä.”

Talossa asui ojankaivaja Arvo Hakala, juopotteleva ja arvaamaton mies. Hakala oli istunut vankilassa pontikkakeitosten takia ja puukottanut sahuria. Hänen oikea silmänsä oli lasia. Sotavamma, niin kuin monilla.

Nyt kävellään pihalle saakka. Kyösti potkii kasvillisuutta syrjään leikillään. Jos vaikka Kyllikin kello sattuisi silmään. Se on vähän vitsi ja toiveajattelua, mutta ei oikeastaan. Sitä hän ja entiset työkaverit ovat metallinpaljastimella etsineet.

Kelloa ei koskaan löytynyt. Sen arvellaan voivan ratkaista murhamysteerin lopullisesti. Sen tai dna-tutkimuksen.

”Täällä on kuulemma maakellari. Olisiko se sen sinne heittänyt?”

Kyllikistä ei löytynyt jälkeäkään kahteen kuukauteen. Juhannus tuli ja meni. Etsintäpartiot kasvoivat.

Heinäkuun loppupuolella nimismies sai puhelun. Kyllikin pyörä oli kaivettu suosta Lellulaksossa. Marjastaja oli huomannut auringossa kimmeltäneen sarven. Kuiva kesä oli paljastanut runkoa, vaikka renkaista oli poistettu venttiilit ja juurimutterit uppoamista helpottamaan. Sarjanumero täsmäsi.

Paikka oli hankala. Se oli syrjässä tiestä, ja polut vaativat paikallistuntemusta. Naapurit arvioivat, ettei ulkopaikkakuntalainen olisi osannut suolle. Se sijaitsi noin 400 metrin päässä Arvo Hakalan talosta.

Kyllikkiä etsittiin pyörän läheisyydestä.

Lokakuussa, viisi kuukautta katoamisen jälkeen, metsänhoitotöissä ollut paikallinen mies löysi kengän. Se oli oikean jalan, pohja ylöspäin männyn taimien seassa. Useita satoja metrejä pyörästä. Sisään oli sullottu punainen huivinpalanen ja villalangalla parsittu miesten sukka.

Kenkä oli Kyllikin. Hän oli lainannut punaisen huivin siskoltaan.

Kolmensadan etsijän joukko asettui ketjuun kolmen metrin välein ja lähti etenemään metsänreunaa. Mukana oli Arvo Hakala ja tämän vaimon veli, Vihtori Lehmusviita, ojankaivaja hänkin.

Kahden kilometrin päässä meijerin risteyksestä ja 250 metrin päässä kengän löytöpaikasta kuului huuto: ”Seis!”

Yksi etsijä oli huomannut omituisen multakokkareen. Sen vieressä sojotti keppi. Kun pintamaata rapsutti, aukosta alkoi nousta mädän haju.

Kyllikki makasi haudassa oikealla kyljellä jalat koukussa. Kuoppa oli vain 45 senttiä syvä ja puolitoista metriä pitkä.

Leninki oli vedetty lantion yläpuolelle. Kasvot olivat murskana.

Vasen käsine, siskolta lainattu, oli kadonnut. Kyllikin isä ja veli auttoivat nostamaan ruumiin suosta.

Hautajaisiin osallistui yli 20 000 ihmistä.

Kyösti on lähettänyt sähköpostia. Liitteenä on tekstiasiakirja.

”Kaikki nämä olisi hyvä saada juttuun.”

Seuraavana päivänä:

”Ihan pikkaisen täydensin vielä.”

Ja seuraavana.

”Toivon että lukisit vielä tämän word-liitteen.”

Taas tulee postia.

”Jäi kertomatta torstaina sinulle eräs tärkeä juttu, kaikessa innossa sen unohdin.”

Jälleen.

”Tämä on kovaa kamaa.”

Kaikki alkoi melko viattomasti. Kyösti vain katseli joitakin vi­deoi­ta Youtubesta.

Totta kai hän tunsi Kyllikki Saaren murhatapauksen, kaikki tunsivat. Hän oli lukenut siitä jo lapsena 1970-luvulla.

Lehdissä oli kirjoitettu siitä mahdottoman paljon koko hänen elinaikansa. Naisen väkivaltainen kuolema oli niin poikkeuksellinen. Vuonna 1953 vuonna surmansa sai nelisenkymmentä naista, kun miehiä tapettiin 150. Vaasan läänissä, missä Isojoki sijaitsi, oli tehty tuona vuonna kolme murhaa. Kaksi niistä selvisi heti.

Kyllikki Saaren murha ei selvinnyt koskaan. Poliisilla oli 376 eri tutkintalinjaa.

Ei Kyöstin alun perin pitänyt kirjoja kirjoittaa. Kymmenisen vuotta sitten hänen oli kuitenkin onnistunut saada käsiinsä suomalaisen SS-miehen Herkko Kososen valokuva-albumi ja päiväkirjat. Kaveri oli sanonut, että niistähän saisi hyvän kirjan.

Kyösti kirjoitti kirjan, sitten kaksi lisää. Ne kaikki käsittelivät armeijamiehiä.

Hän oli sellainen itsekin, kanta-aliupseeri Niinisalossa, töissä Puolustusvoimien räjähdekeskuksessa aseiden koeampujana ja sitten varajohtajana.

Kun kolmas kirja oli julkaistu, Kyösti mietti, että jostain täytyisi vielä kirjoittaa. Sellainen kärpänen oli puraissut. Mutta mistä?

Nettiä selatessa tuli vastaan erään entisen poliisin videokanava, Pentti Kankaanpään tutkimukset.

Kyösti tiesi kyllä Kankaanpään, oli seurannut tämän kirjoituksia ja haastatteluita. Kankaanpää oli tutkinut Kyllikki Saaren murhaa 1970-luvulla ja tuntenut poliiseja, jotka olivat olleet mukana alkuperäisessä tutkinnassa.

Kyösti sai ajatuksen. Kankaanpää asui lähellä, Kauhavalla. Parkanosta ei ole sinne pitkästi. Hän soitti ja kysyi, että jos kirjan tekisi. Avustaisiko Kankaanpää?

Olihan Kyllikki Saaresta kirjoitettu, mutta Kyösti ei ollut tyytyväinen aiempiin teoksiin. Monet olivat täyttä paskaa, jos nyt suoraan sanotaan.

Kankaanpää suostui heti.

Kyösti haki tutkimuslupaa keskusrikospoliisista. Helsingin Sanomat oli saanut poliisin esitutkinta-aineiston luettavaksi ensimmäisen kerran vuonna 2018, kun rikoksesta oli kulunut jo yli 64 vuotta. Sittemmin julkista aineistoa ovat tutkineet monet, mutta salattuihin osiin tarvitaan edelleen lupa.

Kyösti ajoi Vantaan Jokiniemeen ja varautui istumaan pitkään. Hän tiesi, että mappeja oli ainakin 18.

Virkailija ehdotti uutta metodia: hän voisi ladata tiedostot läppärille. Kyösti saisi viedä kaikki 35 000 sivua kotiin.

Hän asetti kannettavan työhuoneeseen ja istuutui harmaalle konttorituolille. Aina, kun hän tuli töistä neljän jälkeen, hän parkkeerasi koneelle. Viikonloppuisin hän aloitti yhdeksältä ja lopetti yhdeksältä. Söi koneen ääressä. Ikkunasta näki terassille. Vuodenajat vaihtuivat.

Kyösti luki kaiken materiaalin useaan kertaan ja teki koko ajan muistiinpanoja.

Hän vaihtoi taustakuvaksi yhtenä tutkinnanjohtajana toimineen Helsingin rikospoliisin apulaispäällikön Veikko Korkealehdon kuvan.

Hän soitteli Kankaanpään kanssa, kävi ajatuksia läpi. Kaksi vuotta aloittamisen jälkeen Kyösti jäi eläkkeelle. Sitten vasta olikin aikaa.

Poliisi oli vuosikymmenten saatossa ehtinyt tuhota paljon todistusmateriaalia.

”Niin ainakin minulle on sanottu. Olen kysynyt KRP:ltä pariinkin kertaan, että mitä heillä on. Heillä on se miesten sukka ja se risu siitä suohaudan päältä, tai siis se semmoinen…”

Oksa?

”Se ei ole oksa.”

”Se vain näyttää oksalta. Se kerrotaan KRP:n matskuissa, mutta siihenkään kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota, mutta minä olen tarkka.”

Se on rämemänty, pieni suolla kasvava puu.

Kyösti on tehnyt rekonstruktion. Hän on hakenut suolta rämemännyn ja taivuttanut sitä samalla tavalla kuin poliisin materiaaleissa kerrotaan, että Isojoen poliisi taivutti. Puu oli pitänyt lähettää jatkotutkimuksiin ja saada mahtumaan pakettiin.

Nyt tutkimuskappale on ollut kolme vuotta pannuhuoneessa.

”Se on melkein identtinen sen Kyllikki Saaren suohaudalta löytyneen risun kanssa.”

Kyösti alkoi puhua kielellä, jota on vaikea ymmärtää.

Hän aloittaa sukasta, jatkaa halkopinon kautta yhteistaloon, 1 500 metrin kohtaamispaikkaan, Skogmanin-janaan, kukkariittiin, profilointiympyrään. Ne eivät tarkoita ulkopuoliselle mitään, mutta ovat vihkiytyineille selviä.

Hän muistaa ulkoa Vaasan läänin nimismiehet ja heidän toimikautensa. Hän on selvittänyt, ettei Kyllikki ottanut berberitakkia koekäyttöön, vaan maksoi siitä 9 295 markkaa saman tien, pari viikkoa ennen katoamistaan. Hän on käynyt polkupyörämuseossa etsimässä kuvia Kyllikki Saaren pyörän kaltaisesta pyörästä. Hän on hankkinut Oulun yliopiston kirjastosta nuortenkirjan, jota hänen epäilemänsä ojankaivaja oli lukenut mielisairaalassa.

Hän on haastatellut Kyllikki Saaren veljeä.

Hän on löytänyt suosta kiväärin, jonka poliisi oli tullut hakemaan. Poliisin mukaan se ei liittynyt tapaukseen – se oli liian uus­i – mutta Kyösti on tehnyt omia tutkimuksia. Hän kävi näyttämässä kivääriä Suomen metsästysmuseon asiantuntijalle, joka oli eri mieltä poliisin kanssa. Ties vaikka kiväärin perällä olisi lyöty Kyllikkiä kasvoihin.

Hän tutki lähteitä ja teki laskelmia. Hänestä vaikutti, että päällekarkauspaikka oli tosiasiassa noin 400 metriä luultua lähempänä meijerin risteystä.

Mitä enemmän Kyösti uppoutui, sitä varmempi hän oli teoriastaa­n. Syyllinen oli ojankaivaja Vihtori Lehmusviita. Lankomies Arvo Hakala oli auttanut ruumiin siirtämisessä.

Kyösti keräsi kaksikymmentä aihetodistetta. Hän jäljitti kaksikymmentä tapausta, joissa Lehmusviita oli lähennellyt naisia, ja kaksikymmentä kertaa, kun Lehmusviita oli puhunut ohi suunsa.

20+20+20=60.

Perhe oli aluksi innoissaan. Tytär auttoi etsimään tietojakin. Ajan myötä heitä alkoi kyllästyttää.

”Kyllä he alkaa olla melko loppu.”

”Kun en oikein mistään muusta höpöttele kuin tästä.”

Kyllikki Saari -piireissä, siis lähinnä Murha.infossa, on kaksi vahvaa koulukuntaa. Ojankaivajalinjan kannattajat ja pappi­linjan kannattajat.

Keskustelupalstalla on kaksi pitkää viestiketjua rikostapauksesta. Ne on aloitettu melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Ensimmäisessä on 84 sivua, toisessa 95 sivua.

Poliisi on aikojen saatossa epäillyt teosta noin viittäsataa henkilöä. Useat ovat tunnustaneet murhan tai osallisuutensa siihen. Paikallisilla oli omat teoriansa ja syyllisensä, joiden nappaamiseksi kerättiin kansalaisadressi ja perustettiin niin sanottu murhakomissio.

Poliisi lopetti tutkinnan elokuussa 1955. Se ottaa edelleen vastaan vihjeitä, mutta mitään tutkinnan avaamisen arvoista ei ole löytynyt.

Pappi ja ojankaivajat ovat silti pysyneet.

Historioitsija Teemu Keskisarja on varma papin syyllisyydestä. Hänen ja hänen apulaistensa tutkimuksia on voinut seurata kirjasta ja tv-sarjasta.

Keskisarja olisi tahtonut avata papin haudan.

Avustaja haastatteli myös Kyöstin apulaista Pentti Kankaanpäätä, mutta Keskisarja ei halunnut tavata tätä. Hän sanoi ohjelmassa, että vanha poliisi oli lukenut saman aineiston kuin hän, mutta huolimattomammin ja muiden töiden ohessa. Hyödytön siis.

Keskisarja on nykyään perussuomalaisten kansanedustaja ja varapuheenjohtaja. Hän sanoo, että Kyllikki Saaresta tulee edelleen paljon yhteydenottoja. Ei nyt yhtä paljon kuin poliittisista asioista, mutta monta kertaa kuukaudessa kuitenkin.

Ihmiset pysäyttävät ja tulevat juttelemaan. Useimmiten sellaiset, jotka ovat asuneet 1950-luvulla Pohjanmaalla, ja sellaiset, jotka ovat tunteneet papin henkilökohtaisesti.

Perussuomalaisten puheenjohtajistossa on toinenkin Kyllikki Saari -harrastaja. Simo Grönroos kannattaa ojankaivajalinjaa.

Hän ei ole jutellut Keskisarjan kanssa Kyllikki Saaresta, mutta Kyöstin kanssa on.

Kukaan ei myönnä kirjoittelevansa Murha.infoon.

Kyösti lähettää taas sähköpostia.

”Tässä vielä liitteenä yksi uusi juttu eli takaa-ajoteoria.”

Seuraava tulee jo ennen aamukahdeksaa.

”Heräsin aamulla aikaisin ja mielessäni pyöri esittämäsi kysymys, olenko itse langennut vahvistusharhaan?”

Ja taas.

”Tästä jo olikin jo puhetta, mutta vähän suuntaa, haluan vielä tarkentaa…”

Synonyymit uhkaavat loppua.

”Tämmöistä tällä kertaa.”

Suohaudalla on nykyään muistomerkki ja oma parkkipaikka. Joku on tuonut paaden juureen auringonkukan.

Kyösti ei saanut laittaa kaikkia tietojaan kirjaan. Kustantaja oli lähettänyt käsikirjoituksen keskusrikospoliisille. Sellainen on harvinaista. Yleensä luonnoksia ei käytetä poliisin kautta.

Pidettiin etäpalaveri.

Kyösti oli haastatellut erästä naista, joka oli työskennellyt 1950-luvulla pappilassa kotiapulaisena. Nainen oli vahvistanut papin alibin alkuperäisessä tutkinnassa. Kyösti oli soittanut ja kysynyt, oliko nainen edelleen samaa mieltä. Että pappi ei olisi voinut tehdä sitä? Nainen oli edelleen samaa mieltä.

Poliisi sanoi, että naisen haastattelu olisi hyvä jättää pois. Kustantaja suostui poistamaan kohdan, eikä Kyöstikään sitten väittänyt vastaan.

Kustantajaa oli muutenkin ollut vaikeaa saada. Kyösti oli lähettänyt melkein valmiin käsikirjoituksen varmaankin kymmeneen kustantamoon.

Vaikka kirja on valmis, hän on jatkanut tutkimuksia.

Kyösti on ottanut yhteyttä Jari Louhelaiseen, suomalaiseen dna-tutkijaan. Louhelainen auttoi parikymmentä vuotta sitten ratkaisemaan Viiltäjä-Jackin arvoituksen. Viiltäjä-Jack surmasi ainakin viisi ihmistä Lontoon Whitechapelin köyhälistökorttelissa vuonna 1888.

Kyösti kysyi, mitä napille ja pullonkorkille pitäisi tehdä. Saisiko niistä eristettyä dna:ta?

Louhelainen vastasi, mutta viesti oli hieman epäselvä. Tutkijamainen.

Siinä ei kerrottu, mitä esineille olisi hyvä tehdä. Louhelainen mainitsi sentään uudesta saksalaisesta firmasta, jonne voisi lähettää näytteitä. Kulutkin olivat maltilliset, vain satasen verran posteineen.

Kyöstiä kuitenkin mietityttää. Napissa on langanpätkiä. Mitä jos ne tuhoutuvat tutkimuksissa? Olisiko hyvä odottaa viisi tai kymmenen vuotta, jotta tekniikka kehittyy? Jos tuleekin sellainen laite, joka vain hipaisee ja näyttää sitten tekijän kasvot?

Hän ei ole vielä päättänyt, mitä tekee. Odotellessaan hän on lähettänyt viestin elokuvaohjaaja Aku Louhimiehelle. Tarjonnut käsi­kirjoitusta. Louhimies ei ole vielä vastannut.

Sähköpostiviestien tahti kiihtyy.

”Ettei tule väärinkäsitystä tarkennan vielä eli…”

Taas.

”Uskon että olen päässyt lähemmäksi totuutta kuin kukaan kirjoittaja koskaan aikaisemmin.”

Jälleen.

”Mielestäni jotain on pielessä jos asiaan syvällisesti perehtynyt ja johdonmukaisesti ajatteleva päätyy aivan toisenlaiseen lopputulemaan kuin minä kirjassani.”

Kyösti on päättänyt jatkaa vielä tämän vuoden. Hän ei oikein osaa lopettaa.

Löytyisi nyt edes se kello.

Tai soisi puhelin. Soittaisi joku sukulainen ja kertoisi perheen synkän salaisuuden. Sanoisi, että olet täysin oikeassa.

Kyllä Kyösti ymmärtää, ettei niin välttämättä tapahdu. Murhaaja ei todennäköisesti koskaan selviä varmasti. Mutta on sekin mahdollista. Niin hän uskoo.

Jossain vaiheessa on kuitenkin otettava järki käteen ja lakattava.

Kyllikki Saari -kierroksen päätteeksi Kyösti antaa kartat ja monistenipun mukaan.

Viimeiselle sivulle on kirjoitettu kuulakärkikynällä: Otsikko­ehdotus: Jukka Kyösti selvitti Kyllikki Saaren murhaajan. 

Lähteenä käytetty Juho Saaren kirjaa Kuuluisan kuoleman varjo.