Oletko kokeillut taikasieniä, Viggo Wallensköld?

Kerrostalon kellarissa Helsingin Lauttasaaressa maalari on pursottanut maalit paletin sijasta suoraan pöydälle. Muuten ateljeessa vallitsee moitteeton järjestys – myös silmän korkeudelle rakennetulla, kuusi metriä pitkällä pienoisrautatiellä.

Märklinin digitaalinen höyryveturi viheltää kimakasti, kun juna nytkähtää liikkeelle. Se etenee pikkutarkassa ruotsalaisessa maalaismaisemassa toistuvasti pysähdellen, pääsemättä tunneliin saakka.

”Äh. Tätä pitäisi koko ajan huoltaa ja puhdistaa, muuten se ei saa kunnolla sähköä.”

Konemestarina toimii Viggo-Wentzel Renato-Bogislaus Cathmor-Adlerwalt Wallensköld. Kuvataiteilija ja kirjailija, kahden taiteilijan jälkeläinen, syntyjään porvoolaista aatelia.

Parhaiten Viggo Wallensköld tunnetaan fiktiivisistä muotokuvistaan. Niissä on lähes aina jotain surumielistä ja epä­tavanomaista sekä vahva kokemus ulkopuolisuudesta.

Aluksi hahmot olivat ylipainoisia. Sitten niistä tuli kädettömiä tai jalattomia. Seuraavaksi kankaalle alkoi ilmestyä sukupuoleltaan epäselviä androgyynejä ja hermafrodiitteja, niiden jälkeen eläviltä näyttävien ihmisten rintakuvia ja torsoja, jotka on kiinnitetty jalustaan kuin veistokset. Kaikki ovat yksin, jotkut selin katsojaan.

Taiteilijan toinen toistuva aihe ovat maisemat. Niissäkään ei näy ihmisiä.

Aluksi Wallensköld poltti kaiken mitä teki, koska häpesi. Kolmantena vuonna Kuvataideakatemiassa hän pakotti itsensä maalaamaan teoksia myös muiden katsottavaksi.

”Ne ovat hirveän henkilökohtaisia, oi­keastaan omakuvia”, Wallensköld sanoo. Monet hahmoista ovat kuvassa kuin vastoin tahtoaan. Jotkut leikattuna kahtia tai pakotettuina ahtaaseen tilaan.

”Minun on usein vaikea katsoa omia töitäni, vaikka kokisin aiheen tärkeäksi. Maalaan tunnetta ja toimin intuitiolla. Siitä seuraa, että teoksiin tulee asioita, joita en ole etukäteen ajatellut. Mietin, saako näin tehdä. Onko se oikein? Mitä muut sanovat?”

Onneksi on galleristeja ja kuraattoreita, kuten Christina Bäcksbacka ja Veikko Halmetoja, joille Wallensköld uskaltaa näyttää mitä vain. Heidän palautteensa asettaa asiat oikeille paikoilleen.

Vaikka taiteilija on saanut osansa ennakkoluuloista, hänen töitään nähdään jatkuvasti näyttelyissä eri puolilla Suomea.

Wallensköldin muunsukupuoliset hahmot on löydetty nyt myös Tampereen trans­polilla eli Sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalla, jonne hankittiin vastikään Puhtaudeksi nimetty vaalea ja valoisa maalaus.

Tästä taiteilija on selvästi hyvillään.

Viggo Wallensköldistä on vaikea kirjoittaa viittaamatta hänen isäänsä.

Stensbölen kartanossa asuneella Iván Wallensköld-Rotkirchilla oli muhkea parta, nahkainen piirustussalkku, polkupyörä ja baskeri. Kumisaappaat ja keltainen sadetakki, satoi tai paistoi, ja paksuin mahdollinen sikari. Hän oli perheensä toisinajattelija, joka tuntui tietävän kaiken.

Wallensköld ei elänyt lapsuuttaan isänsä kanssa, ja kenties siksi isän hahmo sai hänen näkökulmastaan myyttisiä ulottuvuuksia. Isä rakensi myyttiään itsekin.

Ruotsia puhuva Iván Wallensköld oli esimerkiksi päättänyt nimetä ainoan lapsensa huolella, ja sukelsi ennen ristiäisiä viikoksi vanhoihin nimikirjoihin.

”Isä kehui minulle myöhemmin, että yhtä pitkiä nimiä ei ole kuin Espanjan aatelisilla. Muille nimille löytyy joku selityskin, mutta Cathmor on ihan mystinen, ehkä kelttiläinen. Ja Adlerwaltiin, kotkametsään, isä oli erityisen tyytyväinen.”

Isän ylpeys aikaansaannoksestaan ei siirtynyt pojalle. Kun pikku-Viggo oli ensimmäistä päivää porvoolaisessa päiväkodissa ja ystävällismielinen poika tuli hieromaan tuttavuutta tiedustelemalla hänen nimeään, Viggo mietti hetken ja sanoi: ”Jussi.”

Huijaus paljastui nopeasti, joten seuraavat kaksi vuotta ennen koulun alkamista olivat vaikeita.

Viggo vietti aikaa pitkälti aikuisten seurassa. Äiti työskenteli kirjastonhoitajana, mutta teki myös grafiikkaa, veisti puuta ja maalasi muun muassa ikoneita. Virosta Suomeen muuttanut äidinäiti piti huolta Viggosta ja kanavoi luovuutensa taidokkaisiin käsitöihin.

Wallensköld toteaa olleensa yliherkkä lapsi. Hän näki päiväkodin vanhojen lautasten halkeamissakin jotain niin kammottavaa, että hänelle oli tuotava kotoa omat astiat.

Kouluaika oli vähän helpompi.

”Olin aika pullea ja huono kaikissa ulkopeleissä. Kaiken lisäksi kuljin mummon ompelemissa vaatteissa ja puhuin häneltä oppimaani suomea, vähän virolaisittain.”

Onneksi samalla luokalla oli neljä tai viisi muutakin ei-niin-suosittua poikaa, ja heistä tuli kavereita. Ala-asteen musiikkiluokalla oli mukavaa, opettaja kannusti ja antoi Viggon olla oma itsensä.

Iván Wallensköld oli muuttanut pois perheen luota Viggon ollessa vielä pieni. Kun poika täytti kymmenen, isä alkoi uudelleen viihtyä hänen seurassaan.

”Meistä tuli kavereita.”

Isän kanssa Viggo teki pitkiä kävelyitä, samoili metsässä, hiihti, katseli sieni-, auto- ja taidekirjoja ja kävi baarissa syömässä nakkeja. Samalla isä jakeli elämänviisauksia, kuten ’kaikki, mikä on hyvää, on terveellistä’ ja ’erityisen terveellisiä ovat hyvät sikarit’.

Iván Wallensköldin polttamien sikareiden tuoksu oli kuulemma niin tunnistettava, että hänet saattoi haistaa Porvoon vanhassa kaupungissa monen korttelin päästä.

”Isä oli tosi taitava piirtäjä ja istui usein ulkona luonnostelemassa. Kun sikarista oli jäljellä enää nysä, isä siirsi sen sikaripiippuun ja poltti loppuun. Sitten hän lausui Gustav Frödingin runoja kovaan ääneen kaikille.”

Lauttasaarelaisessa kellarissa veturi on vaihdettu, juna kulkee. Pienoisrautatie, kirjat ja kirjoittaminen tuovat maalaamiseen tarpeellisia taukoja.

”Jos joku asia vaatii tulla ratkaistuksi, silloin ei voi tehdä mitään muuta. Mutta joskus voi mennä melkein sekaisin siitä, että vain tuijottaa kangasta.”

Junien kanssa puuhaileminen on Viggo Wallensköldille esteettisten maailmojen rakentamista, ja sähköistysongelmia ratkoessa saattaa tulla ratkaisseeksi muutakin.

Nuorempana Wallensköld saattoi viettää työhuoneella pitkiä aikoja aamusta iltaan. Kun hän sai perhettä, rutiinit muuttuivat. Nykyään hän herää aikaisin, jopa viideltä, ja aloittaa päivänsä kirjoittamalla muutaman tunnin. Vasta sitten on piirtämisen tai maalaamisen vuoro – jos on jotain maalattavaa.

Parhaat työt syntyvät ilman painetta tai puristamista.

”Sitä menee ikään kuin sisään kuvan tai kirjoittamisen maailmaan ja antaa itsensä imeytyä tarinaan. Se on eräänlaista leikkiä. Syvimmät sisällöt tulevat silloin, kun sitä ei päätä.”

Valmistuttuaan Kuvataideakate­miasta 1990-luvun lopussa Viggo Wallensköld teki pedagogisia opintoja Taide­teollisessa korkeakoulussa. Ajatuksena oli hankkia lisätuloja opettamalla.

Koulu toimi tuolloin Arabiassa, jossa oli vanhan posliinitehtaan ohella enim­mäkseen vesijättömaata. Kun opinnoissa tuli eteen omavalintainen projekti, Wallensköld päätti tehdä Arabianrannan sienioppaan.

Hän otti valokuvia lähistöltä löytämistään sienistä, kirjoitti niiden nostattamia muistoja lapsuutensa sieniretkistä, piirsi kartan ja sitoi kokonaisuuden kirjaksi.

”Isä oli intohimoinen sienestäjä, hän tiesi kaikkien lajien latinankieliset nimetkin, ja kiinnostunut etenkin harvinaisuuksista. Myös äiti oli erittäin pätevä sienituntija, mutta hänen kanssaan keräsimme ruokasieniä. Isällä oli aina metsässä pieni kori, äidillä suuri.”

Kun Wallensköld tarvitsi opinnoistaan puuttumaan jääneen opintopisteen, hän teki toisen sienikirjan. Kuvitus syntyi piirtämällä ja maalaamalla, ja kertojaksi ilmaantui fiktiivinen ”kardanialainen sielu- ja sienitieteilijä” Anatolij Dmitrijevitš Mbdrinov, kaikkien alojen spesialisti, joka muistutti vahvasti taiteilijan isää.

Wallensköld muistaa opinnäytteen vastaanoton suorastaan juhlavana. Kaikki pitivät kirjasta niin paljon, että taiteilija teetti yhden kappaleen sijasta kymmenen. Joku ehdotti kirjan kustantamista, ja lopulta tehtävään löytyi Taide-lehden päätoimittaja Otso Kantokorpi.

Anatolij D. Mbdrinov, sienitieteilijä. Otteita teoksista ilmestyi Kustannusosakeyhtiö Taiteelta 2005. ­Sille ilmaantui 11 vuotta myöhemmin jatkoa: Anatolij D. Mbdrinov aikalaistensa silmin.

Kolmas opus, Stroganoff: Anatolij D. Mbdrinovin tutkimuksia, sai kustantajakseen Siltalan, joka on sittemmin kustantanut kaikki Wallensköldin kirjat.

Siirtymän kätilönä toimi historian professori Henrik Meinander. Kirja-asiat tulivat puheeksi, kun Wallensköld maalasi Meinanderin muotokuvan vuonna 2017 Helsingin yliopiston Nylands nationin tilauksesta ja Meinanderin omasta toivomuksesta.

Valmiissa maalauksessa professori on kirjaimellisesti jalustalla, rintapielessään Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitali. Ilman keskivartaloa ja jalkoja.

Wallensköldin merkittävimpiä kirjallisia esikuvia on Vladimir Solouhin.

Solouhinin Kolmas metsästys – Sienestäjän muistinpanoja, Mietteitä pilkkimisestä ilmestyi Neuvostoliitossa vuonna 1968. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kirja suomennettiin, ja Wallensköld sai sen lahjaksi äidiltään.

Solouhin kuvailee runollisesti luonnon antimien hyödyntämistä, mutta kirjan suosio perustui myös hienovaraiseen poliittisen järjestelmän kritiikkiin, perinteisen elämäntavan ylistyksessä piilevään vastarintaan.

Seitsemästä sienikirjasta huolimatta Wallensköldin oma suhde sieniin ei ole erityisen lämmin. Hän kyllä kunnioittaa ja hieman pelkääkin niitä.

”Koin lapsena suoranaista kauhua, kun kaverini pelotteli minua myrkkysienillä. Näin unia, joissa putosin metsässä isolta kiveltä sienten päälle, ja ne levisivät mattona kaikkialle…”

Sienet ovat Wallensköldille ennen kaikkea mystisiä olentoja.

”Nykyään kykenen tarvittaessa syömäänkin niitä, mutta en todellakaan ole mikään sieniruokaekspertti. Tai muutenkaan sieni-ihminen.”

Wallensköld ei myöskään ole kokeillut hypnoottisia sieniä, vaikka hänen viimeisin kirjansa käsittelee sellaisia. Kirjaansa taiteilija on kuvitellut esimerkiksi piispanmörskän, raivorouskun, juoponkäävän ja haisujyrsiön ja kuvittanut ne vivahteikkailla maalauksilla.

Yhtenä innoituksen lähteenä ovat toi­mineet Stensbölen kartanon laajat metsät, jotka nyt ovat suojeltuja, osa Natura-asetuksella.

Vuonna 1990 Viggo Wallensköldin isän äiti Gunvor Estlander lahjoitti kartanon sekä lähes tuhat hehtaaria maa- ja vesialueita Svenska litteratursällskapetille.

Viggo tutustui kartanoon eksymällä lapsena sen yläkertaan.

”Isä oli perheessään jonkinlainen kapinallinen, mutta kartanoa ja sen maita hän rakasti. Koska äitini ei ollut aatelinen eikä edes ruotsinkielinen, isoäiti piti vanhempieni liittoa epäsäätyisenä.”

”Tutustuimme vasta, kun hän oli jo hyvin iäkäs ja minä aikuinen. Isälle hän ehti sanoa, että Viggo on mukava.”