Taidelähettiläs
Veikko Halmetoja toimii galleristina Helsingissä ja Mäntässä. Hän kuratoi taidenäyttelyitä ympäri Suomea.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämä Suomi-palkinto jaettiin viime vuonna kahdeksalle tekijälle tai taholle. Yksi heistä oli kuraattori Veikko Halmetoja.
”Halmetojalla on suuri merkitys sille, että korkeatasoista kuvataidetta on voinut Suomessa kokea niin pienillä kuin suurillakin paikkakunnilla, pohjoisesta etelään ja lännestä itään”, palkintoperusteissa sanottiin.
Kuraattori vastaa taidenäyttelyn teosten valinnasta ja esillepanosta sekä hoitaa muita näyttelyn järjestämiseen liittyviä asioita. Vuonna 2022 Halmetoja kuratoi näyttelyitä esimerkiksi Alavudella, Hämeenlinnassa, Kokkolassa, Orimattilassa ja Oulussa.
”Nautin siitä, että voin tehdä näyttelyn itselleni vieraaseen paikkaan. Pystyn tuomaan jotain uutta sille seudulle”, hän sanoo.
Halmetoja tekee kuratointeja myös yrityksille ja yhteisöille. Hän on ollut mukana esimerkiksi Helsingin yliopistollisen sairaalan uusissa sairaalahankkeissa.
Uudisrakennuksen taidekokoelmaa suunnitellessa täytyy ottaa huomioon rakentajien, arkkitehtien, käyttäjien ja taiteilijoiden äänet. Myös hygienia- ja turvallisuusvaatimukset vaikuttavat valintoihin.
Halmetoja kertoo tekevänsä töitä melkein aina. Hän pitää pitkistä junamatkoista.
”Viisi tuntia on aika optimaalinen. Siinä pystyy tekemään monta asiaa kunnolla.”
Kun Veikko Halmetoja oli viiden, hänen isänsä sai ensimmäisen vakituisen työpaikkansa Mäntän lukion matematiikanopettajana. Isä teki koko työuransa Mäntässä. Äiti jäi kotiin neljän lapsen kanssa.
Veikko meni idylliseen Mäkikylän kyläkouluun, joka sijaitsi perheen uuden omakotitalon naapurustossa. Siellä Halmetoja tajusi, että Mänttä on pieni kaupunki. Kaikki tietävät toistensa asiat. Se aiheutti ongelmia.
Toisaalta Mänttä oli vauras. Kaikki oli hyvin hoidettua ja ihmisillä töitä. Tilanne muuttui, kun Metsä-Serlan sellutehdas suljettiin vuonna 1991. Satoja jäi yhtäkkiä työttömäksi.
”Mäntässä oli hirveä lama ja tuska. Jokainen tiesi jonkun, jonka oli pakko myydä korkeilla lainankoroilla rakennettu omakotitalo ja muuttaa pois”, Halmetoja sanoo.
Teini-ikäinen Halmetoja koki tuskan väkivaltaisena koulukiusaamisena. Opettajan poika sattui olemaan yksi ”oudoista” tai ”erilaisista” nuorista.
”Välttämättä kiusaajatkaan eivät oikein tajunneet, miksi kiusatut olivat heidän mielestään outoja. Että miksi niitä piti lyödä. Että se oli homoseksuaalisuus, joka minun kohdallani oli syynä.”
Halmetoja selvisi, koska hänellä oli kuvataide ja fiksut vanhemmat. Kotona ja taiteen parissa ei tarvinnut miettiä, mikä tai millainen oli. Täysin hän havahtui identiteettiinsä vasta parikymppisenä. ”Tajunnan räjäyttänyt” kokemus oli Pentti Holapan romaani Ystävän muotokuva (WSOY, 1998).
”Olin Mäntässä viettämässä viikonloppua vanhempien luona ja luin Holappaa. Lähdin illalla baariin, ja mun ala-astekaveri iski mut sieltä. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin miehen kanssa.”
Mahtava paperitehdas perusti Mänttään monenlaisia harrastajaryhmiä. Niistä kumpusi Mäntän taideseura.
Viime syksynä Halmetoja puhui seuran 70-vuotisjuhlissa. Kuten oli puhunut myös 60-vuotisjuhlissa.
”Se on mun kasvattajaseura. Sitä kautta harrastin kaikenlaista kuvan tekemistä ja tutustuin Mäntän kuvataideviikkoja järjestäneisiin ihmisiin.”
Kuvataideviikot järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1993. Halmetoja oli yleisössä. Kaksi vuotta myöhemmin hän oli mukana talkoolaisena ja sen jälkeen kesätöissä.
Vuosina 2007–2010 Halmetoja toimi Mäntän kuvataideviikkojen toiminnanjohtajana. Viisi vuotta sitten hän kuratoi tapahtuman. Nykyään hän kuuluu kuvataideviikkojen hallitukseen.
Halmetoja on myös Kimmo Kaivannon ja Kari Huhtamon säätiöiden hallitusten jäsen. Tällä hetkellä hänen järjestötoimintansa keskittyy taiteeseen.
Tampereella kirjallisuustiedettä opiskellessaan Halmetoja ajautui mukaan politiikkaan. Hän törmäsi yliopistolla vihreiden Rosa Meriläiseen. Tämä antoi Halmetojalle vaalimainoksen, jossa luki: ”Yksi äiti on hyvä vanhempi. Kaksi äitiä on hyvät vanhemmat.” Se tuntui poikkeuksellisen hyvältä ajatukselta.
Halmetoja päätyi ensin Meriläisen vaalipäälliköksi ja menestyksekkään kampanjan jälkeen hänen eduskunta-avustajakseen.
”Ympäristöasioissa monet olivat minua tiedostavampia. Minua kiinnostivat tasa-arvo ja ihmisoikeudet. Suomi tuntui homofobiselta ja rasistiselta paikalta. Naisiakin kohdeltiin huonosti.”
Vihreät oli Halmetojalle luonteva puolue, koska siellä tasa-arvoasioita ei tarvinnut selittää. Vihreissä ei ollut niitä vastustavaa vanhaa siipeä.
Halmetojan tie vei vihreiden puoluehallitukseen asti. Hän toimi myös Suomen ylioppilaskuntien liiton ja Setan hallituksissa.
Korona-aikana Halmetoja erosi vihreistä. Hän koki, että puolue ei tukenut kulttuurialaa ja pienyrittäjiä siinä määrin kuin olisi ollut syytä.
”Eron jälkeen olen suhtautunut vihreisiin selvästi suopeammin. En ole enää kokenut olevani millään lailla vastuussa puolueen toiminnasta.”
Tampereella asuessaan Veikko Halmetoja lähti mukaan nykytaiteeseen keskittyvän Galleria Rajatilan toimintaan. Hän kirjoitti gallerian tiedotteet. Aamulehden värikäs kulttuuritoimittaja Maila-Katriina Tuominen piti niistä ja pyysi Halmetojaa kriitikoksi. Myöhemmin Halmetoja jatkoi kriitikon työtä Helsingin Sanomissa.
Halmetoja on huolissaan taidekritiikin nykytilasta. Kritiikkien kirjoittamisesta elantonsa saavien määrä supistuu koko ajan. Kirjoittajilta on vaikea vaatia paljon, jos heille ei makseta kunnollisia palkkioita.
”Kriittisiä, pohdiskelevia taidejuttuja on edelleen olemassa, mutta ne on suunnattu aika pienelle porukalle. Olisi tärkeää, että ne olisivat näkyvissä kaikille. Että sellaisia olisi myös päivälehdissä.”
Halmetoja pohtii, tulisiko Yleisradion ottaa vastuuta suomalaisen taiteen kritiikistä. Kansallisesti rahoitetun median pitäisi huolehtia sellaisista tiedonvälityksen osa-alueista, joilla ei ole kaupallista potentiaalia.
Halmetojan mukaan yhteiskunnallinen keskustelu ja median suhtautuminen taiteeseen pyrkivät usein tekemään siitä homogeenisempaa. Yhteiskunnan tulisi rahoittaa taidetta, mutta ei puuttua sen sisältöön.
”Taiteeseen ei tarvita suomalaiskansallista vaan mahdollisimman laaja-alaista sisältöä. Siksi esimerkiksi runouden kääntäjät, jotka ovat kohtuullisen pienituloisia ihmisiä, ovat kulttuurille äärettömän tärkeitä.”
Veikko Halmetoja kertoi kotibileissä kahdelle kaverilleen, että haluaa perustaa taidegallerian ennen kuin täyttää 40 vuotta. Parin päivän kuluttua kaverit soittivat ja kysyivät, miksi ei aloiteta heti.
Vuonna 2015 kolmikko avasi Helsingin Hietalahteen ARTag Galleryn. Kolme vuotta sitten galleria muutti parempiin tiloihin Kalevankadulle. Samalla sen nimi vaihtui Galleria Halmetojaksi.
”Aiemminkin alan ihmiset olivat puhuneet ’Veikon galleriasta’. Nyt uskalsin laittaa nimeni ikkunaan.”
Galleria Halmetoja keskittyy suomalaiseen nykytaiteeseen. Sen taloudellinen pärjääminen perustuu myyntiin. Näyttelyissä on oltava myytäväksi sopivia teoksia. Kokeilevampi taide jää Halmetojan muualle kuratoimiin näyttelyihin.
Viime vuonna Halmetoja avasi gallerian myös Mänttään. Se on profiililtaan itsenäinen, esimerkiksi näyttelyitä ei siirretä Helsingistä Mänttään. Kesällä siellä kävi enemmän yleisöä kuin Helsingin galleriassa. Talvisin galleria on auki kolmena päivänä viikossa.
Halmetojan mukaan Mäntän kuvataideviikot ja laajaa museotoimintaa pyörittävä Gösta Serlachiuksen taidesäätiö ovat tehneet niin hyvää työtä, että Mänttä on yksi Suomen tärkeimmistä kuvataidekaupungeista.
”Veikkaan, että muutaman vuoden päästä siellä on monella muullakin vähintään kesägalleria. Eiväthän ne voi olla niin hölmöjä, että antavat kaiken liiketoiminnan mulle monopoliksi.”
Halmetoja on hankkinut Mäntästä myös kakkoskodin, aiemman pankinjohtajan edustusasunnon keskustassa sijaitsevasta kerrostalosta. Helsingissä hän asuu puolisonsa ja villakoiransa kanssa kuvanveistäjä Kari Huhtamon entisessä ateljeekodissa Malmilla. Molemmissa on riittävästi tilaa tapahtumien ja juhlien järjestämiseen.
”En ole kauhean seurallinen. Viihdyn mieluummin neljän kuin 40 hengen porukassa. Osaan kuitenkin isännöidä erilaisia tilaisuuksia, eikä minua ahdista pitää juhlapuheita 200 ihmiselle.”
Galleria Halmetojan takahuoneessa on syntisen punaiset sohvat ja suomalaista nykytaidetta – maalauksia, grafiikkaa, pieniä veistoksia. Veikko Halmetoja myy ja välittää teoksia myös näyttelyiden ulkopuolelta.
Näyttelytoiminta on kuitenkin tärkeää kaikessa myynnissä. Sen avulla ihmiset saadaan paikalle.
”Kun myyn takahuoneesta vaikka Jasmin Anoschkinin veistoksen, ihminen on ehkä tullut katsomaan ajankohtaista näyttelyä”, sanoo Halmetoja.
”Tietysti on myös asiakkaita, jotka laittavat viestin, että nyt tarvitsen sellaisen tai sellaisen lahjan johonkin. Tai itselle.”
Halmetoja tekee koko ajan aktiivista myyntityötä. Nähdessään taiteilijan uusia teoksia työhuoneella hän rupeaa heti miettimään, kuka saattaisi olla niistä kiinnostunut.
Halmetoja kerää itsekin taidetta – sekä taiteenystävänä että sijoitusmielessä. Kokoelman ensimmäinen teos oli ensimmäisellä opintolainalla ostettu Lotta Pyykkösen suuri grafiikanvedos.
Taiteen rahallinen arvo määräytyy kuten muidenkin asioiden arvo. Kyse on pitkälti kysynnästä ja tarjonnasta. Tärkeää on myös se, kuinka meritoitunut teoksen tehnyt taiteilija on.
”Yleinen periaate on, että kannattaa ostaa isoa, näyttävää ja ainutlaatuista. Uniikkien töiden arvo nousee yleensä merkittävämmin kuin sarjallisten teosten.”
Sijoitustaidetta hankkiessa lainalaisuudet ovat kutakuinkin samat kuin vedonlyönnissä. Jos uskaltaa ja on varaa ottaa riskejä, voi saada isomman voiton. Jos pelaa varman päälle, arvo ei luultavasti nouse hirveän paljon.
Halmetojan mukaan suomalainen kuvataide ei ole helppo sijoituskohde. Se vaatii pitkäjänteisyyttä. Monen tunnetun taiteilijan teokset ovat nousseet siihen pisteeseen, mihin ne nousevat.
Tai ainakin pitää odottaa kauan, että ne kipuavat vielä ylemmäs.
”Suosittelen ostamaan sellaista taidetta, mistä itse tykkää. Joskus teosta voi joutua katselemaan aika pitkään omalla seinällä.”