Hukutettu maailma
Partisaanit ja saksalaiset kylvivät tuhoa Sodankylän erämaakylissä. Mutta pahin oli edessä sotien jälkeen. Suomen Kuvalehti palasi kadonneeseen Sompioon.
16
MIN
Järvessä on jotain outoa. Rannat ovat pitkiä ja matalia. Toisinaan pintaan kumpuaa turvelauttoja. Veneen moottori saattaa karahtaa kantoon väylän ulkopuolella. Kun vesi on alhaalla, järvestä katoaa lähes puolet.
Lokka ei ole oikea järvi vaan säännöstelyallas Sodankylän pohjoisosassa.
Lokka ja naapuri Porttipahta ovat Euroopan suurimpia tekojärviä, valtavia vesivarastoja. Keväisin kerätyt sulamis- ja tulvavedet johdetaan Kitisen ja Kemijoen voimalaitoksiin silloin, kun sähköä tarvitaan eniten.
Lokan kalasatamassa valokuvaaja Marjo Tynkkynen katsoo ulapalle. Taivasta peittää harmaa pilvimatto, tumma vedenpinta väreilee. Autoon on pakattu sukelluspuku ja -pulloja, vedenkestävä kamera ja valo.
Suunta on pohjoinen.
Siellä makaa Korvanen, hukutettu kylä.
Sompio oli metsäsaamelaisten vanhaa asuinaluetta. Kyliä oli viisi: Korvanen, Mutenia, Lokka, Riesto ja Kurujärvi. Pohjoisessa vartioivat Nattasten neljä tunturia. Ympärillä levittäytyivät suunnattomat aapasuot ja sankat korpimetsät.
Erämaan halki virtasi tuhansien mutkien joki, Luiro.
Korvasen kyläkummulla kohosi kymmenkunta taloa, ylimpänä tuulimyllyn siivet. Kesällä 1937 kylään saapui kumara mies sauva kädessä. Kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju kulki talosta toiseen ja haastatteli kyläläisiä. Apuna oli vaimo Jenni.
Vanhassa Sompiossa vuodet kiersivät kehää luonnon rytmissä. Tulvien lannoittamilta niityiltä niitettiin karjan heinät, peltotilkuilta vähäinen ohrasato. Syksyn kiiskismarkkinoilla miehet nostivat Sompiojärven ojista veneet täyteen suolattavaa kalaa. Ennen talvea kiiruhdettiin uurtokeinoon pyytämään villipeuroja.
Paulaharjun kuvauksissa luonto ei ollut vain taustakangas. Metsä eli ja hengitti, korpi noitui. Oli haltijoita ja pahoja voimia, korttoja. Tehtiin taikoja ja kysyttiin tietäjiltä neuvoa.
Kun sanottiin, että mettä liikkui, silloin karhu rymisteli. Kiivaassa jahdissa veri roiskui puolin ja toisin.
Oltiin kohta kuin samaa sukua, Paulaharju kirjoitti, samoja äkäisiä veriveljeksiä, samoilla mustilla metsänmujuilla imetettyjä.
Kirjailija loi taitavalla kynällä myyttisen Sompion, tarinoiden ja tarujen kiveliön.
Myöhemmin erämaan maine koitui kylien tuomioksi.
Paulaharjut yöpyivät Korvasessa Eemeli Alakorvan tilalla. Aamupalan jälkeen pariskunta rupatteli usein isännän kanssa. Lasikuistin nurkassa istui myös talon seitsenvuotias tytär.
Helsingin Malmilla asuva, 96-vuotias Siiri Alakorva-Balagović muistaa yhä keskustelut.
”Minä tietysti urkin, minne Paulaharjut tekevät seuraavan retken.”
”Sitten kun kyllästyin, lähdin leikkimään.”
Vuonna 1939 ilmestynyt Sompio kertoo paljolti menneestä maailmasta. Kun Paulaharjut vierailivat Korvasessa, kylään oli tehty jo tie ja rakennettu Luiron yli silta, jolla nuoriso tapasi tanssia. Siirin Selma-äiti piti kievaria, hoiti postia ja kylän ainoaa puhelinta. Oli kauppa ja kiertokoulu.
Postiautossa saapui sivistys, sanoma- ja aikakauslehdet. Talon isäntä makasi lämpimällä uuninpankolla ja kuunteli tyttären lukemia uutisia.
”Isä sanoi, että otapa Lapin Kansa tai Suomen Kuvalehti.”
”Sillä tavoin opin vähitellen lukemaan.”
Kesäisin asuttiin niittypirtillä ja kaadettiin jokien varsilta lehmille talviapetta. Myös raha liikkui erämaassa. Perunoita myytiin savottoihin, voi- ja turkiskauppaa käytiin Norjassa asti.
Kun talvisota syttyi, kyläläiset kokoontuivat Alakorvan meijerihuoneeseen uuden hankinnan ääreen. Lapsen mieli täyttyi oudoista äänistä ja yltyvästä pelosta; nytkö puna-armeija valtaa Korvasenkin.
”Siinä kauhussa minä elin, kun meille tuli radio.”
Kylät evakuoitiin kuorma-autoilla Länsi-Lapin Kittilään. Siirin äiti ehti ottaa matkaan seinäkellon, jonka kanssa palattiin keväällä 1940.
Talvisodasta Sompion kaira selvisi säikähdyksellä.
Tuli toinen sota, jatkosota. Itärajan läheisyydessä elettiin varpaillaan, mutta arjen työt oli tehtävä. Heinäkuussa 1944 aurinko porotti, kun Korvasessa huhkittiin heinänteossa.
Väinö Köngäs lähti poikaporukan kanssa uimaan. Paluumatkalla he näkivät, kun savupatsas nousi etelän suunnalla. Siellä oli Lokka.
Kenttävartiosta yritettiin soittaa naapurikylään. Kukaan ei vastannut. Pian kaksi sotilasta lähti selvittämään tilannetta.
Se, mitä oli pelätty, tapahtui. Neuvostopartisaanit olivat hyökänneet Lokkaan.
”En tiennyt, oliko se totta vai unta.”
96-vuotias Köngäs muistelee Lokan iskua kotonaan Sodankylän Syväjärvellä. Partisaanit olivat sytyttäneet taloja tuleen ja tappaneet 21 kyläläistä.
Luiron yli pyrkiviä oli ammuttu veneisiin kuin pakenevaa ihmisriistaa.
Iskun jälkeen ambulanssi toi haavoittuneita ja kuolleita Korvaseen. Väinö näki äidin ja viisi lasta, kaikki elottomia. He olivat paistuneet hengiltä tuleen tuikatun koulun kellarissa.
Kärpäsiä pörräsi valtoimenaan.
”Oli kova helle. Ilma haisi palaneelta ihmiseltä.”
Väinö oli otettu puolitoistavuotiaana taaperona kasvattipojaksi Hannes Alakorvan taloon. Nyt 14-vuotiaalle pojalle annettiin ase, ja hänet määrättiin vartioon.
Pelotti seistä sankan metsän reunassa kuulovartiossa, vain kivääri seurana. Köngäs miettii, miksi juuri hän, vasta poikanen, joutui vartiomieheksi.
”Minä vissiin olin niin isokokoinen, että jättivät sinne.”
Vaaran merkkejä oli luettu tarkkaan. Kyläläiset olivat havainneet outoja jälkiä ja yöpyjiä. Rajan takaa oli kulkenut salaa myös entisiä sompiolaisia, jotka olivat loikanneet kolmekymmentäluvulla Neuvostoliittoon työn ja aatteen perässä.
Kylissä oli varauduttu iskuihin. Oli piiloja ja pakopaikkoja, ovia teljettiin yöksi. Mielialoja kartoittaneissa raporteissa kerrottiin asukkaiden peloista, rajaseudun ”desanttipsykoosista”.
Vain viikkoa ennen Lokkaa neuvostopartisaanit olivat tappaneet julmasti Savukosken Seitajärvellä. Sompion kylissä vaadittiin evakuointia, mutta turhaan.
Saksalaisilla aseveljillä oli lähin tukikohta Vuotsossa, vain kymmenien kilometrien päässä.
”Siellä oli kentät täynnä autoja”, Väinö Köngäs sanoo. ”Mikä siinä oli, että niitä ei saanut?”
Virallisen selityksen mukaan armeijan ajoneuvoja ei liiennyt siviileille. Todellisuudessa sotilasjohto olisi tyhjentänyt rajaseudun, mutta siviilihallinto harasi vastaan.
Evakuointia vastusti loppuun asti Lapin maaherra Kaarlo Hillilä. Hän mielsi siviilit rajaseudun turvaksi, kotirintamaa suojaaviksi sotilaiksi. Niittokone on ”teholtaan ikään kuin vihollisasemia vastaan vyöryvä tankki”, Hillilä kirjoitti Lapin Kansassa Lokan hyökkäyksen jälkeen. Uhreja maaherra ei maininnut sanallakaan.
Lokan tuho johti lopulta Sompion evakuointiin. Myös Väinö käveli Ruotsin Haaparantaan. Matka kesti kuukauden päivät. Tahdin määräsivät etanan vauhtia löntystävät lehmät.
Syyskuussa 1944 aseet vaikenivat rintamilla. Moskovan välirauhan ehdoissa oli määrätty, että saksalaiset on karkotettava maasta.
Pohjoisessa alkoi kolmas sota, Lapin sota.
Korvanen uinuu uppeluksissa.
Valokuvaaja Marjo Tynkkynen ja sukeltajapari Eetu Alanen tutkivat vanhoja karttoja ja satelliittikuvia rannassa. Vesi on poikkeuksellisen korkealla, maisema lattana. On vaikea hahmottaa, missä kadonnut kyläkumpu sijaitsee.
Kalastaja Yrjö Lokka lähtee venekuskiksi. Lasikuitupaatti jää ankkuriin, kun sukeltajat molskahtavat säännöstelyaltaaseen.
Vesi on yllättävän kirkasta mutta humuksen tummentamaa. Tynkkynen kuljettaa kameraa, Alanen navigoi kompassilla. On edettävä lähekkäin, lähes kylkimyyryä.
Sukelluslamput tutkaavat pohjaa. Siellä täällä näkyy heinä- ja turvetukkoja vaalean, aaltojen muotoileman hiekan seassa.
Puolen tunnin kuluttua sukeltajat vaihtavat suuntaa. Vesi syvenee. Pian pohjasta erottaa kiviä. Voivatko murikat olla kivijalan jäänteitä Korvasesta?
Kylästä, joka hävitettiin kahdesti.
Saksalaiset olivat olleet perusteellisia. Tuhkaksi palaneiden talojen raunioissa törröttivät mustat savupiiput, kun evakot palasivat Korvaseen keväällä 1945. Vain Sompion tiettömät kylät Riesto ja Kurujärvi olivat säästyneet tulelta.
Saksalaiset olivat virittäneet ansoja Korvaseen. Miinat tappoivat kotieläimiä ja repivät ihmisiltä jalkoja.
Aluksi kyläläiset asuivat polttamatta jääneessä saunassa, kellarissa ja niittypirtissä. Pian alkoi nousta taloja, usein talkoilla yksi hirsi kerrallaan.
Kaikki oli kortilla, kaikesta oli pulaa. Korvasen uudet talot eivät olleet yhtä komeita ja koristeellisia kuin ennen sotaa rakennetut. Mutta kylästä kasvoi Sompion keskus. Jälleenrakennuksen päätyttyä kylässä toimi kaksi kauppaa ja kolmen opettajan kansakoulu.
Valkoinen, kaksikerroksinen asuntola henki uutta aikaa. Oli keskuslämmitys ja juokseva vesi. Valoa antoivat petrooli- ja öljylamput, kaamosajan ulkoleikeissä kuutamo. Sähkö oli ylellisyyttä, jota ei koskaan Sompioon vedetty.
Mauno Lukkari kävi pikkuveljen kanssa Korvasen koulua.
”Se oli hieno paikka.”
”Oli ruoat ja säännöllinen elämä. Ja kahden lakanan välissä meitä nukutettiin.”
Veljet olivat tiettömästä Riestosta, josta oli käveltävä tai hiihdettävä kymmenen kilometriä Korvaseen. Koulussa Maunoa kiinnosti enemmän oravajahti kuin kirjat. Poika leimattiin vähä-älyiseksi, kun vaikeaa lukihäiriötä ei tunnistettu.
Perhe oli köyhä, vanhemmat sotavuosien henkisesti rampauttamia. Pelastus oli setä, joka toi syksyisin kanalintuja ja hirviä.
”Kokonaisia hirviä roikkui lavossa”, Lukkari kertoo.
”Ei sillä ollut lupaa niissä. Mutta ei kyllä poliisikaan välittänyt, jos ei ilmoitettu.”
Sompiossa vallitsi korven laki.
Kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju oli kuvannut, miten vanhassa Sompiossa oli kavahdettu esivaltaa. Aikana, jolloin pohjoisen rajat eivät olleet vakiintuneet, veroja keräsivät ruotsalaiset, norjalaiset ja venäläiset.
Oikeus otettiin omiin käsiin, kun nälkä uhkasi tai viinapiru houkutti. Kaadettiin salaa hirviä ja keitettiin pontikkaa.
Perinne jatkui sotien jälkeen. Kesällä 1948 Riestossa huhuttiin, että yksi kyläläinen aikoi vasikoida hirvien salakaadosta. Epäilty ilmiantaja päätettiin vaientaa. Kolme miestä valitsi korttipelillä ampujan, joka toteutti surmateon.
Lopulta kaikki tuomittiin murhasta.
Tuhkasta nousseessa Sompiossa raivattiin peltoa, maatalous koneellistui, lehmien pääluku kasvoi. Metsien ja järvien vilja kuuluivat nekin ruokapöydän perustaan.
Mauno Lukkarille oli annettu pienoiskivääri 11-vuotiaana. Ei harrastukseksi vaan riistan hankkimiseksi. Hän suunnitteli jäävänsä synnyinseudulle.
”Olisin kaivanut haudan valmiiksi ja tervannut arkun.”
”Siellä olisin saanut maatua.”
Murrosiässä Lukkari ymmärsi, että joutuisi lähtemään Riestosta ja elättämään itsensä juurettomana kiertolaisena kaupungeissa.
Sompio haudattaisiin veden alle.
Kaksi Helsinkiä veden alla
Keväisin hanhien, kurkien ja joutsenten mekastus kiiri yli vetisten, mustasilmäisten soiden.
Sompio oli aapa-Lappia, hillojen maata.
Suurin oli Posoaapa, 70 neliökilometriä laaja, rannaton suo. Jääkauden jälkeen suursuo oli lainehtinut veden vallassa.
Diplomi-insinööri Viljo Castrén sai idean: Palautetaan Posoaapa ja muita alueen soita järveksi. Oivalluksesta jalostui suunnitelma Lokan ja Porttipahdan tekojärvistä. Sotien jälkeen teollistuva Suomi huusi sähköä. Vesivoimaa oli tarjolla Lapin joissa. Tarvittiin säännöstelyaltaita, joihin varastoiduilla vesillä voimalaitokset pyörisivät tehokkaasti.
Castrén esitteli Kemijoki Oy:n suunnitelmaa ensi kerran Sodankylässä vuonna 1955 ja Korvasen kylässä kahta vuotta myöhemmin. Pari miljardia kuutiota vettä säilöttäisiin Lokan tekojärveen.
Hulluja puuhaavat, herrojen utopioita, päiviteltiin Sompiossa.
Mutta hanke eteni. Metsähallituksen mailla aloitettiin allashakkuut. Kyliin ilmestyi vaaituskeppejä. Mittaus osoitti, että vesi nousisi metritolkulla talojen kattojen yläpuolelle.
Pian ovien taakse ilmestyi jokiyhtiön ostomies.
”Iso vankka mies. Oikein semmoinen yhtiön mies.”
Urpo Alakorva ei ole unohtanut Aapo Karppista. Urpo oli 12-vuotias koulupoika, kun hän kuskasi isän moottoriveneellä jokiyhtiön ostomiestä.
Entisestä Pelkosenniemen poliisista kulki lukemattomia tarinoita. Juoruttiin, että Karppinen juotti isäntiä humalaan, hieroi viinan voimalla edullisia kauppoja jokiyhtiölle.
Silminnäkijät olivat harvassa. Kammarin ovi suljettiin, kun hinnasta neuvoteltiin.
Alakorva ei tiedä, oliko ostomiehen salkussa pullo vai avasiko isäntä putelin. Mutta hengitys tuoksahti, kun matkaa jatkettiin.
Sompion kylissä aprikoitiin, myydäkö heti vai myöhemmin. Milloin saisi parhaan hinnan? Vai pitäisikö kieltäytyä kaupoista?
Alakorvan mieleen jäi Karppisen neuvottelutaktiikka.
”Se palasi vielä ovelta takaisin niin kuin amerikkalainen sheriffi, saatana.”
”Selvitti, että jos ei mene putkeen, tila pakkolunastetahan.”
Jokiyhtiö kiirehti ostoja altaan rakentamisluvan takia. Vuosina 1958 ja 1959 Lokan tilakaupoista tehtiin lähes puolet. Sompion kairassa oli totuttu rahaan, mutta ei miljooniin tai jopa kymmeniin miljooniin markkoihin pankkitilillä.
Jotkut ramppasivat taksilla Rovaniemellä ja joivat talorahat kurkusta alas.
Harva metsäperän asukas osasi tuohon aikaan sijoittaa. Miljoonat hupenivat myös tilillä. Inflaatio leikkasi rahan arvoa, söi ostovoimaa. Sillä oli psykologinen vaikutus, kun rahauudistus leikkasi seteleistä kaksi nollaa.
”Miljonäärit loppuivat Sompiosta kyllä kerralla”, Alakorva sanoo.
Heinäkuussa 1959 vietettiin ”Korvasen hautajaisia”, muistojuhlaa. Koulun piha oli mustanaan väkeä. Kanttori soitti virsiä, kirkkoherra saarnasi, kansanedustaja puhui, emännät kahvittivat.
Kunniavieras oli eversti Ahti Paulaharju, Samuli Paulaharjun poika.
Isä Paulaharju oli tehnyt arvostetulla kirjallaan Sompion tunnetuksi. Kuvaukset luonnosta eläneestä korpikansasta loivat mielikuvaa lähes autiosta erämaasta. Tähän retoriikkaan tarttuivat altaiden puolustajat: Kyllä selkosille mahtui tekojärviä. Hyvä vaan, kun saadaan suot, joutomaat, tuottamaan.
Upseerinpoika Paulaharju edusti juhlassa isänmaata. Operaatio tekojärvi, kuten Kemijoki Oy kutsui allashanketta, esitettiin eräänlaisena rauhanajan taisteluna, jossa yhteiskunnan sähköntarve syrjäytti yksityisen edun.
Eduskunta, jokiyhtiö ja Sodankylän kunta – kaikki ajoivat säännöstelyaltaita.
Jokiyhtiö loi ja julkisuus vahvisti käsitystä elinkelvottomasta alueesta. Ei juuri jalkauduttu kyliin, vaan päättäjiä lennätettiin katsomaan valtavia aapoja ja metsiä. Oli palvelus, että asukkaat pääsisivät nykyaikaisiin taloihin vedenpaisumuksen tieltä, kuului raamatullinen viesti.
Halukkaita muuttajiakin oli. Juokseva vesi ja keskuslämmitys houkuttivat pienen mökin omistajia. Työn ja opintojen perässä lähteneet nuoret perustivat perheitä ”tolppakyliin”.
Sompiossa oli myös yli tuhannen hehtaarin tiloja, jotka omistivat peltoa, metsää, suota ja poroja. Samoilla kyläkummuilla oli asuttu satoja vuosia. Suvun juuret sitoivat maahan.
Kauppoja lykättiin. Jäätiin odottamaan parempaa hintaa. Sekin oli tavallista, että myynnin jälkeen jäätiin asumaan vuokralle, jokiyhtiön torppariksi.
Korvasen hautajaiset osoittautuivat pitkiksi jäähyväisiksi.
Vuodet kuluivat. Jokiyhtiön ottamissa valokuvissa näkyi rapistuneita taloja. Tiloja ei ollut lupa kehittää, eikä rakennuksia uudistaa.
Sompio kihisi hiljaista vastarintaa.
Enemmistö asukkaista ei hyväksynyt allasta, ja liian pienet korvaukset katkeroittivat. Mutta avointa kapinaa ei syntynyt.
Urpo Alakorva kutsuu isäntiä saamattomiksi ”lehmänmulkuiksi”. Samanlaisia muistoja on myös muilla aikalaisilla. Isännät olivat kuin siivettömiä lintuja tai tahdottomia lampaita.
Monessa talossa uskottiin oikeudenmukaiseen ratkaisuun. Toivottiin korvaukseksi vastaavaa tilaa lähiseudulta. Jokiyhtiö teki vain sen, mitä laki vaati: suostui korvaamaan lähinnä rahalla.
Kukin tilanomistaja neuvotteli yksin, hinnoista ei keskusteltu kylien kesken.
”Isännät olivat sen verran itsellisiä, että ei ne alkaneet porukassa sopimaan mitään”, Alakorva sanoo.
”Ei täällä suunniteltu kuin kolhoosissa.”
Vanhassa Sompiossa vain vahvat olivat selviytyneet. Mutta sotavuodet olivat nakertaneet kyläläisten itsetuntoa. Partisaani-iskusta oli vaiettu ja uhrit jätetty heitteille. Saksalaisten poltettua talot oli ollut pakko aloittaa alusta, raataa vuosia puutteessa.
Isännät ja emännät olivat henkisesti alistuneita, kun koti uhkasi jäädä veden alle.
Sompiossa päti korpilain sijaan Suomen laki. Kylissä oltiin uskollisia isänmaalle, jonka itsenäisyys oli säilynyt sodissa. Tekojärvien tuloon nöyrryttiin.
Oli joukossa yksi poikkeus.
Väinö Ukkola varautui aseelliseen vastarintaan Porttipahdassa. Hän miinoitti talonsa ja sahasi ampuma-aukot vintille. Tutut sotaveteraanit lupasivat tulla avuksi.
Syvästi uskovainen mies ei toteuttanut aietta.
Ukkolan perhe häädettiin, jokiyhtiön määrittelemät korvaukset maksettiin tilille. Rahoja pientilallinen ei koskaan nostanut.
Heinäkuussa 1967 pato suljettiin Lokassa. Vesi alkoi nousta soilla.
Lokassa vain muutama talo oli jäänyt tekojärven alle. Kylän lähettyville Urpo Alakorvan perhe oli rakentanut uuden valkoisen omakotitalon.
Loppusyksystä Urpo palasi isän kanssa Korvaseen. Autolla pääsi juuri ja juuri perille, vesi oli täyttänyt ojat.
Kemijoki Oy oli myynyt, purkanut ja polttanut lunastamiaan rakennuksia. Alakorvat hävittäisivät itse talonsa, niin oli sovittu jokiyhtiön kanssa.
Urpo sytytti tulen pirtin lattialle. Sitten käynnistettiin auto. Paluumatkan isä ja poika istuivat mykkinä.
Peruutuspeilistä näki, miten syntymäkoti loimusi soihtuna.
Sukelluslampun valokeilaan osuu metallia.
Marjo Tynkkynen valokuvaa ruosteisen mötikän. Se paljastuu Johnsonin perämoottorin lohkoksi, ensimmäiseksi esineeksi Korvasen kylästä.
Sitten löytyy lisää: pitkiä lautoja, hevosen kuolaimet, pullojen pohjia, mopon poljin, lautasten palasia, ikkunan sarana.
Tavarat ovat kuin mistä tahansa talosta.
Kaikkea irtainta omaisuutta ei haluttu viedä pois ennen kuin vesi täytti säännöstelyaltaan.
Veljekset Esa ja Erkki Martin olivat tuhonneet huonekalut ja haudanneet astiastot pellon taakse. Se oli ollut heidän leskiäitinsä tahto.
Tavaroiden kätkemät muistot olivat liian raskaita kantaa uuteen kotiin.
Luonto iski takaisin.
Lokan tekojärvi täyttyi haisevistä rämeiköistä, vesimetsistä. Vain arvokkaat männyt oli hakattu, koivut jätetty pystyyn.
Hukutettujen kylien asukkailla säilyi kalastusoikeus. Vesimetsät eivät olleet ainoa kiusa. Pintaan nousi valtavia turvelauttoja, jotka houkuttelivat poroja ja haittasivat veneilijöitä.
Kahden tekojärven alta yli kuusisataa ihmistä oli joutunut jättämään kotinsa. Sompion ainutlaatuinen kulttuuri ja kylien historia oli sivuutettu. Sähkön, työpaikkojen ja verotulojen arvo oli suurempi.
Mutta allasevakot eivät unohtaneet synnyinseutuaan.
Entiset isännät ja emännät kalastivat siellä, missä kotitila uinui metrien syvyydessä. Leuka väpätti, kun verkot oli koettu. Olisipa saanut rakentaa edes mökin Lokan rannalle, moni toivoi, mutta jokiyhtiö ei suostunut.
Useimmat sopeutuivat mutta eivät kaikki.
Tyhjän päälle joutuivat maattomat, joille ei maksettu korvauksia. Entisiä renkiä erakoitui ja jäi asumaan metsiin. Muutaman tiedetään hukkuneen tekojärven petollisiin jäihin.
Osa vanhaa polvea vaikeni eikä koskaan puhunut menetyksestä. Aikalaiset kertovat, että jotkut kuolivat ennen aikojaan, kuka suruun, kuka alkoholiin. Oli myös niitä, joiden on epäilty päättäneen päivänsä itse.
Sompio-seura perustettiin vaalimaan perinteitä. Syksyisin syötiin siikasoppaa Sompiojärven kiiskismarkkinoilla ikivanhan pyynnin hengessä. Altaan vastustajat ja puolustajat muistelivat menneitä yhdessä. Niin kauan kuin muistot eläisivät, niin kauan säilyisi Sompio, ajateltiin.
Tarinat siirtyivät lapsille ja lapsenlapsille. Sukupolville, jotka olivat nähneet vain Lokan säännöstelyaltaan.
Heikki Hetta on liikkunut Lokalla pikkupojasta asti, kohta viisikymmentä vuotta. Jokiyhtiö on ajan mittaan raivannut rantoja.
”Lokka on maisemoitunut, muuttunut karummaksi.”
Hetta asuu nelostien varressa Vuotsossa. Sinne ja Lokkaan asettui paljon allasevakkoja.
Hetan porosaamelainen suku oli joutunut lähtemään Enontekiöltä 1800-luvulla, kun Norjan raja oli sulkeutunut. Isovanhemmat tekivät evakkomatkan Lapin sodan aikana, ja lopulta heidän kotikylänsä Kurujärvi jäi veden alle.
”Katkeruutta on ollut sukupolvesta toiseen, ja sitä on siirretty meille lapsille”, Hetta sanoo.
”Ei minunkaan auttanut lähteä poikasena töihin jokiyhtiöön.”
Lokassa ja Vuotsossa asuu kymmeniä kalastajia, ammattilaisia ja sivutoimisia. Siikasaalit ovat huvenneet, haukea ja ahventa riittää. Ahvenfileet myydään helsinkiläisten herkuksi.
Ammattikalastus ei ole kiinnostanut Hettaa. Leipä on palasina niin kuin entisessä Sompiossa. Hän on poromies, matkailuyrittäjä ja koneurakoitsija.
Saamelaisten oikeudet ovat parantuneet sitten Lokan allashankkeen, mutta uusia uhkia nousee poronhoidolle: massaturismi, rata- ja tiehankkeet, kaivokset ja koneellinen kullankaivuu.
”Meidän suvun elämä on ollut pelkkää väistämistä”, Hetta sanoo.
”Sitä se on ollut meidän isillä ja sitä se on nyt meillä.”
Toisena sukelluspäivänä sade ja tuuli mylläävät Lokan.
Vesi on sameaa muhjua, pimeys imee lampuista tehoa. Jos näkyvyys olisi parempi, sukeltajat saattaisivat löytää koulun asuntolan rauniot. Ennen säännöstelyaltaan täyttöä pioneerit olivat räjäyttäneet rakennuksen maan tasalle.
Ainoa, mikä kertoo kadonneesta Korvasesta, on tekojärvestä törröttävä betoninen, kulunut muistomerkki.
Joka talvi jäät jauhavat veden alla kylän jäänteitä unohduksiin.
Jutun tärkein kirjallinen lähde on Jouni Kauhasen väitöskirja Terra nullius ja paikallisyhteisöt modernisaation puristuksessa 1950- ja 1960-luvun Lapin vesivoimarakentamisessa. Juttuun on haastateltu 15 ihmistä, Sompion kylien entisiä asukkaita ja heidän jälkeläisiään. Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö Jokes on tukenut apurahoin juttuprojektia.