Tehtaankatu kutsuu

Juha Vikatmaan aktiivinen ja näkyvä rooli kokoomuksen linjanuudistajana – jopa uuden porvarillisen puolueen rakennusmestarina – noteerattiin myös Tehtaankadulla.

Toukokuussa 1973 Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystöön komennetun Felix Karasevin – oikealta nimeltään Felix Sutyrin – vastuulla olivat sisäpolitiikkaryhmälle kuuluvat asiat, yhtenä erityisalueena ”suurkapitalismia” ja pahimmanlaatuista neuvostovastaisuutta edustava kokoomus.

Ideologisten perusristiriitojen ohella hy­vien ja luottamuksellisten neuvostosuhteiden esteinä olivat tietenkin Tuure Junnilan, Raimo Ilaskiven ja Kullervo Rainion kaltaiset poliitikot sekä Pentti Poukan johtama sanomalehti Uusi Suomi.

Karasevin yhdeksi tehtäväksi tuli tietojen hankkiminen kokoomuksen sisältä suorien henkilökontaktien kautta. Tutustuttuaan remonttimiesten kirjoittamaan Miksi kiipesitte palmuun, Presidentti -kirjaan ja Jarmo Virmavirran Paasikiven perilliset -teokseen Karasev määritteli nuorten kokoomuspoliitikkojen joukkion, johon tutustuisi tarkemmin.

Tiedustelutoiminnan suuntautuminen juu­ri remonttimiehiin ei tietenkään ollut puh­dasta sattumaa, vaan taustalla olivat Moskovan tarpeet.

Karasev ja hänen taustavoimansa tiesivät pelkkiä sanomalehtiäkin lukemalla, että kokoomuksen remonttimiehet olivat valmiita uudenlaiseen rajankäyntiin Tehtaankadun edustajien kanssa. Heidän kauttaan kokoomukseen saataisiin yhteys, joka parhaimmillaan voisi hyödyttää kumpaakin osapuolta.

Elämäkerrassaan Naapurinpojan muistelmat Karasev kertoo tutustuneensa Vikatmaahan kesällä 1973 sattumalta yhteisten tutta­vien avustamana, muttei kuitenkaan paljasta, kuka tai ketkä olivat asiassa mukana.

Vähän ennen kuolemaansa Karasev kertoi minulle, että tutustuminen tapahtui poliittisten puolueiden nuorisojohtajien kokouksessa ja yhdysmiehenä toimi kokoomusnuorten puheenjohtaja Ilkka Kanerva.

Karasevin yllätykseksi hänellä ja Vikatmaalla oli paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, minkä lisäksi herrat ajattelivat varsin samansuuntaisesti Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kehittämisestä.

Myönteistä mielikuvaa kokoomuslaisesta remonttimiehestä lisäsi se, että Vikatmaa kohteli Neuvostoliittoa niin kuin Paasikiven–Kekkosen linjan kannattajan kuuluikin kohdella.

Vikatmaahan luodun suoran henkilökontaktin kautta Karaseville avautui aivan uudenlainen näköala kokoomuksen sisälle.

Lyhyessä ajassa Karasev tutustui myös Vikatmaan ystäviin ja aateveljiin, joihin kuuluivat muun muassa Jouni Mykkänen, Ilkka Suominen, Weijo Pitkänen, Jarmo Virmavirta, Heikki Järvenpää ja puoluesihteeri Veikko Tavastila.

Vikatmaan ja Karasevin kohdalla tuttavuus syveni kiinteäksi yhteydenpidoksi ja jopa jonkinlaiseksi ystävyydeksi aina yhteisiin kalastusreissuihin saakka. ”Voi sanoa, ettei tainnut olla ainoatakaan hiukankaan kiinnostavaa aihetta, johon emme olisi kajonneet keskusteluissamme, jotka välistä venähtivät pitkälti yli puolenyön”, on Karasev myöhemmin kuvaillut ystävyyttä.

”Hänen avoimuutensa, näkemystensä ennakkoluulottomuus ja avarakatseisuus, hänen määrätietoisuutensa, nuorekas uhmakkuutensa, tarmokkuutensa ja tahdonvoimansa miellyttivät minua.”

Vikatmaan ja Tehtaankadun yhteydet olivat ilmeisen laajat, mutta jostain syystä suojelupoliisin seurantaraporteissa Vikatmaan neuvostoyhteyksistä ei ole merkintöjä.

Asiaa voi pitää erikoisena, sillä kaikkien muiden vähänkin merkittävämpien remonttimiesten ja Vikatmaan lähipiiriläisten – esimerkiksi Ilkka Suomisen, Ilkka Kanervan, Pertti Salolaisen, Weijo Pitkäsen ja Jarmo Virmavirran – Tehtaankatu-yhteyksistä löytyy paljon raportteja ja asiakirja-aineistoa.

On epäuskottavaa, että Vikatmaan yhteydenpito neuvostoliittolaisten kanssa olisi jäänyt supolta täysin piiloon.

Aineiston puuttumiselle on vain kaksi vaihtoehtoa: joko kontakteista ei tehty raportteja tai raportit eivät ole löytäneet tietään suojelupoliisin arkistoon.

On myös syytä olettaa, etteivät Vikatmaan yhteydet Tehtaankadulle rajoittuneet ainoas­taan Karaseviin ja vuosiin 1973–1974, vaan keskusteluyhteys näyttäisi syntyneen jo ensimmäisen kansanedustajakauden aikana 1970–1971.

Urho Kekkosen ajan poliittisissa ympyröissä kutsua Neuvostoliiton suurlähetystön vallankumousjuhlille pidettiin todisteena idänpoliittisesta hovikelpoisuudesta.

Vikatmaan osalta kelpoisuus tuli julkisesti osoitetuksi jo syksyllä 1971, jolloin hänet nähtiin ensi kertaa Tehtaankadun juhlasaleissa.

Vikatmaan yhteyksissä Tehtaankadulle ei sinällään ole mitään erikoista, sillä yhteydenpitoa tapahtui puolueen kaikilla tasoilla yhä enenevässä määrin juuri 1970-luvun alkuvuosista lähtien.

Puheenjohtaja Juha Rihtniemen käskystä puoluetoimisto oli aloittanut salassa pidettävät toimenpiteet ulkopoliittisen toimintakyvyn parantamiseksi samoihin aikoihin, kun remonttimiehet tekivät poliittisen läpimurtonsa.

Syyskuussa 1970 Suomen KGB-residentiksi nimitetystä Viktor Vladimirovista ja I-lähetystösihteeri Albert Akulovista tuli nopeasti monen kokoomusvaikuttajan tuttavia.

Suojelupoliisin seurantaraporttien perusteella vuosina 1970–1971 Vladimiroviin pitivät yhteyttä ainakin STK:n toimitusjohtaja Päiviö Hetemäki, kouluneuvos Jussi Saukkonen, puoluesihteeri Harri Holkeri ja järjestöpäällikkö Veikko Tavastila. Neuvostosuhteiden eräänlaisena edelläkävijänä toimi Tavastila, joka jo 1960-luvun lopussa solmi suhteet lähetystöneuvos Albert Akuloviin.

Vikatmaan yhteyksissä Tehtaankadulle oli kuitenkin jotain sellaista, mikä ajan oloon ei miellyttänyt puoluejohtoa eikä ehkä Kekkostakaan. Puoluejohdon selän takana käytävä yhteydenpito kahteen valtapoliittiseen keskukseen, Moskovaan ja Tamminiemeen, merkitsi väistämättä kasvavaa poliittista riskiä kokoomuksen puoluejohdolle, joka ei voinut enää tietää, mihin yhteydenpidolla pyrittiin ja kenen kustannuksella.

Heittäytyessään mukaan porvaripuolueiden yhdistämistä ajavaan K-80-puoluehankkeeseen Vikatmaa todennäköisesti hakeutui – tai tuli vedetyksi – mukaan Tehtaankatu-yhteyksiin enemmän kuin kokoomuksen puoluejohto Harri Holkerin ja Veikko Tavastilan johdolla piti suotavana.

Sormien polttamisen vaara Tehtaankatu-yhteyksissä huolestutti erityisesti Tavastilaa, jonka kerrotaan selkeäsanaisesti varoitelleen vikatmaalaisia neuvostoyhteyksien riskeistä.

Weijo Pitkänen kertoo Tavastilan olleen hurjan huolissaan erityisesti siitä, että Karasev piti yhteyttä Pitkäseen. Tavastilan varoituksen taustalla oli suojelupoliisilta tullut tieto, jonka mukaan Pitkäsen olisi nähty kuljeskelevan – ilmeisesti ravintolaillan päätteeksi – kotiryssänsä kanssa pitkin Bulevardia ja lauleskelleen jotain.

Ratakadun terveiset kerrottuaan Tavastila totesi Pitkäselle: ”Olepas tarkkana!”

Vikatmaan kohdalta vastaavasta rajankäynnistä tai pelisääntökeskusteluista puoluetoimiston kanssa ei ole mitään merkkejä, mutta jotain samanlaatuista huolta tunnettiin myös hänen yhteyksistään, eikä suotta.

Puoluehanketta ajaessaan Vikatmaata vaivasi putkinäkö, jossa ulkopoliittista luottamusta hankittiin oman puolueen puoluejohdon luottamuksen kustannuksella.

Luodessaan luottamuksellisia yhteyksiä hallituspoliittisesti merkittäviin keskuksiin ohi jähmeänä pidetyn Holkerin Vikatmaa talloi puoluetoimiston varpaille samalla tavalla kuin Ahti Karjalainen tallasi Kekkosen varpaita.

Kokoomuksen puoluejohdon kannalta kyse oli valtapolitiikasta, mutta myös salaisuuksien vuotamisesta. Tiedot kokoomuksesta ulospäin eivät kulkeneet Holkerin kautta eivätkä ainakaan hänen sallimissaan rajoissa. Vikatmaa ja vikatmaalaiset näyttäytyivät eräänlaisena viidentenä kolonnana, joka vuoti puolueen sisäisiä asioita omien valtapoliittisten tavoitteidensa edistämiseksi.

Kyse ei välttämättä ollut asioiden vuotamisesta Tehtaankadulle, vaan ennen muuta­ muille K-80-hankkeen osallistujille, joille ­yhteistyöhalujen vilpittömyyttä oli todisteltava. Tästä oli kuitenkin vain hyvin lyhyt matka siihen, että nämä samat tiedot liikkuivat keskustapuolueen puoluesihteerin Mikko Immosen, Karjalaisen tai jonkun muun kautta kuin vahingossa eteenpäin – aina Tehtaankadulle saakka.

Tietojen kulkeutumisesta Tehtaankadulle tiedetään ainakin se, että neuvostoliittolaiset olivat hyvin perillä K-80-hankkeesta.

Ilmeisesti nämä tiedot tulivat suoraan hankkeen taustavoimilta. Tehtaankadulla tietoa kuitenkin jalostettiin luottamuksellisia suhteita vaalineita ei-sosialisteja vastaan.

Eräät Tehtaankadun virkamiehet ryhtyivät vastatoimenpiteisiin kannustamalla sosiaalidemokraatteja vasemmistopuolueiden yhteistyöhön. Tieto kulkeutui Kekkoselle Jaakko­ Kalelan kautta, joka oli kuullut asias­ta eräiltä nuorilta sosiaalidemokraateilta.

Vilkaisu sanomalehtiin kertoi, että tiedot tosiaankin pitivät paikkansa. Edellisen päivän Helsingin Sanomissa oli juttu, jossa Holkeri ja Vikatmaa käyttivät nimitystä Paasikiven–Kekkosen–Karjalaisen linja.

Vähemmilläkin johtolangoilla Kekkonen saattoi tehdä johtopäätöksen, että yhteistyöhanke kytkeytyi Ahti Karjalaisen presidentti­hankkeeseen.

Laulavat miehet Bulevardin yössä luo lupsakan kuvan kylmän sodan ajan kotiryssäkulttuurista, mutta tuo tuskin oli neuvosto­tiedustelun toiminnan koko kuva, vaan pikemminkin se näkyvin ja harmittomin.

Miksi Tehtaankatu kiinnostui Vikatmaasta ja muista remonttimiehistä, ja mihin kulis­sien takaisella yhteydenpidolla pyrittiin normaalin tietojenkeruun lisäksi? Näihin kysymyksiin ei ole tarjolla helppoja ja varmoja vastauksia, vielä vähemmän virallisiin asiakirjoihin pohjautuvaa tietoa.

Vikatmaan entisen vaimon Tuija Vikatmaan elämäkerrallisten muistiinpanojen kautta idänsuhteiden kulissien takaa paljastuu kuitenkin näkymä, joka oli jotain aivan muuta kuin samppanjalasien kilistelyä vallankumousvuosijuhlien merkeissä:

”Juhalla oli vainoharhoja. Jouduin väärinkäsitysten vuoksi välikäteen Neuvostoliiton konsulaatin kanssa Moskova-matkan lipuista. Juha kertoi minulle outoja matkasta – aivopesusta. Pelkäsi henkensä puolesta.”

Kun näihin kirjoituksiin yhdistyvät lasten korviin kiirineet puheet isän hermoiluista Tehtaankadun-tapaamisten jälkeen sekä epämääräinen tarina käteisen rahan viemisestä DDR:ään, on vedettävä ainakin se johtopäätös, että itäkontakteihin sisältyi asioita, jotka aiheuttivat valtavia henkisiä paineita Juhalle, mutta myös Tuijalle.

Entisen vaimon kertomasta suurta hermoilua aiheuttaneesta Moskovan-matkasta on vaikea saada lisätietoa ilman Vikatmaan passia ja henkilökohtaisia kalentereita. Mikäli väite Moskovan kustantamasta matkasta on totta, sen on täytynyt ajoittua vuoden 1970 huhtikuun ja vuoden 1972 lokakuun väliseen ajanjaksoon, jolloin Juha ja Tuija olivat vielä naimisissa.

Tällöin on myös tultava siihen lopputulokseen, että Vikatmaalla oli Tehtaankadulla toimiva kontakti jo paljon ennen Felix Karasevin saapumista Suomeen. Valitettavasti viranomaisten arkistolähteet eivät ole tuoneet asiaan lisävaloa.

Ulkoasianministeriön arkiston signumin 106 G alle on koottu kansanedustajien työryhmien ja valiokuntien tekemät ulkomaanmatkat ennen vuotta 1981, mutta tuo aineisto ei sisällä matkoja Neuvostoliittoon.

Entinen vaimo ei ole ainoa, jolla on ollut tietoja – tai epäilyjä – Juhan peloista ja vainoharhoista. Syksyn 1973 tietämillä kokoomuksen puoluetoimiston johtohenkilöt saivat kuulla, että Vikatmaa oli lähtenyt taksilla Turkuun, mutta kesken matkanteon yhtäkkiä pysähtynyt Lahnajärven taukopaikalla ja soittanut sieltä suojelupoliisiin vaatien heitä ottamaan varjostajat pois perästään.

Tieto tapahtuneesta kulkeutui puoluetoimistoon puoluesihteeri Veikko Tavastilan kautta, jolla oli erittäin hyvät suhteet suojelupoliisiin ja erityisesti sen vastavakoilun päällikköön Arvo Koliin.

Emme tiedä, mihin Vikatmaa oli taksilla menossa ja oliko hänellä syytä epäillä tai pelätä varjostamista. Varmaa on vain se, että puoluetoimiston johtohenkilöille tapahtuma näyttäytyi pelkkänä vainoharhaisuutena.

Vikatmaan idänsuhteiden kokonaiskuva meni yhä erikoisemmaksi, kun asian eri puolien selvittelyjen yhteydessä törmäsin henkilöön, joka kertoi tutkineensa papereita, joiden joukossa oli suojelupoliisin tekemiä seurantaraportteja Juha Vikatmaasta.

Oudoksi asian tekee se, etteivät nämä asiakirjat sijainneet suojelupoliisin arkistossa, vaan mitä ilmeisimmin supon entisen johtajan Arvo Pentin papereiden joukossa jossain yksityisarkistossa. Kysyessäni myöhemmin oliko tieto papereiden olemassaolosta oikea, sain 17.8.2023 tekstiviestivastauksen: ”Aineisto on. Varmistan, että saan antaa eteenpäin.”

Vajaa kuukausi tästä sain uuden viestin: ”Ei anna lupaa.”

Vastaus toki ihmetytti, sillä suojelupoliisin aineistojen käyttöluvat eivät tietenkään ole yksittäisen kansalaisen asia. Mikäli tieto aineistojen olemassaolosta pitää paikkansa, on aiheellista kysyä: miksi seurantaraportteja ei ole talletettu suojelupoliisin arkistoon tai miksi ne on otettu sieltä pois?

Teksti on ote FT, historiantutkija ja arkistonjohtaja Riku Keski-Rauskan kirjasta Kasvonsa peittänyt mies – Juha Vikatmaan elämä ­(Docendo, 2024).