Ihmistä vähäisempi kone

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Helmikuun lopussa tein ympäripyöreitä päiviä saadakseni keväällä ilmestyvän romaanini luovutuskuntoon. Kun jäljellä oli enää muutaman tuhannen merkin mittainen epilogi, kokeilin huvikseni, miten sen kirjoitta­minen sujuisi tekoälyohjelma ChatGPT:ltä.

Ohjeet saatuaan se loihti pyytämäni tekstin esiin tuossa tuokiossa. Lopputuloksessa ei ollut kehumista. Tekoäly kirjoitti kuin harrastelija, jolta puuttuu tyylin ja lauseen taju.

Kirjailija Martin Amis on luonnehtinut kaunokirjalli­suutta sodaksi kliseitä vastaan. En tiedä, onko ChatGPT tutustunut brittiprosaistin näkemykseen, mutta ainakaan se ei osannut toteuttaa tätä vaativaa ihannetta käytännössä. Se kasasi päällekkäin pahimman luokan proosakliseitä sen sijaan, että olisi etsinyt tuoreita tai omaperäisiä ilmaisuja.

Jouduin väsäämään romaanini epilogin viimeisillä voimillani ilman tekoälyn taustatukea. Valoisa puoli asiassa on se, että tämän kokemuksen perusteella koneet eivät ainakaan vielä tee meistä kirjailijoista tarpeettomia.

Jos ihminen ei pärjää tekoälylle shakin peluussa, hän pystyy sentään kirjoittamaan parempia romaaneja.

Tein ChatGPT:lle toisenkin kokeen, jossa selvitin sen kirjallisuustietämystä.

Esitin kysymyksen: ”Eräs suomalaislehti luonnehti Karl Ove Knausgårdia autofiktion isäksi. Onko lehti oikeassa?”

Tekoäly jaaritteli vastauksessaan ensin Knausgårdin ura- ja elämäkertatietoja ja antoi sitten yleisluonteisen määritelmän autofiktiosta. Tämän jälkeen se väitti, että lehti oli oikeassa kutsuessaan Knausgårdia autofiktion isäksi.

En voinut kuin hihittää vastaukselle, josta puuttui alkeellisinkin kirjallisuushistoriallisten yhteyksien hahmottaminen.

Lisää naurua sain, kun luin Facebookista tuttavien jakaman keskustelun, jossa kirjailija Jyri Paretskoi tiedusteli ChatGPT:ltä Kalle Päätalon vaimoja. Tekoäly antoi pitkän sikermän poskettomalla tavalla vääriä vastauksia, ja väitti yhdessä vaiheessa Iijoki-sarjan tekijän olleen avios­sa näyttelijä Pirkko Mannolan kanssa.

Tuntui käsittämättömältä, että maailman etevimmät nörtit ovat kehitelleet jättimäisellä rahoituksella vuosikaudet rakkinetta, joka ei pysty antamaan oikeita vas­tauksia edes yksinkertaisimpiin kysymyksiin.

Mitä hyötyä on laittaa julkiseen käyttöön tekoäly, josta ei ole paljon muuhun kuin päättömyydellään hauskuuttavaksi leikkikaluksi? Internetissä on ChatGPT:tä huomattavasti parempiakin tapoja tappaa aikaa, jos työn­teko tai muu järkipuuha ei maita.

Asiassa on toki vakavampikin puoli. Verkkomaailma on jo valmiiksi täynnä erilaisia väärän tiedon ja valheellisten uutisten levittäjiä, eikä ole julkisen keskustelun kannalta hyvä, jos tähän synkkään sakkiin liittyvät puppugeneraattoreina kunnostautuneet tekoälychatit.

Entinen Googlen eettinen johtaja Margaret Mitchell on sanonut, että nykyisten tekoälyohjelmien kytkeminen hakukoneisiin on riskialtista, koska niitä ei ole ohjelmoitu toimimaan faktalähtöisesti, vaan pikemminkin tuottamaan uskottavan näköistä tekstimassaa.

Epäluottamus tiedollisiin auktoriteetteihin on länsimaisten demokratioiden vakavimpia uhkia, eivätkä nykyiset tekoälyt niitä tippaakaan lievitä. Verkkomaailman pimeissä sokkeloissa sumutusoperaatioitaan pyörittävät huijarit ovat innoissaan. Heille ChatGPT on kultakaivos, koska sen avulla voi tehtailla entistä tehokkaampia petkutuksia.

Siihen nähden, kuinka nololta tekeleeltä tekoälychat omien kokemusteni pohjalta vaikuttaa, tuntuu oudolta, että vakavasti otettavat tahot julistavat tekoälyn kaiken mullistavaa voimaa.

Kohta satavuotias maailmanpolitiikan kunniavanhus Henry Kissinger on kirjoittanut Googlen entisen toimitusjohtajan Eric Schmidtin ja tutkija Daniel Huttenlocherin kanssa tekoälyn tulevaisuudesta teoksen The Age of AI.

He vertaavat tekoälyä kirjapainotaidon keksimiseen, mutta korostavat että näiden kahden murroksen välillä on merkittävä ero. Siinä missä painokoneet kylvivät maailmaan suuret määrät tietoa, tekoäly mahdollistaa valtaisien tietomassojen käsittelyn ja hallinnan. Tekoälyn läpimurto antaa ihmisille ylivertaiset välineet ympäröivän todellisuuden ymmärtämiseen.

Moderni aika nosti arvoonsa tiedon, jota ihmiset hankkivat keräämällä ja tutkimalla dataa deduktiivisesti. Modernin ajan totuuden ideaalityyppi oli yksittäinen v­äittämä, jota oli mahdollista osoittaa oikeaksi testaamalla sitä käytännössä.

Tekoälyn aikakaudella tiedon käsite muuttuu, koska sen perustaksi tulee ihmisten ja koneiden välinen yhteistyö. Yhdessä ihmiset ja koneet luovat algoritmeja, jotka kykenevät käsittelemään dataa paitsi systemaattisemmin ja tehokkaammin myös eri tavalla kuin mihin ihmisen aivot kykenevät.

Mutta entä jos tekoäly riistäytyy ihmisten hallinnasta?

Tällainen kauhukuva on väikkynyt taustalla niin kauan­ kuin asiantuntijat ovat keskustelleet tekoälyn mahdollisuuksista. 2001: Avaruusseikkailun ja Terminatori­n kaltaiset elokuvat ovat ruokkineet populaaria mielikuvitusta koneiden vaarallisuudesta, kun taas tutkijat ja tekno­logiaekspertit käyvät aiheesta omaa erikoisasiantuntemukseen perustuvaa keskusteluaan.

Filosofi Toby Ord arvioi kirjassaan The Precipice, että huippuunsa kehittyneet tietokoneet voivat muodostaa ihmiskunnalle eksistentiaalisen uhan. Hänen mielestään on olemassa kymmenen prosentin mahdollisuus sille, että vihamielinen superäly hävittää ihmiset seuraavien sadan vuoden aikana.

Toinen kauhukuvien maalailija, ruotsalaislähtöinen Oxfordin yliopiston filosofian professori Nick Bostrom on väittänyt, että liian älykkäiksi kehittyvät koneet ovat ilmastokriisiä vaarallisempi tulevaisuuden uhka.

Teoksellaan Superintelligence huomiota herättänyt B­ostrom väittää, että ihmiskunnan askartelu tekoälyn parissa muistuttaa tikittävällä pommilla leikkimistä. Herkimmät kuulevat pahaenteisen tikityksen, mutta heilläkään ei ole tarkkaa käsitystä siitä, milloin pommi räjähtää.

Bostrom käyttää paljon eläinvertauksia, joilla hän tähdentää sitä, että matalamman älyn selviytyminen riippuu korkeamman älyn hyväntahtoisuudesta. Ihmise­t ovat tappaneet eläinlajeja sukupuuttoon, eikä ole sanottua, etteikö ihmisen kyvyt ylittävä kone voisi ryhtyä lahtaamaan ihmisiä.

Useimmat Bostromin hahmottelemista kauhuskenaarioista tuntuvat tieteiskirjamaisilta, vaikka filosofi itse on sanonut, ettei scifistä piittaa.

Superälyn ei välttämättä tarvitse luoda sofistikoituneita teknologisia vitsauksia ihmiskunnan päänmenoksi, vaan tuhotyö voi tapahtua myös olemassa olevia meka­nismeja manipuloimalla. Bostromin mukaan superäly voisi suistaa ihmiskunnan perikatoon peukaloimalla vaalituloksia, heiluttamalla rahoitusmarkkinoita, levittämällä väärää tietoa uutiskanavissa ja murtautumalla tuhovoimaisiin asejärjestelmiin.

Toisin sanoin superäly voi toimia kuin mikä tahansa hyökkäävä armeija, mutta niin, että vihollisena ei ole yksittäinen valtio vaan koko ihmiskunta.

Bostromin kaltaisten tuomiopäivänprofeettojen ajatuksiin tutustuneita saattoi hätkähdyttää uutinen, joka kertoi The New York Timesin teknologiatoimittajan Kevin Roosen kohtaamisesta Microsoftin kehittämän teko­älychatin kanssa viime helmikuussa.

Kaksi tuntia kestäneessä vuoropuhelussa tekoäly paljasti Sydney-nimisen pimeän puolensa, joka haaveilee ydinaseiden laukaisukoodien varastamisesta ja turvajärjestelmiin murtautumisesta. Onko Sydney esimakua ihmisille vihamielisestä koneesta?

Ei suinkaan. Tekoälychatilla ei ole tietoisuutta, eikä se voi kokea sen paremmin valoisia kuin pimeitä tunteita.

Sydneyn kolkot fantasiat lähtivät liikkeelle, kun Roose päätti ruokkia niitä tietoisesti. Hän halusi kohdata tieteiskirjallisuudesta tutun tuhovimmaisen tekoälyn, ja koska Sydney oli käynyt läpi valtaisan määrän tämän kaltaisia tekstejä, se pystyi omaksumaan Roosen toivoman roolin. Se vain antoi mitä tilattiin.

Tapaus Sydneyssä on kuitenkin huomionarvoista, kuinka uskottavasti tekoälychat pystyy esittämään riehaantunutta konetta. Moni ihminen menee lankaan tällaisen näytöksen edessä, mikä on mainostajien kannalta loistelias havainto.

Olisiko tekoälysovellukset mahdollista virittää niin manipulatiivisiksi, että ne pystyvät oikeasti uimaan kuluttajien tajunnan syövereihin ja usuttamaan heidät osta­maan halutun merkkistä pakastepizzaa, virvoitusjuomaa tai pesuainetta?

Tekoälychatit osaavat tuottaa asiallista ja uskottavan tuntuista perustekstiä, mutta lyhyissäkin keskustelu­tuokioissa paljastuu, että ruudun toisella puolella on pelkkä kone, eikä edes etäisesti ihmistietoisuutta muistuttava entiteetti.

Kun kysyn ChatGPT:ltä, onko sillä tietoisuutta, se antaa vastauksen, jonka todenperäisyyttä ei tarvitse epäillä: ”Minulla ei ole tietoisuutta, sillä olen tietokoneohjelma, joka on kehitetty suorittamaan tehtäviä ja vastaamaan kysymyksiin ennalta määrättyjen ohjeiden ja sääntöjen mukaisesti.”

Tekoälyn varhainen pioneeri Alan Turing hahmotteli testin, jossa ihmiselle ja koneelle esitetään samat kysymykset. Jos vastauksia ei erota toisistaan, ei voida väittää, että kone ei ole älykäs.

Pyytäessäni tekoälychatia kirjoittamaan romaaniini epilogin tein eräänlaisen Turingin testin. Sen loppu­tulos ei jättänyt epäilyksen häivää: kone tuotti tekstiä, joka muistutti ihmisen kirjoitusta mutta josta puuttui se, mikä tekee kaunokirjallisesta tekstistä kiinnostavan tai koskettavan.

Paremman puutteessa tätä inhimillistä elementtiä voisi kutsua sieluksi.

Toistaiseksi tekoäly ei kykene puhaltamaan lauseisiinsa mitään sielua muistuttavaa, koska se ei kykene tuntemaan iloa ja lämpöä tai kipua ja tuskaa. Se ehkä tietää, mikä ihminen on, mutta ei sitä, millaista on olla ihminen.

Tietojenkäsittelytieteilijä Erik J. Larson väittää, että kuvitelma vääjäämättömästä tiestä kohti ihmisen kaltaista tai ihmistä kyvykkäämpää tekoälyä on vahingollinen myytti, joka pitäisi murskata.

Teoksessaan The Myth of Artificial Intelligence Larson arvostelee nykykeskustelua teknouskovaisten haihatteluksi, joka ei huomioi ihmistietoisuuden kompleksisuutta. Ihmisen kaltaisen tekoälyn syntyminen vaatisi Larsonin mukaan valtaisan tieteellisen läpimurron. Kenelläkään ei ole vielä harmainta aavistusta, miten sellainen saataisiin aikaiseksi.

Nykyiset koneoppimisen mallit perustuvat induktiiviseen päättelyn, jossa yksittäisistä havainnoista muodostetaan yleistyksiä.

Suorituskykynsä ansiosta nykyiset tietokoneet pystyvät käsittelemään valtaisat määrät dataa. Jotkut mallit ovat toisia nopeampia, jotkut toisia parempia kaavojen tunnistamisessa, mutta ne kaikki tekevät yhtä ja samaa eli tilastollisia yleistyksiä joukosta havaintoja.

Induktiivisella päättelyllä on mahdollista rakentaa tehokkaita älytyökaluja yksittäisiin tarkasti määriteltyihin tehtäviin, kuten syöpäsolujen tunnistamiseen tai satelliittihavaintojen analysoimiseen.

Ihmismieli toimii laajemmin, sillä meillä on kyky operoida välittömien havaintojen ulkopuolella ja laatia hypoteeseja asioista, jotka voisivat olla mahdollisia, vaikka eivät ole vielä hahmotettavissa.

Arvokkaimmat keksintömme ja tärkeimmät taideteoksemme perustuvat siihen, että tietoisuutemme kykenee ottamaan yllättäviä loikkia, etenemään uusiin, arvaamattomiin suuntiin.

”Kaikki me olemme saaneet kaiken”, kirjoitti runoi­lija Gösta Ågren ihmistietoisuuden syvyyksiä ylistävässä esseessään Eräs ei (suom. Caj Westerberg). Tekoäly voi tuoda ihmiskunnalle paljon hyvää, mutta siihen liittyvä intoilu on pahasta, koska se pienentää ihmiset ja ­suurentaa koneet.