Vastentahtoinen todistaja
Murhatutkijat haastattelivat eläköitynyttä erityisopettajaa saatananpalvonnasta. Pian hän huomasi olevansa Anneli Auerin oikeudenkäynnin ”kohutodistaja”.
13
MIN
Lokakuussa 2025 Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa alettiin käsitellä Anneli Aueria vastaan nostettuja syytteitä – taas. Kahdesti Auer on ollut syytettynä miehensä Jukka S. Lahden murhan takia. Kummallakin kerralla hovioikeus vapautti Auerin.
Sen lisäksi Aueria on syytetty seksuaali- ja väkivaltarikoksista, joiden uhreina olisivat olleet hänen omat lapsensa. Auer sai seitsemän vuoden vankeustuomion, hänen entinen miesystävänsä Jens Kukka kymmenen vuoden tuomion.
Vuonna 2024 korkein oikeus kuitenkin purki tuomiot.
Auerin kolme nuorinta lasta olivat ilmoittaneet, että heidän lapsina kertomansa väitteet kauheuksista olivat valetta. Valehtelun syyksi he kertoivat sijaisvanhempien manipuloinnin. Vanhin tytär on systemaattisesti kiistänyt, että rikoksia olisi tapahtunut.
Tuomion purun jälkeen syyttäjä nosti uudet syytteet seksuaalirikoksista. Niitä käräjäoikeudessa nyt puidaan.
Suomen Kuvalehti julkaisee otteen Matti Rämön ja Rami Mäkisen kirjasta Oikeusmurha – Kuinka järjestelmä tuhosi Auerin perheen. Se on yksi tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista.
Vuonna 2012 mediakentän läpäisi kohu-uutinen. Uutisoitiin, että syyttäjät epäilivät Ulvilan murhan kytkeytyvän saatananpalvontaan.
”Poliisi löysi Auerin kirjeestä kummallisia goottikuvioita”, MTV Uutiset otsikoi.
Ilta-Sanomat kaivoi tiedon, että haavat murhatun Jukka S. Lahden olkapäissä viittasivat saatananpalvontaan. Niissä oli näkynyt ylösalaisin olevia ristejä.
Lehti kertoi, että poliisi oli kääntynyt saatananpalvontaan viittaavien symbolien tulkinnassa asiantuntijan puoleen.
Asiantuntija oli nimeltään Keijo Ahorinta.
Ahorinta on raumalainen perheenisä ja erityisopettaja, nyt jo eläkkeellä. 1980-luvulla hän seurasi, kuinka nuoret viettivät viikonloppua Rauman vanhassa keskustassa, Kauppatorin ympäristössä.
Tutut vanhemmat kääntyivät hänen puoleensa, kun olivat huolissaan lapsistaan. Tuolloin ei vielä puhuttu etsivästä nuorisotyöstä, mutta jotain sen kaltaista Ahorinta teki. Hän vietti viikonloput nuorten keskellä puhuen heidän kanssaan, huolia kuunnellen. 1980-luvun loppuvuosina raumalaisnuoret alkoivat kertoa hänelle pimeistä voimista.
Vuonna 1997 Ahorinta kirjoitti noista vuosista kirjan, Saatananpalvonnan monet kasvot. Siinä hän kuvaili ensimmäistä kohtaamistaan saatananpalvontaan sekaantuneen nuoren kanssa. Tapahtumaketjun käynnisti hätääntyneen vanhemman yhteydenotto: nuoren sekakäyttäjäpojan vanhemmat pyysivät erityisopettajalta apua.
Ahorinta kirjoitti kohtaamisestaan pojan kanssa: ”Kauan sitkeästi udeltuani nuori kertoi, että hän oli liittynyt jäseneksi saatananpalvontajengiin, eikä sieltä pääse pois kuin kuoleman kautta!”
Erityisopettaja kertoi kohtaamisen kääntäneen hänen elämänsä suunnan.
”Tuntui siltä, kuin olisin ollut avuton lapsi vaikean ongelman edessä, etten kykenisi auttamaan tätä nuorta, vaikka tiesinkin hänen olevan avun tarpeessa.”
Ahorinta lähti etsimään vastauksia kysymyksiinsä. Nuorten kanssa puhumisen ohella Ahorinta alkoi perehtyä saatananpalvontaan kirjallisuuden avulla. ”Luin sitä yökaudet”, hän sanoo Oikeusmurha-kirjaa varten tehdyssä haastattelussa.
Suomalaiseen mediaan ensimmäiset saatananpalvontauutiset tulivat 1990-luvun alussa. Niissä kerrottiin ilmiöön ulkomailla liitetyistä hyväksikäyttöepäilyistä.
Suomeen saatananpalvontahuolet saapuivat toden teolla maaliskuussa 1993, kun TV2:n suosittu keskusteluohjelma Yhden illan pysäkki omisti jakson niiden käsittelylle.
”Satanistina” ja Vasemman käden poluksi kutsutun okkultistiryhmän pappina esitelty Hans K. kertoi ryhmänsä suorittamista rituaaleista. Hän arvioi tv-katsojille ”hänen laillaan ajattelevien satanistien” määrää Suomessa: tuhansia, takuuvarmasti.
Studioon kutsuttiin Nokian seurakunnan kappalainen, joka arvioi Jumalan ja Saatanan kannattajien välisen viimeisen taistelun käynnistyneen.
Teologisen tilannekuvan jälkeen keskustelu siirrettiin lähemmäksi arkitodellisuutta. Studioseurueeseen liittyi uusi asiantuntija, raumalainen erityisopettaja Keijo Ahorinta. Hänet esiteltiin eräänlaisena ruohonjuuritason asiantuntijana, jonka tehtäväksi jäi kertoa, oliko ”tällainen saatananpalvonta ja saatanallisuus” todellisuutta nyky-Suomessa.
”Se on täyttä todellisuutta siinä mielessä, että nämä merkit ovat selvästi havaittavissa. Ne eivät kohdistu mihinkään tiettyyn paikkakuntaan vaan ovat levinneet ympäri Suomen”, ilmiötä omatoimisesti tutkinut Ahorinta kertoi.
Tv-esiintyminen teki hänestä koko Suomen tunteman saatananpalvonnan asiantuntijan.
Helmikuussa 1994 Suomen Kulttuurirahasto myönsi hänelle 30 000 markan apurahan ”nuoria sitovia voimia käsittelevään lisensiaattityöhön”.
Suomalaisen saatananpalvontakeskustelun kiihtyessä Ahorinnan asiantuntemusta kaipasivat vanhempien lisäksi myös nuorisotyöntekijät ja poliisit.
Tiedotusvälineissä saatananpalvontakeskustelu jatkui aktiivisena 1990-luvun loppuun asti. Aihetta käsiteltiin lähinnä nuorisoilmiönä.
Moralistinen populaarikulttuurikeskustelu vaimeni, kun saatanan vetovoimasta huolestuneiden pahimmatkin pelot kävivät toteen Hyvinkäällä marraskuussa 1998: kolme nuorta surmasi yhteisen juopotteluillan päätteeksi 23-vuotiaan kaverinsa.
Päätekijänä tuomittu Jarno Elg kutsui itseään satanistiksi. Hänen kotoaan löytyi saatananpalvontaan viittaavaa rekvisiittaa.
Tiedotusvälineet ottivat kaiken irti ”Suomen julmimmasta murhasta”. Vuonna 1999 saatananpalvontaa käsitteleviä uutisia julkaistiin 414.
Uutispiikin jälkeen median kiinnostus aihepiiriä kohtaan romahti. Vuonna 2002 saatananpalvontaa käsiteltiin enää 30 uutisessa.
Kun Ulvilan murhaa tutkineet poliisit ottivat Keijo Ahorintaan ensimmäistä kertaa yhteyttä, he kertoivat haluavansa puhua saatananpalvonnasta yleisellä tasolla. Ahorinta kutsui poliisit kotiinsa, hän kertoo kirjaa varten tehdyssä puhelinhaastattelussa.
Kun poliisit tulivat, oli syyskuu 2011.
Kahta kuukautta aiemmin Vaasan hovioikeus oli vapauttanut Anneli Auerin murhasyytteistä.
Nyt Auer oli kuitenkin jälleen epäiltynä rikoksesta – tällä kertaa törkeistä raiskauksista ja hyväksikäytöstä.
Syyskuisena perjantaina eläkkeellä oleva erityisopettaja kertoi vierailleen saatananpalvonnasta ja sitä käsittelevästä tutkimuksestaan.
”Kaikesta puhuttiin yleisellä tasolla”, hän sanoo.
Raumalainen mainitsi poliiseille, että hänen tutkimustyönsä oli tauolla. Siksi hänellä ei ollut uutta tietoa saatananpalvonnasta.
Eduskunnan oikeusasiamiehelle myöhemmin laatimassaan kantelussa Ahorinta kirjoitti, että poliisit ”korostivat taustatietojen tärkeyttä tutkimuksilleen”. Hän antoi vieraille aihepiiriä käsittelevää kirjallisuutta, myös omat kirjansa Saatanan monet kasvot ja Vihan evankeliumin.
Yllätys tuli tapaamisen lopuksi.
”Hämmästyin, kun keskustelujen jälkeen he pyysivät tehdä [keskustelusta] muistion, joka oli kuin kuulustelupöytäkirja”, Ahorinta sanoo.
Hän luuli tapaamisen olleen epävirallinen keskustelu hänen erikoisalastaan.
Raumalainen allekirjoitti paperin tietämättä, mihin rikostapaukseen se liittyi.Myöhemmin Ahorinta kanteli poliisien toiminnasta oikeusasiamiehelle.
Hän kirjoitti kantelussaan, ettei silloin tiennyt, että paperi liitettäisiin Anneli Auerin tapaukseen.
Vaikka muistiota ei liitetty esitutkinta-aineistoon, ensimmäinen tapaaminen käytännössä sitoi eläkkeellä olevan erityisopettajan laajasti uutisoituun rikosasiaan.
Kantelunsa seuraavat virkkeet hän kirjoitti isoilla kirjaimilla:
”EN OLLUT KOSKAAN TAVANNUT AUERIA TAI HÄNEN PERHETTÄÄN, JOTEN LAUSUNTONI OLIVAT YLEISLUONTOISIA, EIVÄTKÄ KOHDISTUNEET AUERIN PERHEESEEN MILLÄÄN MUOTOA!”
Poliisit palasivat Ahorinnan kotiin vielä samana syksynä, marraskuussa.
”He kyselivät rituaalimaailmasta, josta en koskaan ole puhunut julkisuudessa”, raumalainen kuvaili valtakunnansyyttäjälle laatimassaan kirjoituksessa.
Ahorinta kertasi taustansa aiheen parissa ja alkoi puhua tutusta teemasta. Saatananpalvonnan hän kertoi olevan brutaalia henkistä ja fyysistä hyväksikäyttöä, johon ei välttämättä liity mitään opillisia rakenteita.
Siihen liittyi ”pedofiliaa, ulosteita ja muita perversioita”. ”Niitä ei suoriteta välttämättä rituaalisissa menoissa”, Ahorinta tarkensi.
Hän selitti viiltelyyn liittyvästä valta-asetelmasta ja symboliikasta. Viiltelijä halusi alistaa uhriaan. Sama tarkoitus oli toisen päälle virtsaamisella. Viiltoihin liittyi symbolisia viestejä, esimerkiksi kolme viivaa viittasi isään, poikaan ja pyhään henkeen.
Kolmannen ja viimeisen kerran poliisit tapasivat Ahorinnan seuraavana keväänä, huhtikuussa 2012.
He pyysivät Ahorintaa kertomaan vielä tarkemmin ”viiltojen” merkityksestä saatananpalvontarituaaleissa.
Vastausten jälkeen hän sai nähtäväkseen kuvia Jukka S. Lahden ruumiista.
”Poliisit pyysivät kohdistamaan huomioni vainajan olkapäässä oleviin PISTOHAAVOIHIN (ei viiltoihin), josko niistä syntyisi saatananpalvontarituaaleissa käytettyjä kuvioita, muun muassa ristiä alaspäin”, Ahorinta kirjoitti eduskunnan oikeusasiamiehelle tekemässään kantelussa.
Hän näki vainajan olkapäissä ”kolmionmuotoiset pistojäljet”.
”Sanoin, että mahdollisesti niistä muodostuu risti alaspäin, riippuen siitä, mistä suunnasta niitä tarkastellaan.”
Kuulustelupöytäkirjan mukaan Ahorinnalle oli esitelty kuusi muokattua ruuminavauskuvaa Jukka S. Lahdesta. Kuvat näytettyään poliisi oli kysynyt: Mitä sanottavaa sinulla on näistä?
Ahorinta oli vastannut: ”Näen käsivarsien kuvissa pistoissa syntyvän kolmion. Vatsan alueen pistot laittaisin mielivaltaisuuden ja vihan piikkiin.”
Lopuksi hänelle näytettiin kahta Anneli Auerin lapsilleen lähettämää tatuointimalleja kuvaavaa piirrosta.
Ahorinnan mielestä kuvat liittyivät lähinnä goottilaisuuteen.
Hänen allekirjoittamaansa kuulustelupöytäkirjaan poliisi ei kirjannut mitään rististä. Siinä mainittiin vain kolmiot.
Kun syyttäjät myöhemmin hakivat valituslupaa Auerin vapauttaneeseen murhatuomioon, he eivät puhuneet kolmiosta. Syyttäjien papereissa puhutaan ylösalaisesta rististä.
Syyttäjältä Jarmo Valkamalta ei tuoreeltaan herunut kovin selkeää selitystä, kuka ristin oli ollut näkevinään. Hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa keväällä 2011:
”Vasta kun tuli tällainen uusi aihetulva esiin, sattumalta joku bongasi, että kappas vain, tuostakin voisi nähdä tuollaisen asian”, Valkama sanoi lehdelle.
Kuka oli tämä ”joku”, joka bongasi ristin muodon? Oliko tämä syyttäjänviraston vai kenties poliisin tutkijaryhmän jäseniä? Sitä Valkama ei täsmentänyt.
Ahorinta ei ollut sellaisesta oma-aloitteisesti puhunut. Hänhän oli kertonut poliisille näkevänsä ”kolmionmuotoiset pistojäljet”.
Valkamalta ei voi enää kysyä, hän kuoli vuonna 2016.
Ruumiinavauskuvien perusteella tulkinnalle ristikuviosta on vaikea nähdä perustetta. Kuvissa näkyy selkeä mutta sattumanvaraisen oloinen joukko pieniä pistohaavoja. Niissä voi halutessaan nähdä pentagrammin, ristin, X-kuvion, kuusikulmion tai vaikka rusetin.
Kolme päivää viimeisen poliisikuulustelunsa jälkeen, 13. huhtikuuta 2012, Ahorinta todisti Satakunnan käräjäoikeudessa salaisessa seksuaalirikosoikeudenkäynnissä.
Hän antoi oikeudelle valan, jossa kertoi puhuvansa vain totta. Samassa häntä vaadittiin pitämään salassa kaikki, mitä oikeudessa puhuttiin.
Viikko juhannuksen jälkeen, perjantaina 29. kesäkuuta 2012, Varsinais-Suomen käräjäoikeus tuomitsi Anneli Auerin ja tämän silloisen miesystävän Jens Kukan seksuaalirikoksista.
Auerille huonot uutiset eivät jääneet tähän. Syksyllä korkein oikeus päätti palauttaa murhajutun käräjäoikeuteen. Leski joutuisi uudelleen vastaamaan syytteeseen murhasta, josta hänet oli jo vapautettu. Syy siihen olivat tutkinnassa löytyneet uudet todisteet.
Samalla korkein oikeus päätti julkistaa osan syyttäjien toimittamasta murhajutun lisätutkinnasta.
Kummallisia rituaaleja ja viiltelyä, eläinuhreja. Murhatun miehen tuhkaa ja verta.
Ulvilan surmajuttu vääntyi yhä erikoisemmille kierteille.
Syyttäjät Jarmo Valkama ja Kalle Kulmala kirjoittivat korkeimmalle oikeudelle pitävänsä mahdollisena, että Jukka S. Lahden surmaaminen liittyi saatananpalvontaan. He sanoivat, että Lahden tuhkaa ja verta oli käytetty rituaaleissa, ja että Auer oli pahoinpidellyt lapsiaan tavalla, joka viittasi rituaaleihin.
Uutiset Anneli Auerin rikostutkintoihin yhdistetystä saatananpalvonnasta nostattivat kritiikkiä. Valtaosa siitä kohdistui Keijo Ahorinnan valitsemiseen syyttäjän asiantuntijatodistajaksi.
Ahorinta ei ollut vuosiin ollut julkisuudessa, mutta nyt hänen nimensä päätyi pitkästä aikaa mediaan. Hänestä tuli mediassa ”kohutodistaja”.
Vihreän langan toimittaja arvioi:
”Ahorinta uskoo saatananpalvonnasta kirjoittamiensa teoksien perusteella persoonalliseen saatanaan ja pitää myös ihmisen riivatuksi joutumista mahdollisena. Hänen käsityksensä mukaan saatana voi saada ihmisen tekemään vaikkapa väkivaltaa.”
Hän viittasi Ahorintaan ”harrastajatutkijana” ja kutsui raumalaista ”fundamentalistikristityksi”.
Myös saatananpalvontakeskustelusta väitellyt Titus Hjelm kyseenalaisti jyrkästi Ahorinnan asiantuntemuksen.
”Ei ollut vaikea arvata, kenestä oli kysymys. Hän toimii oman maailmankuvansa mukaan ja kehitti siihen ympärille ideologian, että Suomessa on kova saatananpalvontakultti meneillään”, Hjelm sanoi YleX-radiokanavan haastattelussa.
STT kysyi Poliisiammattikorkeakoulusta, millä kriteereillä poliisi asiantuntijoita valitsi. STT nosti esiin myös kysymyksen valintojen tarkoitushakuisuudesta.
Uutisointi korosti Ahorinnan roolia uuden mahdollisen motiivin löytäjänä. Häneen viitattiin asiantuntijana, jonka havainnot olivat vahvistaneet syyttäjän epäilyt saatananpalvonnasta.
Kuulustelupöytäkirjoista käy kuitenkin ilmi, että Ahorinta puhui saatananpalvonnasta ja saatananpalvojien rituaaleista hyvin yleisellä tasolla. Kommentoidessaan Jukka S. Lahden ruumiin pistojälkiä ja Anneli Auerin piirustuksia hän ei maininnut saatananpalvontaa millään tavalla.
Toisin sanottuna Ahorinta ei vetänyt lainkaan yhtäläisyysmerkkejä kuvailemansa saatananpalvonnan ja Auerin tapauksen välille.
Sen tekivät syyttäjät Jarmo Valkama ja Kalle Kulmala.
Syyttäjä viittasi saatananpalvontaan suoraan valituslupapyynnössä, jonka se jätti korkeimmalle oikeudelle. Siinä kirjoitettiin: ”Lisäksi Lahden molemmissa olkapäissä on nähtävissä ristiä muistuttava haavakuvio. Pidämme mahdollisena, että myös henkirikoksessa on ollut kysymys saatananpalvonnasta.”
Vaikka saatananpalvontaepäilyt perustuivat vahvasti syyttäjien omiin tulkintoihin, he ottivat niihin etäisyyttä heti, kun tieto uudesta tutkimushaarasta tuli julkisuuteen.
”Se on vain pieni epäily, ei yhtään sen enempää. Se on noussut mediaseksikkyyden vuoksi arvoon arvaamattomaan”, syyttäjä Valkama sanoi MTV Uutisten haastattelussa toukokuussa 2012.
Syyttäjän väistäessä vastuutaan julkisuuden valokeila kääntyi Ahorintaan, joka katsoi, ettei voinut osallistua keskusteluun.
Häntä leimattiin uskonnolliseksi fanaatikoksi, mutta kritiikki jäi vaille vastausta.
Ahorinta oli saanut viranomaisilta ohjeeksi ainoastaan ehdottoman kiellon olla puhumatta kuulusteluistaan tai oikeudessa antamastaan todistuksesta kenellekään. Kun korkein oikeus julkisti kuulustelujen sisällön vain viikkoja salaisen oikeudenkäyntitodistuksen jälkeen, kukaan ei ottanut yhteyttä Ahorintaan selventääkseen, että kuulustelujen julkistaminen antoi myös hänelle luvan puhua niiden sisällöstä.
Hämmentävässä tilanteessa raumalainen ei sanonut julkisuuteen mitään. Sen sijaan hän kanteli poliisin toiminnasta eduskunnan oikeusasiamiehelle ja valtakunnansyyttäjälle.
Ahorinta kirjoitti oikeusasiamiehelle: ”Katson, että rikospoliisien viimeinen käynti hipoi laillisuuden rajoja. Laittomuus tapahtui, kun salaiseksi määritelty aineisto vuodettiin julkisuuteen, jonka yhteydessä mainittiin, että raumalainen saatananpalvontaa tutkinut erityisopettaja on antanut lausunnot asiasta, ja liittänyt Auerin tapauksen saatananpalvontaan.”
Kun syyttäjä nimesi Ahorinnan todistajaksi myös murhakäräjille, hän otti yhteyttä asianajajaan. Asianajaja kertoi, ettei asiantuntijalla ole velvollisuutta mennä oikeuteen.
Ahorinta sanoo, että jos olisi tiennyt tämän alun perin, hän ei olisi koskaan suostunut todistajaksi myöskään seksuaalirikosjuttuun.
”Asia ei koskenut minua mitenkään.”
Hän kuitenkin meni, koska luuli, että oli pakko.
”Ensimmäisellä kerralla sain kirjeen, jossa sanottiin, ettei todistamisesta voi kieltäytyä”, hän muistelee.
Ahorinta korostaa, että hänen roolinsa saatananpalvontatapausten arvioimisessa on perustunut nuorten ja näiden vanhempien kanssa puhumiseen, eräänlaisena maallikkoterapeuttina toimimiseen.
20. elokuuta 2013 MTV uutisoi Ahorinnan vetäytymisestä. Otsikko kuului: ”Kohutodistaja ei paljasta syytä vetäytymiseensä Auer-jutusta”.
Ahorinnan vetäydyttyä syyttäjä ei hankkinut hänen tilalleen uutta asiantuntijatodistajaa. Murhaoikeudenkäynnissä saatananpalvontaan otti kantaa vain aiheesta väitellyt kirkkoherra Merja Hermonen. Hän oli puolustuksen asiantuntijatodistaja.
Hermosen arvion mukaan Ulvilan surmaan liitetty aineisto ei kerro saatananpalvonnasta. Hän kertoi yllättyneensä kuultuaan, että tematiikka liitettiin henkirikokseen, josta Aueria syytettiin.
”Provosointia. Emme ole koskaan vedonneet näihin kuvioihin”, syyttäjä Jarmo Valkama kommentoi oikeudessa saatananpalvontayhteyksiä.
Valkama oli kuitenkin itse alun perin tuonut saatananpalvontayhteydet oikeuteen.
Auer-tutkinnan asiantuntijaksi päätyminen vei Ahorinnan uskon oikeusjärjestelmään. Hän vetäytyi kaikesta saatananpalvontaan liittyvästä. Yhteyttä ottaneiden vanhempien kanssa hän on saattanut puhua, mutta muuten hän ei ole halunnut olla aihepiirin kanssa tekemisissä.
Ahorinta aloitti saatananpalvontaa ja nuorisokulttuuria koskevan lisensiaatintyön tekemisen 1990-luvulla. Se oli todennäköisesti ensimmäinen aihepiiriä Suomessa käsitellyt akateeminen tutkimushanke.
Myöhemmin hän alkoi suunnitella tekevänsä työn pohjalta väitöskirjan. Auer-kohun jälkeen motivaatio katosi.
”Vaimo pyysi, että luovun väitöskirjahankkeesta. Päätimme yksimielisesti, että lopetan saatananpalvonnan tutkimisen kokonaan.”
Erityisopettaja keräsi kaiken vuosikymmenien aikana kertyneen saatananpalvontaa käsitelleen tutkimusmateriaalin. Sitä oli paljon: kirjoja, kirjeitä, videoita, äänitteitä, yhteystietoja, muistiinpanoja, tutkimustekstiä.
”Seitsemän pahvilaatikollista”, Ahorinta sanoo. Hän vei ne Eurassa sijainneeseen lämpövoimalaitokseen.
”Katsoin itse, miten se kaikki meni silppurin kautta polttouuniin.”
Rami Mäkinen on vapaa toimittaja, Matti Rämö Suomen Kuvalehden toimittaja. Teoksen Oikeusmurha – kuinka järjestelmä tuhosi Auerin perheen on kustantanut Otava. Otava ja Suomen Kuvalehti kuuluvat samaan konserniin.