Kinapalatsi
Kansallisen audiovisuaalisen instituutin johtoon valittiin Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja. Kolme hakijaa valitti päätöksestä. Entisen elokuva-arkiston johtajuudesta on aiemminkin kiistelty. Seuraava hallitus arvioi, säilyttääkö instituutti itsenäisyytensä.
Uusi työ voisi alkaa rennommissakin merkeissä. 14. syyskuuta 2022 opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) nimitti Riitta Vanhatalon Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (Kavi) uudeksi johtajaksi 20 hakijan joukosta. Pesti kestää viisi vuotta.
Päätöstä perustelevan muistion laati OKM:n kulttuuri- ja taidepolitiikan osaston ylijohtaja Riitta Kaivosoja. Käytännössä suurin valta valintaprosessissa oli kulttuuriministeri Petri Honkosella (kesk).
Vanhatalo tuli Kaviin Suomen Kotiseutuliitosta, jossa hän työskenteli toiminnanjohtajana. Ennen sitä hän oli Yleisradiossa toimittajana ja esihenkilönä.
Muut loppusuoran hakijat olivat ansioituneet elokuva-alalla: Mikko Kuutti ja Leo Pekkala Kavin apulaisjohtajina, Outi Hupaniittu elokuvatutkijana. Lokakuussa 2022 he kaikki kolme valittivat Helsingin hallinto-oikeuteen ja vaativat sitä kumoamaan Vanhatalon nimityksen.
Perusteluina esitetään hakuilmoituksen kriteerien ohittaminen, hakijoiden ansioiden huomioimatta jättäminen ja sukupuoleen perustuva syrjintä.
”Nimitysharkinta on ollut epätasapuolista eikä nimitetty ole hakijoista pätevin tai ansioitunein”, Kuutti kirjoittaa valituksessaan.
Vanhatalo aloitti tehtävässä marraskuussa 2022. Valitusten käsittely kestää arviolta 18 kuukautta.
”Se kestää, minkä kestää. Täällä keskitytään töihin”, Vanhatalo sanoo.
Kansallinen audiovisuaalinen instituutti tunnettiin Suomen elokuva-arkistona vuosina 1957–2007. Nimi muuttui, kun siihen yhdistettiin ensin radio- ja tv-arkisto ja sitten ikärajaluokituksista vastaava Mediakasvatus- ja kuvaohjelmayksikkö.
Yhdistymisissä katosi viittaus päätoimialaan. Arkisto syntyi säilyttämään elokuvahistoriaa ja esittämään sitä. Ne vievät yhä suurimman osan Kavin resursseista.
Arkisto oli vastaus elokuva-alan pitkäaikaiseen huoleen elokuvien katoamisesta. Levityssopimukset velvoittivat usein maahantuojia palauttamaan tai jopa tuhoamaan kopiot esitysoikeuksien umpeutuessa.
1950-luvulla tuhottiin vuodessa arviolta satoja elokuvia. Elokuva-alan järjestöt ja kriitikot vaativat elokuvamuseon perustamista.
”Jokainen vuosi ilman museota merkitsee auttamattomasti jälleen yhden elokuvan vuosirenkaan tuhoutumista meillä”, Jörn Donner ja Aito Mäkinen kirjoittivat vuonna 1955.
He perustivat elokuva-arkiston. Sille kaivattiin valtion rahoitusta. Donner kyllästyi odottamaan. Aloitteleva kriitikko ja elokuvantekijä vuokrasi Kruununhaasta elokuva-arkistolle ensimmäisen toimiston.
Osa maahantuojista lahjoitti arkistolle käytöstä poistettuja filmejä, joita yhdistys alkoi esittää helsinkiläisten teatterien iltapäivänäytöksissä.
Elokuvakulttuurin edistämisen avainpaikka veti puoleensa cinefiilejä. Arkistoa pyörittivät alkuvaiheessa laatuelokuvien maahantuojana tunnetun Mäkisen lisäksi esimerkiksi kriitikko Ywe Jalander, kriitikko- ja tutkija Eeva Kurki sekä elokuvan monitoimimies Peter von Bagh.
Valtionapua arkisto alkoi saada vuonna 1962. Virastoksi se muuttui 1979.
”…johtajan kelpoisuusvaatimuksena ovat ylempi korkeakoulututkinto, käytännössä osoitettu johtamistaito ja johtamiskokemus sekä perehtyneisyys viraston toimialaan.”
”Viran menestyksellistä hoitamista edesauttavat kulttuuriperintö- ja audiovisuaalisen alan tuntemus, perehtyneisyys audiovisuaalisen kulttuurin säilyttämiseen sekä mediakasvatukseen, hallinnollinen kokemus, kyky toimia kansainvälisissä verkostoissa…”
Kavin johtajalle asetetut kriteerit ovat yhdistelmä konkretiaa ja tulkinnanvaraa. Nimitysmuistio jättää monet tulkintojen perusteluista lukijan pääteltäväksi.
Esimerkiksi: miten Vanhatalolla on enemmän ”audiovisuaalisen alan tuntemusta” kuin muilla hakijoilla? Tai: miksi työ Kotiseutuliitossa katsotaan ”monipuolisimmaksi ja laaja-alaisimmaksi” kulttuuriperintöalan ansioksi?
Vanhatalo on työskennellyt Ylen radiotoimittajana, maakuntaradion päällikkönä ja kulttuurisisällöistä vastaavana toimituspäällikkönä, jolla oli 40–50 alaista. Yhdeksän työntekijän Kotiseutuliitto tukee paikallismuseoita ja -arkistoja kampanjoilla ja kannanotoilla sekä jakaa korvausavustuksia seuraintaloille.
Arkkitehti Kuutti on työskennellyt 21 vuotta Kavin ja sen edeltäjien apulaisjohtajana ja vastaa sen suurimmasta tulosalueesta, 27 ihmistä työllistävästä aineistojen digitoinnista.
Kasvatustieteen tohtori Pekkala johti Mediakasvatus- ja kuvaohjelmayksikköä ja siirtyi Kavin apulaisjohtajaksi, kun virastot yhdistettiin 2014. Hänellä on nyt 17 alaista.
Hupaniittu on väitellyt suomalaisen elokuvan historiasta. Hän johtaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 21 työntekijän arkistoa ja on työskennellyt Kansallisarkiston kehittämispäällikkönä. Hän on tehnyt lukuisia artikkeleja ja oppimateriaaleja sekä konsultoinut Kavin esityssarjojen ja elokuvatietokanta Elonetin kehittämistä.
”…[Hupaniitun] perehtyneisyyden viraston toimialaan voidaan kokonaisuutena arvioiden katsoa olevan vähäisempää kuin edellä mainittuihin hakijoihin verrattuna”, nimitysmuistiossa kirjoitetaan.
Vanhatalo, Kuutti tai Pekkala eivät ole toimineet puolueissa. Hupaniittu on vasemmistoliiton jäsen ja toimi puoluevaltuuston varajäsenenä 2016–2019.
Jos elokuva jätetään pois laskuista, Riitta Vanhatalo on tehnyt komean ja nousujohteisen uran. 20 vuotta Ylellä. Kotiseutuliitossa yhdeksän.
”Suurimman osan toimittajavuosista oli esimiestehtävissä ja strategiatöissä. Kotiseutuliitossa tein paljon yhteistyötä kuntien, maakuntaliittojen, erilaisten järjestöjen ja valtionhallinnon kanssa”, Vanhatalo sanoo.
Työn ohessa syntyi puheviestinnän alan väitöskirja, joka käsitteli kansalaisvaikuttamisen verkostoja.
Vanhatalo osallistui OKM:n johtamaan Suomen uuttaa kulttuuriperintöstrategiaa laatineeseen työryhmään.
Menneiden töiden ja uuden tehtävän välinen yhteys on Vanhatalosta ”hybridimäinen”.
”Punainen lanka on kiinnostus luovien yhteisöjen ja asiantuntijaorganisaatioiden johtamiseen.”
Kavin sisältöjä Vanhatalo kuvailee katsovansa ”suuren yleisön edustajana”.
”Näen kiinnostavana ajatuksena, miten Kavi voi palvella muitakin kuin tutkijoita ja asiantuntijoita.”
Hakuprosessista tehtyjä valituksia Vanhatalo ei halua kommentoida. Eikä valittaa.
”Perehtyminen on alkanut tosi hyvässä hengessä. Siinä mielessä tilanne on oikein hyvä.”
Kavin johtajanvalinnoista on ennenkin käyty repiviä kiistoja.
1970-luvun lopulla silloisen elokuva-arkiston valtiollistamista valmisteltiin kireissä tunnelmissa. Rahapula vaivasi ja filmejä jouduttiin varastoimaan olosuhteissa, jotka uhkasivat niiden kuntoa.
Elokuvaohjaaja Risto Jarva toimi puheenjohtajana sekä arkiston hallituksessa että koko kotimaisen elokuvan suuntaa linjanneessa elokuvapoliittisessa komiteassa. Hän vakuutti opetusministeri Kalevi Kivistölle (Skdl) arkiston valtiollistamisen olevan parempi ratkaisu kuin säätiömalli.
Jarva kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 1977. Kun arkisto kaksi vuotta myöhemmin muutettiin virastoksi, Kivistö valitsi johtajaksi vasemmistolaisena pidetyn uskontotieteen tohtorin Olli Alhon.
Valinta tarvitsi tuolloin hallituksen siunauksen. Keskustan ministerit harasivat vastaan. Kuukausien viivytyksen jälkeen Alho valittiin ohi istuvan toiminnanjohtajan, Seppo Huhtalan, Mainostelevision entisen filmipäällikön.
Arkiston ohjelmistoja suunnitellut Peter von Bagh suivaantui Huhtalan ohittamisesta. Postuumisti julkaistussa muistelmateoksessaan Muisteja (Like, 2014) hän kirjoittaa: ”Alhon ekskursio elokuvan pariin oli lyhyt ja ylimalkainen. Hän ei osoittanut mielenkiintoa johtamansa arkiston näytöksiin, joita minä puolestani pidän ohittamattomana seikkana ammatissa.”
Alhon johtajakaudella elokuva-arkiston toiminta laajeni huomattavasti.
Arkisto sai ensimmäisen oman elokuvateatterinsa, Helsingin Kampissa sijaitsevan Orionin. Se mahdollisti esitysten moninkertaistamisen. Maakuntasarjat levittivät esitystoimintaa muihin suuriin kaupunkeihin: Tampere, Turku, Joensuu…
Otaniemen kallioihin louhittiin uusi filmiarkisto. Vuonna 1984 voimaan astunut laki velvoitti kotimaisten elokuvien levittäjiä säilömään elokuviaan sinne ensi-iltakierroksen jälkeen.
Ulkomaisten elokuvien levittäjille arkistointi oli vapaaehtoista, mutta valtaosa heistä tarttui mahdollisuuteen. Oli helpompaa ja halvempaa antaa filmikelat valtiolle, kuin maksaa niiden tuhoamisesta.
Arkisto alkoi myös julkaista elokuva-aiheista kirjallisuutta ja kotimaisen elokuvan historiaa taltioivaa Kansallisfilmografiaa.
”Elokuva-arkisto oli kupla, johon ulkopuolisen oli vaikea päästä sisään. Minuakin pidettiin sellaisena, vaikka olin kokenut elokuvakirjoittaja ja toiminut arkiston hallituksessa”, Alho muistelee.
Vuoden 1993 johtajavalinnasta ei selvitty ilman juristeja.
Loppusuoralle nostettiin kaksi eri tavoin ansioitunutta hakijaa. Jukka Vilhunen oli kokenut elokuva-alan liikemies ja entinen elokuvasäätiön (SES) toimitusjohtaja. Matti Lukkarila Oulun yliopiston elokuvatutkija, jonka väitöskirja käsitteli elokuvateoreetikko Béla Balázsia. Elokuvatutkimus oli suomalaisissa yliopistoissa olematonta: Lukkarilan vuonna 1991 julkaistu Balázs-tutkimus oli ensimmäinen elokuva-alan väitös yli 40 vuoteen.
Akateemisuus korostui johtajavalinnassa. Elokuva-arkiston johtokunta kannatti Vilhusta. Opetusministeriö Lukkarilaa, se halusi arkiston toimintaan ”vahvan tutkimuksellisen otteen”.
Hallitus valitsi Lukkarilan, oululaisen kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaan (kesk) esityksestä.
Vilhunen valitti eduskunnan oikeusasiamiehelle, joka ei nähnyt valinnassa moitittavaa.
Eeva Kurki kanteli valinnasta tasa-arvovaltuutetulle. Arkiston ohjelmistoja pitkään tehnyt lisensiaatti katsoi osaamisena tulleensa ohitetuksi. Kurki oli tuurannut arkiston johdossa, työskennellyt Sodankylän elokuvajuhlilla ja teki väitöskirjaa Jean-Pierre Melvillen elokuvien eksistentialismista.
”Tasa-arvovaltuutettu katsoo Kurjen Lukkarilaa ansioituneemmaksi”, valtuutettu linjasi heinäkuussa 1994.
Arvio ei vaikuttanut valintaan, mutta se antoi Kurjelle mahdollisuuden hakea opetusministeriöltä korvausta syrjinnästä. Kun rahasta ei päästy yhteisymmärrykseen, Kurjen asianajaja Matti Wuori laati valituksen Helsingin käräjäoikeuteen. Ihmisoikeusjuristi oli Suomen tunnetuimpia asianajajia, tuleva europarlamentaarikko.
Rahariita ratkaistiin osapuolten kesken, eikä oikeuteen tarvinnut mennä.
”Opetusministeriö maksoi 40 000 markkaa ja viivästyskorot päälle”, Kurki kertoo.
Valtio kuittasi myös Wuoren palkkion: 30 530 markkaa.
Matti Lukkarila johti elokuva-arkistoa 29 vuotta, Riitta Vanhatalon virkaanastumiseen asti.
Uusi johtaja tulee uudenlaiseen arkistoon.
Elokuvien levittäminen filmikopioina loppui Suomessa 2013. Sen jälkeen elokuvia on välitetty teattereihin tiedostoina: ensin kovalevyillä ja nykyisin tietoverkon välityksellä.
”Digitaalinen pitkäaikaissäilytys on oma taiteenlajinsa”, Kavin digitointiprosessista vastannut Mikko Kuutti sanoo.
35-millin filmi oli hallitseva esitystapa vuosikymmenien ajan. Digitaaliset järjestelmät päivittyvät jatkuvasti.
”Digitaaliset aineistot tallennetaan magneettinauhoille, joiden sisältö pitää siirtää uusille nauhoille noin viiden vuoden välein.”
Elokuvaa kohden laskettuna digitaalisen arkistoinnin kustannukset ovat olleet 20–40 prosenttia suuremmat filmiin verrattuna.
Vuosikymmenessä Kavin budjetti on pienentynyt viidenneksellä. Vuonna 2022 sen toimintamäärärahat olivat 7,2 miljoonaa euroa.
”Viraston toiminta on ollut alusta lähtien aliresursoitua (- -) Säästötoimien vuoksi mm. osa lakisääteisistä toiminnoista on tällä hetkellä lähes pysähdyksissä”, talousarvioesitykset laativa eduskunnan talousvaliokunta analysoi vuoden 2023 talousarviossaan.
”Eduskunta edellyttää, että Kansallisen audiovisuaalisen instituutin rahoitus saadaan tasapainoon, ja että sen perusrahoitus saatetaan seuraavassa kehyspäätöksessä pysyvästi tehtäviä vastaavalle tasolle.”
Digitaalisuus on siirtänyt elokuvia katselupalveluihin, muutaman klikkauksen päähän. Kavin Elonet-verkkopalvelussa voi katsoa ilmaiseksi muun muassa Suomen Filmiteollisuuden ja Suomi-Filmin elokuvia.
Arkistoituun elokuvahistoriaan digiaika jättää vajaita vuosirenkaita.
Elokuvatiedostot suojataan salasanoilla, joilla halutaan estää niiden valuminen verkon piraattimarkkinoille. Kavi ottaa vastaan vain salaamattomia tiedostoja. Harva ulkomaisten elokuvien maahantuoja antaa sellaisia arkistoon.
”Saamme kaikki kotimaiset elokuvat. Ulkomaisista arkistoon päätyvät lähinnä pienempien tuotantoyhtiöiden elokuvat”, Kuutti kertoo.
Jos opetus- ja kulttuuriministeriön suunnitelmat etenevät, Kansallista audiovisuaalista instituuttia ei tulevaisuudessa enää ole. OKM:n konsernin kehittämishankkeessa visioidaan Kavista, Suomen elokuvasäätiöstä ja Taiteen edistämiskeskuksesta yhdistettävää Luova Suomi -virastoa.
Vuonna 2021 käynnistetyn konsernihankkeen tavoitteena on yhdistää yksitoista OKM:n alaista virastoa viideksi kokonaisuudeksi.
Yhdistämisiä perustellaan synergialla ja vaikuttavampien kokonaisuuksien luomisella. Pohjimmiltaan tavoitellaan säästöjä.
Konsernihankkeen loppuraportti valmistui lokakuussa 2022. Siinä Luova Suomi -virastoa esitetään perustettavaksi 2023–2026. Se ottaisi hoitaakseen edeltäjiensä tehtävät.
Elokuvasäätiö jakaa valtionavustuksia elokuvien tekemiseen ja levittämiseen. Taike jakaa apurahoja useille kulttuurinaloille.
Sanna Marinin (sd) hallitus jätti virastorakenteen uudistamista koskevat päätökset seuraavalle hallitukselle.
Ennen sitä OKM on aikeissa nostaa asian esille virkamiespuheenvuorossa. Se on harvinainen tapa herätellä keskustelua. Virkamiespuheenvuoroja pitää lähinnä valtiovarainministeriö, esitellessään talousennusteitaan.
OKM:n demaritaustainen kansliapäällikkö Anita Lehikoinen arvioi puheenvuoron ajankohdaksi helmikuun alkua. Aihelista on pitkä: osaamis- ja koulutustason nostaminen, kaikkien väestöryhmien osallisuuden vahvistaminen, tutkimus- ja innovaatiopolitiikka…
”Konsernihanke tulee varmasti esille luovan talouden edistämisen näkökulmasta ja OKM:n ja virastojen palvelukyvyn turvaamisen kannalta”, Lehikoinen kirjoittaa sähköpostissa.
Suomen elokuvasäätiön yhdistäminen Luova Suomi -virastoon on erikoinen idea. Elokuvasäätiölle on annettu valtionapuviranomaiselle kuuluvia tehtäviä sen jakaessa veikkausvoittovaroista ja valtion budjetista saamaansa rahaa.
Hallinnollisesti SES ei ole virasto, vaan itsenäinen säätiö. Elokuvasäätiöllä ei ole halua yhdistyä Kavin ja Taiken kanssa, eikä OKM voi sitä pakottaa.
”Elokuvasäätiön itsenäisyydestä päätettiin viimeksi kolme vuotta sitten, kun laadittiin uusi laki elokuvakulttuurin edistämisestä. Tuntuu oudolta, että asiaan pitäisi taas palata. Meidän näkökulmastamme mikään ei ole tällä välillä muuttunut”, SES:n toimitusjohtaja Lasse Saarinen sanoo.
OKM:n konsernihankkeen loppuraporttiin kirjattiin, ettei elokuvasäätiö halua uuteen virastoon – ja että Kavista ja Taikesta sellaista ei kannata perustaa ilman säätiötä.
Saarisen mukaan se ei ollut alkuperäinen muotoilu.
”Meitä ei kuultu koko konsernihankkeen aikana. Elokuussa 2022 meille vuodettiin tieto siitä, että loppuraporttiin oltiin kirjaamassa selkeää ehdotusta siitä, että meistä, Kavista ja Taikesta tehdään uusi virasto. Yksityisoikeudelliselta säätiöltä oltiin viemässä valtion työryhmässä toimintaa kysymättä meiltä mielipidettä.”
Saarinen ja SES:n hallituksen puheenjohtaja Anne Brunila pyysivät tapaamista kansliapäällikkö Anita Lehikoiselta.
”Kerroimme kantamme valtiohallinnon avoimuudesta ja Luova Suomi -virastoon liittymisestä.”
Saarinen ihmettelee virastosuunnitelman kokoonpanoa.
”En näe aitoa yhteyttä toimijoiden välillä. Elokuva vain upotettaisiin isompaan yksikköön, muun kulttuurin sekaan.”
Luova Suomi -virasto ja OKM:n konsernikehittämishanke nousee pöydälle seuraavissa hallitusneuvotteluissa. Riitta Vanhatalo saa odottaa päätöksiä valintaansa koskevista valituksista vielä pitkään sen jälkeen.
Ennen vuotta 2019 virkanimityksistä saattoi valittaa oikeuteen ainoastaan valintamenettelyä koskevista virheistä. Valintojen perusteita koskevat valitukset kiellettiin, koska niiden ajateltiin uhkaavan viranomaistoiminnan jatkuvuutta. Virkamieslain muutos mahdollisti vakinaisista viroista ja yli kaksi vuotta kestävien määräaikaisuuksista tehdyistä päätöksistä valittamisen vuoden 2019 alusta.
Sen jälkeen Helsingin hallinto-oikeudessa on käsitelty 53:a virkanimityksestä tehtyä valitusta. Oikeus on kumonnut kahdeksan nimitystä ja palauttanut asian päätöksen tehneelle viranomaiselle uudelleen käsiteltäväksi.
Työoikeuteen erikoistunut professori Seppo Koskinen arvioi nimitysten kumoamisen kynnyksen korkeaksi.
Jos hakukriteereissä kerrotut, esimerkiksi johtajakokemusta tai koulutustasoa koskevat reunaehdot toteutuvat, oikeuden on vaikea kyseenalaistaa työnantajan valintaoikeutta.
”Työnantajalla on paljon harkintavaltaa subjektiivisesti määriteltävien asioiden, kuten soveltuvuuden määrittelyssä. Tällä varmistetaan, että ei ole pakko valita pätevintä, vaan se, jota pidetään sopivimpana.”
Koskinen muistaa virkanimityksiä kumotun lähinnä tasa-arvosyistä. ”Tilanteissa, joissa naisia on syrjitty hauissa.”
Kavin johtajavalinnassa Leo Pekkala arvioi, että hänen ansioidensa katsominen Vanhatalon ansioita vähäisemmiksi on syrjintää.
Joulukuussa 2022 Riitta Vanhatalo on vielä perehtymässä tehtäväänsä. Haastattelussa hän varoo ottamasta jyrkkiä kantoja tai astumasta alaistensa varpaille.
Puhe suuren yleisön edustamisesta ei tarkoita ohjelmistopoliittisia uudistuksia.
”Luotan esitystoiminnan johtoon ja tiimiin. Ohjelmistossa on tasapainossa elokuvan historiaa ja erilaisia genrejä ja myös uudempaa elokuvaa.”
Kavin itsenäisyydestä ja Luova Suomi -virastosta Vanhatalo on haluton sanomaan mitään.
”Vaikea sanoa tässä vaiheessa vahvaa omaa kantaa. Tässä vaiheessa katson ennemmin sitä, mikä Kavin, Taiken ja SES:n yhteinen tulokulma on.”
”Mun näkökulmasta tärkeintä on varmistaa, että Kavin resurssit säilyvät ja lakisääteiset tehtävät tulevat hoidettua. Jos tapahtuisi yhdistämisiä, pitäisi pitää huolta, ettei meidän sisältömme huku kansalaisilta.”
Kun kaikki byrokratia on hoidettu, on aikaa puhua elokuvista.
Minkä elokuvan Vanhatalo näki viimeksi?
”Areenasta katsoin Hytti nro 6:n, minkä olen lukenut kirjana. Oli ihmisyyttä, kohtaamisia ja yllättäviä tilanteita. Hyvä elokuva.”
Elokuvateatterissa Vanhatalo kertoo käyvänsä ”ehkä kerran kuussa”, useimmiten kotikunnassa Kirkkonummella. Elokuva-arkiston uudessa esityssalissa, Oodi-kirjaston Kino Reginassa, Kavin johtaja on käynyt harvoin.
”Siinä ehkä näkyy tämä työorientoituneisuus. Se, mitä tekee, vaikuttaa aika paljon, mihin vapaa-aika suuntautuu. Uuden työn myötä elokuvia tulee varmasti seurattua intensiivisemmin.”
Vanhatalon lapsuuspitäjässä, Pohjois-Pohjanmaan Kärsämäellä, ei ollut elokuvateatteria. Filmejä esitettiin satunnaisesti koulun juhlasalissa ja urheiluseurantalolla.
”Grease jäi mieleen mahtavana elokuvana, vaikka en mikään diinari sen kummemmin ollutkaan. Maiju Lassilan elämästä kertonut Tulipää oli myös vaikuttava elokuvateatterikokemus.”
”Historiaan kytketyt tarinat ja todelliset henkilöt kiinnostavat minua, esimerkiksi Tove-elokuvasta tykkäsin paljon.”
Brittiläisen Sight and Sound -elokuvalehden kerran vuosikymmenessä julkaisema maailman parhaan elokuvan lista ilmestyi joulukuussa 2022. Se sisälsi yllätyksen.
Satojen elokuva-alan ammattilaisten äänestyksessä voittajaksi nousi ensi kertaa naisen ohjaama elokuva: Chantal Akermanin Jeanne Dielman, 23, Quai du Commerce, 1080 Bruxelles, vuodelta 1975.
Yli kolmituntinen kokeellinen naisen vieraantumisen kuvaus ponnisti voittajaksi sijalta 35. Taakse jäivät perinteiset suosikit, Vertigo ja Citizen Kane.
”Ei ole tuttu”, Vanhatalo sanoo Jeanne Dielmanista.
”Mieleen tulee, että tänä päivänä suomalaiset voi olla edelläkävijöitä, meillä on aika paljon vahvoja naistekijöitä.”
Mikä on maailman paras elokuva?
”Huh huh… ja millä mittarilla?”
Samalla kuin Sight and Soundin äänestyksessä: ilman mittareita.
”Mä en ole sitä suoraan sanottuna koskaan…”
”…mä olen kirjoistakin huono valitsemaan vain yhden…”
”… mutta voisin sanoa Hitchcockin Linnut. Edelleen tosi vaikuttava elokuva vanhoine keinoineen.”
Juttua varten on haastateltu myös Kavin erikoistutkijaa Antti Alasta. Lähteenä on käytetty kirjaa Filmin tähden – Suomen elokuva-arkisto 40 vuotta.
Oikaisu 26.1.2023 kello 15.10. Poistettu loppuviittestä maininta, että Antti Alanen vastaa Kavin esitystoiminnasta. Ohjelmistotoimintaa tekee suurempi työryhmä.