Elokuva on kallista

Elokuvasäätiön tuella -kirja on Kinnusen merkittävin tähän mennessä.

tietokirja
Teksti
Jussi Karjalainen

Suomen elokuvasäätiö on 50 vuotta ohjaillut tukipäätöksillä elokuvatuotannon suuntaa. Uudessa menestyskierteessä tuntuu kai käsittämättömältä, että valtiollisen tukisäätiön perustamisen alla valmistui 1967 vain nihkeät kolme uutta elokuvaa.

Kirjan kokoinen pohdiskelu on tarpeen. Kriitikko Kalle Kinnunen selvittää Suomen elokuvasäätiön vaiheet niin maukkaasti ja samalla tiiviisti, että kirja on kirjoittajan tähän mennessä merkittävin. 2000-luvun elokuvantekoa likeltä seuraava Kinnunen ei aiemmin ole yrittänyt kokonaiskuvia kotimaisen elokuvan historiallisista linjoista. Se sujuu erinomaisesti. Kansi on kuin ujossa virastohistoriikissa, mutta tarinat kaikkea muuta kuin valjuja.

Aina moni jää ilman tahtomiaan rahoja, intohimot ovat roihunneet.

Briljanttien ja rehellisten lausuntojen kudelmassa on esimerkiksi terveiset Marianne Mölleriltä, joka oli eräs vaikeuksissa seilanneista säätiön johtajista: ”Elokuvasäätiö oli lihaliemikuution kaltainen tiivistelmä koko alan ongelmista ja kieroudesta.”

Kari Kyrönseppä muistaa massiivisen painostuksen ja Kari Uusitalo viidakkosodan. Nykyjohtaja Lasse Saarisesta ei tunnu samalta. Elokuvasäätiön tuella -teoksesta erottuvat terävinä syyt, miksi teatteriensi-iltojen määrä on kasvanut neljäänkymmeneen vuodessa. Tuottajan roolin ammattimaistuminen on tärkein palanen.

Käänne tuotannon uuteen kukoistukseen oli 1999 ja tarkemmin tammikuu. Häjyt ja Rukajärven tie saivat ensi-iltansa samassa kuussa. Johtaja Jouni Mykkäsen ja tuenjakaja Erkki Astalan lääkkeet monipuolistumiseksi purivat.

Mykkänen haaveili kymmenen prosentin katsojaosuutta kotimaisille, mutta saavutti 25 prosenttia. Nyt 25 on usein normilukema.