Ei kukaan hullu siitä hyökkää
Biologi Risto Sulkava ehdottaa ennallistettavaksi 50 ojitettua suoaluetta itärajalta. Vetiset suot toimisivat panssariesteinä ja hiilinieluina.
8
MIN
Green Barrier, vihreä este. Sellaisena upottava suo toimisi itärajalla. Vuonna 2022 biologi Risto Sulkava oli kartoittamassa valtionmaiden suojelemattomia luonnonmetsiä. Työn pohjalta kartoittajat suunnittelivat koko maan kattavat, suojelualueita yhdistävät luontokäytävät.
Yksi viisi kilometriä leveä käytävä kulkisi pitkin 1 344 kilometriä pitkää itärajaa.
Green Barrier oli Sulkavan väännös Green Beltistä, vihreästä vyöhykkeestä. Neuvostoliiton hajottua suomalaiset ja venäläiset tutkijat ajoivat rajaseudulle suojelualueiden nauhaa. Yhteiset kansallispuistohankkeet symboloivat hyvää naapurisuhdetta.
Sulkava ajatteli, että luonnon voisi valjastaa myös vihamielistä Venäjää vastaan.
Ojitetut, kuivatut suot ulottuivat rajalle asti. Jos mäntyjen täplittämät rämeet palauttaisi takaisin vetisiksi, hyllyvät turvepatjat eivät kantaisi jalkaväkeä aseineen, vielä vähemmän taistelupanssarivaunuja.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan Sulkava oli nähnyt, miten sodan alussa Kiovan puolustuksessa hyödynnettiin luontoa. Pripetin suoalueet ja padon räjäytyksestä pelloille vyöryneet vedet pakottivat Venäjän joukot 65 kilometriä pitkäksi kolonnaksi. Panssarivaunut juuttuivat pelloilla mutaan tai tuhottiin maanteille. Pääkaupunki pelastui.
Sulkava lähetti viestiä ideastaan Helsingin Kasarminkadulle pääesikuntaan. Ei vastausta.
Vain yksi kansanedustaja kiinnostui ehdotuksesta.
Lokakuussa 2025 Risto Sulkava on uudestaan karttojen äärellä. Hän poimii pitkin itärajaa viitisenkymmentä ojitettua suoaluetta, jotka sopisivat ennallistettaviksi mahdollisimman luonnontilaisiksi. Eteläisimmät ovat Hautasuo ja Kaurionsuo Lappeenrannassa, pohjoisin Pikkuojankorven, Nisalamminaapan ja Pierulanaapan suoalue Sallassa.
Suomi on soiden ojitusten maailmanennätysmaa. Soita on jäljellä reilu neljännes maa-alasta, 8,7 miljoonaa hehtaaria, joista yli puolet on ojitettu. Sotien jälkeen rajaseutujen nevat, letot ja rämeet olivat pitkälti koskemattomia. Sitten alkoi kuivatus metsiksi ja pelloiksi. Myöhemmin soiden uumenista nostettiin turvetta energiaksi.
Ojitetut suot – sinisten viivojen sokkelot kartoilla – eivät jakaannu tasaisesti itärajalla.
”Luonnontilaisia soita on säilynyt eniten pohjoisessa, Kainuun Suomussalmelta ylöspäin”, Sulkava kertoo.
Pohjoinen on uusi painopiste maanpuolustuksessa. Kuolan niemimaalle on sijoitettu iso osa Venäjän ydinasepelotteesta, ydinkäyttöiset sukellusveneet. Pietari sijaitsee kaakossa, joka oli keskeinen ilmansuunta jo toisessa maailmansodassa.
Kaakkoisrajalla on runsaasti ojitettuja soita ja pelloiksi kuivattuja järviä. Laajoja yhtenäisiä luonnonesteitä on silti lähes mahdotonta luoda.
”Maanomistus on pirstaleista”, Sulkava sanoo. ”Asutusta ja peltoja on myös niin paljon lähellä rajaa, että on vaikea saada estevaikutusta aikaan.”
Soita on ennallistettu ja suojeltu yksityisten maanomistajien mailla vapaaehtoisesti. Helmiksi kutsutun elinympäristöohjelman rahoitusta on käytetty myös valtion mailla.
Sulkava ehdottaa eniten ennallistettavia rajasoita Pohjois-Karjalasta ja Kainuusta. Alueet kuuluvat pääosin valtiolle, rajavyöhyke on leveä ja asutus harvaa.
”Väli-Suomesta olisi helpointa ja järkevintä aloittaa.”
Suunnittelija suunnittelee, metsuri poistaa puut, kaivinkonekuski tukkii ojat ja kasaa patoja säännöllisin välein.
Niin kuivattu suo palautetaan upottavan märäksi luonnonesteeksi.
Itärajalla 5 000 suohehtaarin vettäminen olisi ”hyvä alku”, Sulkava sanoo. Toki ennallistettavaa on paljon enemmän, jos halua ja tahtoa riittää.
Jokaiselle suolle tarvitaan yksi kaivinkone möyrimään.
”5 000 hehtaarin ennallistaminen suunnitteluineen kestäisi parhaassa tapauksessa vain vuoden”, Sulkava sanoo, ”mutta yhden suon konetyöhön riittäisi kuukausi kaksi.”
Kuskeja ja kalustoa on vapautunut, kun saastuttavan energiaturpeen poltto on ilmastosyistä hiipunut. Urakoitsijat, jotka aiemmin ojittivat tai nostivat turvetta, voisivat täyttää samat kaivannot. He osaavat lukea korkeuskäyristä, mihin suuntaan vedet virtaavat maastossa.
”Työ on aloitettava niin, että ei patoa itseään pussiin, jää veden saartamaksi.”
Sulkava on mukana soita ennallistavassa Hiilipörssissä. Hän tietää, että kalleinta on suunnittelu, ei ojien kaivu umpeen. 5 000 hehtaarin vettäminen maksaisi arviolta viisi miljoonaa euroa.
Vielä halvempaa olisi tukkia ojat armeijan omalla kalustolla ja miehistöllä.
Sulkava uskoo, että monia kutsuntaikäisiä nuoria kiinnostaisi soiden ennallistaminen asepalveluksen aikana.
”Ei ole keneltäkään pois, jos meillä olisi laskuvarjojoukkojen lisäksi erikoisjoukko-osasto, joka ennallistaa soita Kainuussa.”
Rajasoiden vettäminen olisi win-win: hyödyksi luonnolle ja maanpuolustukselle.
Ojitetulla suolla voi olla metri kuivunutta turvetta. Kun kaivannot tukitaan, sade ja lumen sulamisvedet muuttavat suon taas märäksi. Kastuminen voi kestää noin vuoden.
Ensiksi ennallistetun, allikkoisen suon tunnistaa korvin.
”Äänimaailma muuttuu täysin”, Sulkava sanoo. ”Keltavästäräkit, lirot ja muut suolinnut tulevat hyttysten perässä ja alkavat pesiä heti ensimmäisenä kesänä.”
Marjat palaavat joidenkin vuosien viipeellä. Karpalo hyvin nopeasti, jos sitä on ollut vielä jäljellä. Monet uhanalaiset kasvit, kuten kämmekät, siirtyvät ja juurtuvat hitaasti. Paluu voi kestää vuosikymmeniä, jos onnistuu silloinkaan.
Ennallistetun suon ilmastovaikutuksista on kiistelty kauan – ja kiistellään edelleen.
Ojitetusta suosta vapautuu ilmastoa lämmittävää hiilidioksidia, kun turve hajoaa. Vetisestä suosta karkaa toista kasvihuonekaasua, lyhytikäistä mutta voimakasta metaania. Sulkava muistuttaa, että luonnontilaisten soiden hapettomissa oloissa on iät ajat syntynyt ilmakehässä kiertävää metaania.
”Metaani on se hinta, että ennallistamalla saadaan siirrettyä hiiltä pysyvästi pois ilmakehästä suohon”.
Rajasoilta kaadettava puut voisi upottaa turpeeseen hiilivarastoksi. Mutta ennallistaminen innostaa yksityisiä metsätiloja enemmän, kun puusta saa korvauksen. Syrjäseutujen pienillä soilla ei ole mitään taloudellista arvoa. Tilanne on toinen, jos usean maanomistajan puut kaadettaisiin kerralla sadan hehtaarilta alueelta.
”Silloin kuitupuuta kertyisi parhaimmillaan tuhansia motteja”, Sulkava sanoo. ”Se määrä kiinnostaisi jo metsäfirmojakin.”
Itärajan puolustuksen ytimessä ovat idästä länteen johtavat maantiet ja rautatiet. Väylät ovat Venäjän armeijan verisuonia, joita pitkin liikkuisivat sodan aikana joukot, kalusto ja huolto.
Myös Sulkava on valinnut ennallistettavia soita rajan yli johtavien teiden perusteella. Upottava maa ei estä hyökkäystä mutta pakottaa vihollisjoukot kiertämään ja ohjaa ne haluttuun suuntaan.
”Kun katkaisee rajan yli tulevan tien ja vettää suot ympärillä, tulee täydellinen este. Sellaisia paikkoja on monta.”
Kainuussa Elimyssalon, Ulvinsalon ja Martinselkosen suojelualueet ulottuvat Venäjän rajalle. Yhdessä ennallistettavien soiden kanssa syntyisi kymmeniä neliökilometrejä laajoja luonnonesteiden ketjuja pitkin itärajaa.
”Jo ilmakuvasta näkee, että Kainuun rajaseudun suojelualueilla on suuria soita ja järeitä metsiä”, Sulkava sanoo.
”Ei taatusti kukaan hullu siitä hyökkää.”
Soiden luonnontilaisuus
Laatu ei korvaa määrää.
Sulkava sanoo, että niin luontokadon kuin sotajoukon torjumiseksi ennallistettavien rajasoiden olisi oltava riittävän leveitä, ”mieluummin useita kilometrejä kuin satoja metrejä”.
Ojitettuja soita olisi ennallistettava myös kauempana rajasta. Taistelupanssarivaunuja ei välttämättä ehditä pysyttää ensimmäiseen puolustuslinjaan.
”Syvemmällä sisämaassa suot ja siltojen räjäyttämiset voisivat katkaista suoran kulkutien.”
Sulkava ottaa esimerkin Ilomantsin Hattuvaarasta, jossa käytiin kiivaita puolustustaisteluja jatkosodan lopussa. Koitajoen itäpuolelle lähelle rajaa saisi ennallistamalla soiden ketjun. Joen länsipuolelle voisi luoda toisen vyöhykkeen kahdesta soidensuojelualueesta ja Koivusuosta, joka on osin suojeltu ja osin ojitettu.
Koitajoen molemmin puolin syntyisi kaksi luonnon panssariestettä.
”Tarvittaessa ennallistettavista soista voisi muodostaa länteen vielä kolmannen ja neljännen estelinjan”, Sulkava sanoo.
Biologin silmin paras ratkaisu olisi rajaseudun luontokäytävä, joka olisi suojeltujen ja ennallistettujen soiden ja metsien mosaiikki. Vanhat, tiheät metsät tarjoaisivat suojaa luontokappaleille ja drooneilta piiloutuville taistelijoille.
Sotien jälkeen ojittamisen lisäksi hakattiin valtavasti metsiä.
Lähellä itärajaa kiemurtelee tuhansia kilometrejä metsäautoteitä. Sulkava kysyy, onko järkevää ylläpitää ”käsittämättömän kattavaa” metsätieverkostoa itärajan pinnassa.
”Panssarivaunun kantavat metsäautotiet synnyttävät lukemattomia nopeasti edettäviä hyökkäysreittejä.”
Sulkava sanoo pohdiskelevansa maallikkona itärajan puolustusta.
”Tässä on se vaara, että astuu jonkun varpaille. Puolustushallinnossa on tunnetusti tarkka komentoketju.”
Pioneeritarkastaja, eversti Riku Mikkonen työskentelee Maavoimien esikunnan suunnitteluosastolla. Hän luonnehtii rajasoiden ennallistamista ”positiiviseksi mahdollisuudeksi”.
”Pienetkin hyödyt kannattaa ottaa, vaikka ennallistaminen ei olisikaan mikään suuri ratkaisu puolustusvalmisteluissamme.”
Soiden vettämisellä Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa olisi hyötyä myös tärkeimmässä ilmansuunnassa, Kaakkois-Suomessa.
”Kulkukelvottomien alueiden sijaan joukkoja voitaisiin käyttää uhanalaisimmissa suunnissa”, Mikkonen sanoo.
”On hyödyllistä, että luonnonesteitä saadaan myös syvyyteen kauemmas rajasta, eri puolustustasoille.”
Tutkijat ovat perustelleet itärajan metsiensuojelua sillä, että jäätyvät suot kantavat talvisin. Järeä puusto on hyvä suoja, mutta ilmastonmuutoksen takia myös suot säilyvät yhä kauemmin luonnonesteinä, Mikkonen huomauttaa.
”Taistelupanssarivaunu vaatii paksun jää- tai routakerroksen”, hän sanoo. ”Eteläisessä Suomessa riittävän kovat talvet alkavat olla harvinaisia.”
Puolustusvoimissa ei ole laajemmin keskusteltu, olisiko rajaseudun tiheää metsätieverkkoa karsittava. Tarvittaessa puurekkojen käyttämät tiet saadaan poikki perinteisin miinoittein ja estekaivannoin.
”Kaakkois-Suomen suuret väylät, valtatie kuusi ja seitsemän, aiheuttavat ihan erityyppisen uhan kuin metsäautotiet.”
Helmikuussa 2024 kansanedustaja Pauli Aalto-Setälä (kok) teki toimenpidealoitteen hallitukselle ”itärajaa seurailevan suojavyöhykkeen rakentamisesta ja ennallistamisesta”.
”On kiinnostavaa”, Aalto-Setälä kirjoitti, ”että itärajallamme yhdistyvät näin merkittävällä tavalla turvallisuuspoliittiset intressit ja luontoarvot (–).”
Idean suojavyöhykkeestä Aalto-Setälä oli saanut Risto Sulkavalta.
Luonnonsuojeluliiton entinen puheenjohtaja Sulkava on sotilaskoulutukseltaan laskuvarjojääkäri. Aikoinaan Sulkava erosi reservistä, kun ”ei huvittanut käydä koko ajan kertaamassa”. Nykyään reservin vänrikki on siviilipalvelusmies.
Tai hippi, kuten hän tapaa esitellä itsensä.
Ajatus Green Barrierista ei ole jäänyt Sulkavan yksityisajatteluksi. Kansainväliset laatulehdet Politico ja Financial Times ovat kirjoittaneet soiden ennallistamisesta Venäjän vastaisella rajalla Länsi-Euroopassa.
Myös Suomessa on herätty.
Ympäristöministeriön aloitteesta pian aloittaa työryhmä, joka selvittää soiden ennallistamisen mahdollisuuksia itärajalla. Jäseniä on eri ministeriöistä, Metsähallituksesta ja Puolustusvoimista.
Missä sijaitsevat puolustuksellisesti keskeiset rajasuot, kuka ennallistaa, ketkä maksavat kulut? Kysymyksiin odotetaan vastauksia ensi kesään mennessä.
On todennäköistä, että ojitetun rajasuon vettämistä testataan aluksi valtion mailla.
Suomuuri itärajalle
Ennallistetuista soista on mahdollista luoda maastoesteiden ketjuja rajalle ja syvemmälle sisämaahan. Kartalle on merkitty biologi Risto Sulkavan ehdottamia kohteita koko rajan matkalta.
