Itämeren tapaan, olkaa hyvä
Valokuvaaja Teemu Silván keräsi meren rannoilta muoviroskia ja kuvasi niitä kuin gourmet-annoksia.
Kun Helsigin Eiran uimarannalta katsoo kaakkoon, näkee Sirpalesaareen. Lounaassa, Hernesaarenrannassa, siintää saunaravintola Löyly.
Rannalla alkusyksystä kierrellyt valokuvaaja Teemu Silván katseli rantaveteen, keräsi löydöksensä talteen ja vei ne studioon. Lisää roskia hän haki kotikaupunkinsa Loviisan rannoilta.
”Loviisassa uimarannat ovat kohtuullisen puhtaita. Vähän syrjäisemmille rannoille on sitten dumpattu kaikenlaista sulakkeista autonrenkaisiin”, Silván kertoo.
Renkaat eivät mahdu lautaselle. Muita löytöjään Silván on kuvannut Baltic Sea Kitchen -sarjaansa kuin gourmet-annoksina.
Ihmisten kylvämien karkkipaperien ja kondomien seassa on myös erikoisempia materiaaleja, kuten vihreää ja punaista muovilankaa.
”Panoslankaa”, Silván sanoo.
Eiran rannalta löytyneet panoslangat ovat todennäköisesti peräisin Länsimetron rakennustyömaalta. Tunnelia louhittaessa maan uumeniin viritettiin satoja kilometrejä räjäytystöissä tarvittua panoslankaa.
Tunneleista louhittua soraa käytettiin maanrakennuksessa. Jätkäsaareen toimitettiin 29 Eduskuntatalon tilavuutta vastaava määrä metrotunnelien louhetta.
Massan mukana mereen päätyi muovisia panoslankoja. Ne nousivat kellumaan ja kulkeutuivat virtausten mukana pitkiäkin matkoja. Suomen ympäristökeskuksen Syken tutkijat ovat löytäneet niitä Suomenlahden ulkosaaristosta asti.
Baltic Sea Kitchen -kuviin sisältyy viesti. Pieniä, alle viiden millimetrin mikromuovinkappaleita kulkeutuu veden ja ruoan mukana ihmisen elimistöön.
Mikromuoveille altistumisen määrästä on vaikea antaa tarkkaa arviota, sillä tutkimus on verraten uutta.
”Suurkaupunkien pölyssä elävien, simpukoita ja muita mereneläviä paljon syövien ja huonolaatuista tai pullotettua vettä juovien ihmisten elimistöön kulkeutuu mikromuoveja huomattavasti enemmän kuin puhtaammassa ympäristössä asuvien”, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija, toksikologi Merja Korkalainen sanoo.
Maailman terveysjärjestön WHO:n vuoden 2019 juomavesiraportissa ihmisten arvioitiin altistuvan päivittäin 300−600 mikromuovihiukkaselle. Vuonna 2022 ilmestyneessä raportissa ei enää puhuta tarkoista altistumismääristä, vaan viitataan mallintamistutkimukseen, jonka mukaan aikuisen mikromuovialtistuksen mediaani on 4,1 mikrogrammaa viikossa. Mikrogramma on gramman miljoonasosa.
Valtaosa elimistöön ruoan ja juoman mukana päätyvästä mikromuovista poistuu sieltä ulosteiden mukana.
Mikromuovia päätyy elimistöön myös hengitysilmasta. Suurin osa siitä jää kiinni nenän ja nielun limakalvoihin ja poistuu liman ja uloshengityksen mukana.
Itämeren rantaroskien määrää on seurattu säännöllisesti vuodesta 2012 alkaen Suomessa, Ruotsissa, Latviassa ja Virossa kaupunkien virkistysrannoilta ja syrjäisemmiltä luonnontilaisilta rantoja.
Suomen ympäristökeskuksen johtava tutkija Outi Setälä ja tutkimusprofessori Maiju Lehtiniemi vetävät tutkimusryhmää, joka tunnetaan Sykessä ”roskasakkina”.
Roskien määrä ei ole vuosikymmenessä muuttunut kovin merkittävästi. Joillakin rannoilla roskat ovat jopa vähentyneet. Yleisimpiä löydöksiä ovat tupakannatsat ja pakkausmateriaalit. Lähes kaksi kolmasosaa törystä on muovia.
Suomessa rantaroskia kerätään etupäässä asutusalueiden läheltä. Se voi selittää Maailman luonnonsäätiön WWF:n sivuilla yhä olevaa arviota, jonka mukaa Suomen rannat ovat ”Itämeren roskaisimpia”.
Muut maat ovat valinneet seurantaan syrjäisempiä rantoja.
”Ei me olla muita pahempia pahiksia, mutta ei mitään hyviksiäkään”, Setälä sanoo.
Vain pieni osa vesistöihin päätyvästä roskasta ajautuu rannoille. Arviolta 70 prosenttia painuu pohjaan, missä vesimassat jauhavat esimerkiksi muovinkappaleet pienemmiksi palasiksi.
Muoviroskasta on tullut yksi suurimmista uhkista koko vesiekosysteemille. Maailman merissä kelluu jo yli 150 miljoonaa tonnia muovijätettä. Sitä tulee vuosittain lisää arviolta 4,8–12,7 miljoonaa tonnia.
”Muovin käyttäminen on liian halpaa”, ympäristöministeriön neuvotteleva virkamies Tuulia Toikka sanoo.
Hän osallistuu kansainvälisestä muovisopimuksesta käytäviin neuvotteluihin. 160:n YK:n jäsenvaltion neuvotteluissa tavoitellaan oikeudellisesti velvoittavaa sopimusta, joka säätelisi muovin elinkaarta. Tavoitteena on vähentää muovia pakkauksissa ja lisätä sen kierrätystä.
”Muovin tuotannon rajoitukset ovat vaikeimpia öljyntuottajamaille. Kun kiristynyt ilmastopolitiikka vähentää fossiilisten raaka-aineiden käyttöä, uusia markkinoita etsitään muovista”, Toikka sanoo.
EU-maissa esimerkiksi muovipillit ja tekonurmikenttien muovirouhe on jo kielletty. Silti mikromuovia päätyy vesistöihin esimerkiksi autonrenkaista ja pesun yhteydessä keinokuituisista tekstiileistä.
Kansainvälisestä muovisopimuksesta neuvoteltiin viimeksi Nairobissa 13.−19. marraskuuta. Suomen ja EU:n tavoitteena oli sopia asiantuntijavalmistelusta Kanadassa huhtikuussa 2024 pidettävää seuraavaa neuvottelukierrosta varten. Öljyntuottajamaat vastustivat aloitetta, eikä päätöstä syntynyt. Asiantuntijavalmistelun kariutuminen antaa osviittaa varsinaisten päätösten tekemisen vaikeudesta.
”Muovisopimuksessa ei ole realistista tavoitella mallia, jossa muovituotannolle asetettaisiin eri maiden kesken jaettava kiintiö”, Toikka sanoo.
Teemu Silván on loviisalaislähtöinen freelancevalokuvaaja, joka on kuvannut muun muassa Suomen Kuvalehteen, Unicefille ja Greenpeacelle. Töissään Silván keskittyy erityisesti ihmisoikeuksiin ja ympäristöön. Hän sekoittaa dokumentaarisen valokuvan ja valokuvataiteen rajoja.