Totta vai tarua

Ylen audiodraamasta Sanna Marin – miljoonat seuraa on syntynyt hyvin tuttu ja hyvin tarpeellinen keskustelu faktan ja fiktion suhteesta.

Olisi kohtuullista, että historialliset ydintapahtumat esitettäisiin ”edes jotenkin oikein”, totesi Teemu Luukka Helsingin Sanomissa ja viittasi esimerkkinä kohtaukseen, jossa Niinistö- ja Marin-nimiset henkilöt sopivat Nato-linjauksistaan jo joulukuussa 2021 eli yli kaksi kuukautta ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan. Luukka totesi, että kohtaus on varmojen tietojen mukaan ”täysin hatusta vedetty”.

Sarjan käsikirjoittaja ja ohjaaja Miira Karhula vastasi toteamalla, että faktan ja fiktion erottaminen draamasarjassa on ”hyvin vai­keaa, ellei jopa mahdotonta”.

STT:n haastattelussa hän tosin jo myönsi, että kohtauksesta syntyy väärä kuva tapahtumien kulusta, ja selitti sitä loppuvaiheen editoinneilla. Karhula kuitenkin totesi luottavansa kuulijoiden kykyyn erottaa tosiasiat dramatisoinnista.

Puolustelut kuulostavat tutulta ja muistuttavat keskustelusta, jota käytiin keväällä, kun Aamulehden entinen toimittaja kertoi käyttäneensä fiktiota omissa jutuissaan. Lehti tutkitutti yli 600 juttua, löysi keksittyä sisältöä 30 jutusta ja totesi niistä noin kymmenessä sepitteen olleen lukijoille vaikeasti tunnistettavaa.

Tutkija Maria Lassila-Merisalon selvitys päätyi toteamukseen, että journalismiin voi kuulua monenlaisia tekstilajeja ja kokeiluja. ”Poikkeamat eivät ole kiellettyjä, niistä vain pitää kertoa avoimesti lukijalle.”

Sanna Marin -audiodraamassa ongelmallista ei olekaan sisältö vaan kehystys, jossa on tietoisesti hämärretty lajimääreitä. Kuten Luukka huomautti, sarjaa mainostetaan laajalla taustatyöllä ja jokaisen jakson alussa sarjan todetaan perustuvan tositapahtumiin. Karhulakin puhuu haastatteluissa ”journalistisesta harkinnasta”.

Oikeampaa olisi kuitenkin puhua spekulatiivisesta harkinnasta tai historiallisesta mielikuvituksesta.

Marin-sarja liittyy nimittäin osaksi suomalaisen draamadokumentin ja biofiktion pitkää perinnettä. Kansallisen historian kipukohtia ja poliittisten johtajien kulissien takaista elämää ovat käsitelleet esimerkiksi Paavo Rintala Mummoni ja Mannerheim -trilogiassaan (1960–1962) sekä Paavo Haavikko, Jörn Donner ja Jari Tervo Kekkos-fiktioissaan.

Tuota perinnettä ja sen taiteellista vapautta puolustetaan parhaiten korostamalla fiktiota ja sepitteen arvoa, ei hämärtämällä journalismin tai faktan käsitettä. 

Oikaisu 14.10.2024 kello 14.48: Miira Karhulaa oli haastatellut STT, ei Demokraatti-lehti, kuten jutussa luki.