Voiko kankeaksikin väitettyä suomen kieltä ja Amerikan tanssirytmejä todella naittaa keskenään?
”Sähän tiedät, en aio sua puoliks viedä. Haluun kaikki tai ei mitään!” laulaa mies samettisella äänellä. Taustalla soi rytmikäs groove. Musiikki on tehty tanssittavaksi. Äänessä on Suomen ”ensimmäinen r’n’b-artisti” Karri Koira.
R’n’b on pehmeän hunajaista, soulista ammentavaa tanssimusiikkia. Suomeksi siitä voisi käyttää vaikka sanaa kutumusiikki. Kyse on todellisesta Amerikan valtavirtamusiikista.
Tunnettuja r’n’b-artisteja ovat esimerkiksi Usher ja Rihanna. Tämän päivän r’n’b-musiikkia kuunnellessa tulevat mieleen niin Princen 1980-luvun balladit kuin yksi kaikkien aikojen siirappisimmista kipaleista, Stevie Wonderin I just called to say I love you.
Ei siis kuulosta aivan suomen kielen ydinosaamisalueelta! Voiko kankeaksikin väitettyä suomen kieltä ja Amerikan tanssirytmejä todella naittaa keskenään? Karri Koirakin on haastatteluissa valitellut suomen kielen kovuutta: ”pehmeästi on vaikea lirkutella vaikkapa ärrän kierrän ympäri orren”.
Suomen ja englannin äänteet eroavat tosiaan toisistaan. Epäilen kuitenkin, ettei näillä eroilla ole kielen herkkyyden kannalta merkitystä. Saman sanan voi sanoa monella tapaa.
Esimerkiksi käy rakkaus. Siitä löytyy niin kovaa koota kuin raastavaa ärrää. Rakkaus on ruma sana, laulaa Ismo Alanko. Siitä huolimatta sanaa on käytetty suomalaisessa musiikissa ja runoudessa vuosikymmenet kaikkein hempeimmissäkin yhteyksissä. Eikä Karri Koirakaan välttele rakkaudesta laulamista. Ei todellakaan.
Enemmän luulisi herra Koiran törmänneen kulttuurieroihin. R’n’b-musiikin on synnyttänyt kansa, joka ei tunne itseään vaivaantuneeksi sanoessaan tuntemattomille ”I love you all” tai kehuessaan itseään ja toisia estottomin sanankääntein. Tuntuu kuin englannin kielessä olisi valmiina varastollinen kepeään lempimiseen sopivia sanoja ja sanontoja.
Kaikki samat asiat voi tietenkin sanoa suomeksi. Mutta pystyykö niitä kuuntelemaan ilman, että korvia alkaa punottaa ja myötähäpeä estää musiikista nauttimisen? Karri Koiran suosiosta päätellen pystyy. Radiokanavat tuuttaavat Karrin lauluja, levyt myyvät ja mies on tänä kesänä esiintynyt vähintään joka toisilla festivaaleilla Porin jatseilta Flow’n kautta Nurmijärven kyläpäiville.
Voitte tarkistaa yhtälön toimivuuden itsekin YouTubesta. Ainakaan minä en pysty hymyilemättä kuuntelemaan, kun iso mies laulaa ”aina kun me suudellaan, alkaa timantteja satamaan”. Tai valittaa, kuinka naisväki ahdistelee baareissa. Tai päivittelee, kuinka vaikeaa on puhua uudelle ihastukselle.
Mitä syvempää merkitystä sillä sitten on, että suomen kielelle mukautetaan palanen amerikkalaisen kulttuurin ydintä? Ainakin kyseessä on kielen elinvoimaisuuden osoitus. Aina on löytynyt joku väittämään, ettei suomen kieli taivu siihen ja siihen tehtävään. Jonkin musiikinlajin kieleksi, sivistyneistön kieleksi, tieteen tekemisen kieleksi. Aina on silti taipunut.
Toissa viikolla tuli täyteen 150 vuotta siitä, kun suomen kieli sai virallisen kielen aseman ruotsin kielen rinnalla. Asetusta seurasi kielemme pitkä kukoistuskausi. Juuri nyt elämme aikoja, jolloin ylemmän tason suomenkielinen koulutus ei ole enää itsestäänselvyys, tieteen uusista löydöistä ei enää välttämättä kerrota suomeksi eikä kunnon kielenopetukseen tunnu riittävän rahaa.
Siksi on pakko nostaa hattua niille, jotka viitsivät tarjota vaihtoehtoisia suuntia. Uusia alueita suomen kielelle.