Viime vuosisadan lehtien digitointi sanahakukelpoisiksi olisi lehtitaloilta tämän vuosisadan kulttuuriteko

Profiilikuva
arkistot
Teksti
Susan Heikkinen
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Vilkaisin Suomen Kuvalehden vuosikertaa 1983. Älkää kertoko esimiehelleni, mutta tietenkin upposin siihen tarpeettoman pitkäksi aikaa.

“Kansa oli vastahakoinen vaaleihin, tympääntynyt puoluepolitiikkaan, puolueisiin ja etuja kahmiviin poliitikkoihin”, kerrottiin Italian vaaleista.
Syyrian presidentti, al-Assad silloinkin, kertoi toteuttavansa “itsenäistä politiikkaa Moskovan tuella tai ilman sitä”.

Koululta odotettiin “juuri nyt kipeämmin kuin koskaan ihmismielen eheytymiseen, kasvuun ja nousuun johtavaa ohjausta”. Velkakierrekin oli, Brasiliassa.

Lukija itse päättää, onko johtopäätös vanhoista uutisista pessimistinen “mikään ei muutu” vai optimistinen “tästä voimme oppia, mikä ei muutu”. Se ainakin saisi muuttua, että historia loppuu vuoteen 1990.

Jotakuinkin siihen asti taaksepäin ulottuvat lehtitalojen digitaaliset arkistot, joista voi etsiä asiaansa hakusanalla. Muistan jonkun professorin huomanneen, että lähihistoriaa sivuavilla opinnäytteillä on merkillinen taipumus rajautua käsittelemään aikaa jälkeen automaattisen tietojenkäsittelyn.

Osa arkistoista on kenen tahansa ulottuvilla kohtuuhintaan. SK:n toimittajille on työnantaja ostanut pääsyn esimerkiksi Kauppalehden, Iltalehden, Helsingin Sanomien ja Lapin Kansan arkistoihin. Lisäksi talon omien lehtien kuten Tekniikan Maailman arkistot ovat käytettävissä.
Mutta kaikki nämä ulottuvat vain vuoteen 1990 tai 1994. Elettiin sitä ennenkin.

Lehtien toimituksissa istutaan kulttuuriaarteen päällä. On naurettavaa, että opiskelijoiden, tutkijoiden, toimittajien ja muiden kansalaisten pitää selata mikrofilmejä tai koluta kirjastojen lehtikellareita, kun internet on keksitty. Vanhojen vuosikertojen skannaus maksaa, mutta maksaisi lukijakin – lehdelle päin.

Viime vuosisadan lehtien digitointi sanahakukelpoisiksi olisi lehtitaloilta tämän vuosisadan kulttuuriteko. Kansalliskirjasto sitä tekeekin, mutta työtä rajoittaa tekijänoikeuslainsäädäntö: lehtijuttukin on vapaasti levitettävissä vasta 70 vuotta tekijän kuolemasta.

Sekin on naurettavaa. Sekin saisi muuttua.