Työterveyslaitoksen Harri Vainio: Johtajien huippupalkkoja voisi kohtuullistaa

Profiilikuva
Ben Zyskowicz
Teksti
Harri Vainio

Eriarvoistava palkkakehitys on saanut viime aikoina paljon julkista huomiota aina eduskunnan puhemiehen avauspuheenvuoroa myöten. Siinä Ben Zyskowicz otti esille kansalaisten kohtuuttomiksi katsomat johtajien palkka- ja bonusjärjestelyt. Ex-ministeri ja -vakuutusjohtaja Iiro Viinanen on julkisissa puheenvuoroissaan ollut Zyskowiczin linjoilla: ”Se on sellaista ahneutta, jota minä en ymmärrä kerta kaikkiaan.” (Kauppalehti 4.5.2011).

Usein sanotaan, että johtajille pitää maksaa huippupalkkaa siksi, että heidän pallinsa on tuulinen ja riskit potkuista ovat suuret. Vuonna 2009 tehdyn brittiläisen selvityksen mukaan suurimpien yritysten toimitusjohtajien vaihtuvuus on kuitenkin pienempää kuin henkilöstövaihtuvuus keskimäärin. Pelkästään potkujen saamisriskillä ei ylisuuria palkkoja voida siis perustella.

Perinteisessä palkkapolitiikassa palkkaeroja on hyväksytty nimikkeiden välillä, kun perustana on tehtävien vaativuus ja koulutustausta. Vastikään julkaistun, paljon huomiota saaneen brittiläisen The High Pay Commissionin raportin mukaan suurten palkkojen ja korkean suorituskyvyn välinen yhteys on pelkkä myytti. Ruotsissakin johtajien etujärjestön Svenska chefsfacket Ledarnan oma selvitys on osoittanut, että yhteys palkan ja suoriutumisen välillä on heikko. Puolet ruotsalaisista johtajista on tutkimuksessa todennut, ettei palkalla ole tekemisessä suurempaa merkitystä (”någon större roll”).

Palkka ei siis ole ainoa asia, joka antaa motivaatiota työhön. Usein se ei edes ole tärkein.

Työstä saadulla korvauksella on kuitenkin suuri symboliarvo. Kaikki, sosiaalihoitajista johtajiin, seuraavat kollegoittensa saamia palkkoja. Hoitoalalla voi olla tärkeää, että samanlaista työtä tekevillä ei ole 50 euron kuukausipalkkaeroja. Yrityksissä, pankeissa ja vakuutuslaitoksissa voidaan puhua sadoista tuhansista, kun johtajat vertailevat palkkojaan.

Mikä sitten koetaan ”reiluksi” palkkaeroksi?

Ehkä tunnetuin määritelmä oikeudenmukaisuudelle on John Rawlsilta. Siihen kuuluu omien päämäärien toteuttamisvapauden rinnalla ”eroperiaate”: eroja voidaan hyväksyä, jos ne hyödyttävät huonoimmassa asemassa olevia. Siten esimerkiksi palkkajärjestelmä on oikeudenmukainen, jos se kannustaa toimintaa tavalla, joka koituu koko yhteisön eduksi, hyödyttäen näin myös vähemmän ansaitsevia. Rawlsin teoria ei kuitenkaan ratkaise, kuinka suuria hyväksyttävät palkkaerot voisivat olla.

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF etsii uutta johtajaa. Eronneen Dominique Strauss-Kahnin vuosipalkaksi on julkisuudessa mainittu noin 350 000 dollaria. Suomalaisten eläkejohtajien palkat ovat julkisuudessa esitettyjen tietojen mukaan vähintään kaksin-kolminkertaiset tähän verrattuina.

On varmasti kansainvälisiä yrityksiä, joihin tavoiteltujen superjohtajien palkkaaminen edellyttää korkeiden palkkojen maksamista. Mutta mihin vedetään raja?

Kun Suomessakin haetaan palkkajärjestelmän uudistamista ja lisäjoustoa työmarkkinoille, olisi tärkeätä, että myös ylin ”palkkaeliitti” näyttäisi asiassa esimerkkiä. Jos työntekijöiltä edellytetään palkkamalttia ja kykyä ymmärtää rakenteiden uudistamisen merkitystä ja kilpailukyvyn vaatimuksia, olisi palkkaeliitin kuunneltava kohtuullisuuden ja oikeudenmukaisuuden sanomaa, jota esimerkiksi Viinanen ja Zyskowicz ovat tuoneet esille.

Johtajien huippupalkkoja voisi mielestäni hyvinkin kohtuullistaa. Näin voitaisiin menetellä, jos se tehtäisiin läpi linjan: keskinäinen vertailu ei silloin aiheuttaisi pahaa mieltä. Saavutetut henkilökohtaiset edut eivät saisi johtaa toimintaa, huippujohtajillakaan.