Kaliiberidiplomatian paluu
Ukrainan sota ja uusi varustautumisen aika ovat luoneet puolustusmateriaalin kysyntäpiikin. Suomen olisi hyvä olla paitsi ostaja, myös myyjä.
”Tuottaako Suomi 155 millin tykistöammuksia?” on kysymys, jonka olen viime kuukausina kuullut Washingtonissa useamman kerran. Se kuvaa aikaamme, jossa suurlähettiläiden on oltava tai ainakin teeskenneltävä olevansa vähintään auttavia asejärjestelmien tuntijoita. Asehankinnat ovat taas diplomatian keskiössä, joko omaan käyttöön tai avuksi Ukrainalle.
Erään asiantuntijan mukaan tilanne on reilussa vuodessa kiepsahtanut päälaelleen. Siinä missä asefirmat ennen kilpailivat hallitusten hankinnoista, kilpailevat hallitukset nyt asepajojen tuotantokapasiteetista.
Venäjän hyökkäyssota osoitti karulla tavalla, että isossa rytinässä materiaalikulutus on jotain aivan muuta kuin kylmän sodan jälkeisissä kriisinhallintaoperaatioissa. Useimmissa Euroopan maissa esimerkiksi ammusvarastot oli mitoitettu jälkimmäisten mukaan, koska isoa sotaa ei enää odotettu. Yhdysvaltain varastot ovat omassa sarjassaan, mutta kriitikoiden mukaan täälläkin on säästelty juuri ammushankinnoissa. Ukrainan jatkuvasti tarvitsema apu ja länsimaiden tarve täydentää omat varastot ovat nyt luoneet hurjan puolustusmateriaalin kysyntäpiikin.
Venäjäkin on pitkittyvän sodan myötä kohdannut materiaalivaikeudet. Nähtävästi se uskoo voittavansa ne asettamalla talouselämän ja oikeastaan koko yhteiskunnan kasvavasti sotakannalle.
Suurvaltakilpailun kiihtyminen Aasiassa on toinen puolustusteollisuuden kasvuajuri. Kun Japanin kokoinen kansantalous lisää puolustusmenojaan kertaheitolla yli neljänneksellä, on sillä merkitystä. Samansuuntaista kehitystä on muuallakin. Yhdysvalloilla onkin strateginen paine tuottaa riittävästi materiaalia myös liittolaisilleen Aasiassa.
Mutta mitä puolustusmateriaalia pitäisi tuottaa nyt? Vaikka Ukrainan maasotapainotteinen esimerkki ei ole universaali, on se Euroopan maille relevantti. Ensinnäkin Ukraina on tarvinnut perusrautaa, kuten panssarivaunuja, tykkejä ja valtavasti ammuksia.
Samalla tiedustelu- ja johtamisjärjestelmissä on siirrytty avaruus-, digi- ja tekoälyaikaan. Ohjelmistot ja teknologiaosaaminen ovat suorituskyvyn kannalta ratkaisevia. Siviili- ja sotilasteknologian raja-aidat ovat liukenemassa. Mediatietojen mukaan jokaisessa ukrainalaispataljoonassa on erillinen ohjelmistokehittäjänsä. Ukrainalaisten on myös pakko olla kekseliäitä, nopeita ja joustavia, sillä sodan keskellä hitaaseen kehitys- ja hankintabyrokratiaan ei ole aikaa.
Kyse on puolustusteollisuuden kaksoishaasteesta, joka tuli muutama viikko sitten vahvasti esille Yhdysvaltain kenties merkittävimmässä turvallisuuspolitiikan tapahtumassa Reagan-foorumissa. Kulutusmateriaalia pitäisi kyetä jälleen massatuottamaan kustannustehokkaasti.
Uusia teknologioita taas pitäisi kyetä ottamaan käyttöön samaan tahtiin, kun niitä kehitetään. Tämä vaatii hallinnoltakin paljon. Eräs kommentaattori katsoi Pentagonin toimivan hankinnoissa kuin Fordin pääkonttori 1950-luvulla, vaikka sen tulisi toimia kuin Apple 2020-luvulla.
Suomen vielä vaatimaton puolustusteollisuus saa tilanteesta uutta tuulta purjeisiinsa. On suotavaa saadakin, sillä tästä saatava kasvu osaltaan tasoittaa aiempaa korkeampien puolustusmenojen vaikutusta. Oma tuotekehitys ja tuotanto tukevat huoltovarmuutta, vaikkei kaikkea voi eikä varsinkaan kannata tehdä yksin.
Kansainvälisen yhteistyön merkitys korostuu kustannussyiden ohella siksikin, että yhteiskäytettävyys alkaa nousta keskeiseksi vaatimukseksi. Tekoälyyn, ohjelmistoihin ja verkkoihin perustuvat ratkaisut puolestaan luovat mahdollisuuksia myös yrityksille, joita ei perinteisesti mielletä puolustusteollisuudeksi. Kuvaavaa on, että Yhdysvaltain puolustushallinto on erittäin kiinnostunut eri alojen startup-yrityksistä.
Olisi perusteltua kääntää Suomen kiistaton teknologiaosaaminen nykyaikaiseksi puolustusteolliseksi vahvuudeksi. Puolustusteollisuus jää kuitenkin kituliaaksi pelkkien kotimarkkinoiden varassa.
Tuotannon skaalaaminen edellyttää vientiä, jonka kannalta myös vientilupapolitiikalla on erityistä merkitystä. Puolustusteollisuuden merkitys tulee jatkossa kasvamaan niin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kuin taloussuhteissakin.
On oma valintamme, olemmeko lähinnä ostaja vai myös myyjä. Parasta on olla molempia.