Ikuisen reservin maa

Keskustelu suomalaisen asevelvollisuusarmeijan tulevaisuudesta ratkesi kerralla, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Silti kehitettävää on paljon.

Profiilikuva
näkökulma
Teksti
Mikko Hautala
Kirjoittaja on Suomen Washingtonin-suurlähettiläs. Näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta ulkoministeriön kantaa.

Muistan, miten varusmiespalveluksen aikana välillä porukassa epäilimme, toimisiko Suomen malli tositilanteessa. Käsityksemme sodasta perustui 1990-luvun alussa lähinnä elokuviin ja Persianlahden sodan uutisointiin. Niissä esiintyneet suurvaltain vehkeet saivat oman varustuksemme tuntumaan vaatimattomalta. Sotaveteraanien henki kuitenkin vaikutti taustalla, ja lähes jokaisella oli sodankäyneitä lähipiirissään. Palvelus koettiin tärkeäksi ja se haluttiin suorittaa loppuun saakka.

Jonkinlaisen vastauksen epäilyihin sain monia vuosia myöhemmin toimiessani kertausharjoituksessa silloisessa sodan ajan tehtävässäni komppanian päällikkönä. Reserviläiset olivat motivoituneita ja osaavia. Siviilissä karttuneet ammatilliset taidot ja vastuuntunto näkyivät. Vaikkei joukko ollut kenties heti sotavalmis, oli johtopäätös se, että harjoittelujakson jälkeen siitä tulisi kyllä riittävän hyvä.

Suomessa yleinen asevelvollisuus säilyi hengissä läpi kylmää sotaa seuranneen 30-vuotisen jakson. Houkutuksia valikoivan asevelvollisuuden tai ammattiarmeijan suuntaan esiintyi, mutta itsesuojeluvaisto pidätteli meitä. Aavistettiin, että maanpuolustuksen muuttaminen kaikkien asiasta harvojen hommaksi voi olla peruuttamaton virhe.