Trumpin ego ja Yhdysvaltojen uusi ulkopolitiikka: uhka vai mahdollisuus?

Olemme todistamassa Donald Trumpin ulkopoliittista muodonmuutosta. Vaistonvaraisesta eristäytymispolitiikan kannattajasta on kuoriutunut imperialistinen nationalisti.

Isolationismi oli joko kampanjastrategia tai testipallo, jonka epäonnistuminen sai Trumpin vaihtamaan ulkopoliittista suuntaa. Mittavat tuontitullit johtivat pörssimarkkinoiden sakkaamiseen. Vladimir Putinin hännystely ei tuonut rauhaa Ukrainaan eikä Nobelin rauhanpalkintoa. Se ei myöskään vahvistanut Trumpin mainetta suurena johtajana.

Uusi Trump satsaa aggressiiviseen ulkopolitiikkaan, joka on yhdistelmä suurvalta-ajattelua, tykkivenediplomatiaa, George W. Bushin unilateralismia ja ego-vetoista Amerikan ja Trumpin suuruutta.

Trump ei ole systemaattinen ajattelija, mutta on helppo nähdä hänen ulko- ja kauppapoliittinen liukumisensa isolationismista aggressiiviseen Yhdysvaltojen edunvalvontaan ja imperialismiin.

Trump ihailee vahvoja johtajia ja myötäilee heidän tulkintojaan maailmasta. Samanaikaisesti hän tietää olevansa iso peluri heidän painoluokassaan. Kun Trumpin visio Yhdysvaltojen edusta ja hänen omasta maailmanhistoriallisesta roolistaan vaatii Venezuelan alistamista hänen tahtoonsa, hän ei epäröi astua Kiinan ja Venäjän varpaille.

Venäjän lipun alla seilanneen öljytankkerin haltuunotto kansainvälisillä vesillä huolimatta venäläisen sukellusveneen läheisyydestä viestitti Trumpin muuttuvasta suhtautumisesta Venäjään.

Tuoreessa New York Timesin haastattelussa Trump julisti, että hänen oman moraalinsa on Yhdysvaltojen ulkopolitiikan keskeinen ohjenuora. Kansainvälinen laki tai sopimukset ovat hänelle sivuseikka.

Trumpin maailmankuvassa Yhdysvaltojen suuruus ja hänen oma suuruutensa ovat sama asia. Hän on systemaattisesti sumentanut eroa maansa ja itsensä välillä: L’État, c’est moi. Yhdysvaltojen voimattomuus heijastaisi Trumpin omaa heikkoutta.

Trumpin läheinen neuvonantaja Stephen Miller avasi uutta trumpilaista ulkopolitiikkaa julistamalla, että maailma on vahvemman oikeuksien ohjauksessa. Luonnollisesti uusvanhassa maailmanjärjestyksessä Yhdysvaltojen on oltava maailman vahvin valtio.

Nicolás Maduron kaappaaminen ja tuominen Yhdysvaltojen oikeuden eteen ja Grönlannin havittelu ovat konkreettisia esimerkkejä uudesta ulkopolitiikasta. Niitä ryydittää Trumpin uhkailu Kolumbian ja Meksikon suuntaan.

Trumpin mielenliikkeiden analysointi ja ennakointi on kuin pölyhiukkasten seuraamista tuulenpyörteessä. Niiden tämänhetkinen muodostelma tarjoaa valtaosin uhkia, mutta myös mahdollisuuksia.

Grönlanti-pakkomielle on selkeä uhka Natolle, Tanskalle sekä läntiselle yhteisölle. Mutta taitava diplomatia ja miehen tuntevat Trump-kuiskaajat voivat pyrkiä kanavoimaan Trumpin uutta ulkopoliittista aggressiivisuutta myös läntisen yhteisön hyväksi.

Venezuelan operaatio osoittaa Trumpin ainakin osittaisen irtautumisen Putinin vaikutuspiiristä. Jos eurooppalaiset saavat Trumpin kunnolla tiedostamaan, että Putin vain manipuloi häntä, Trump saattaa ryhtyä suuntaamaan huomiotaan myös Ukrainan auttamiseen.

Voiman politiikan aikakaudella demokratioiden on oltava voimakkaita ja viekkaita. Pienten valtioiden on oltava yhtenäisiä ja diplomaattisesti taitavia toimiessaan suurvaltojen puristuksessa.

Oman henkilökulttinsa pauloissa olevan henkilön kanssa toimiminen vaatii uudenlaista diplomatiaa. Trumpin ego on paitsi vaara myös mahdollisuus.