Maksajaa haetaan
Poliittinen kysymys on, kuinka paljon jatkuvaa oppimista tuetaan julkisin varoin, kirjoittaa ympäristöoikeuden professori.
Aiemmin puhuttiin elinikäisestä oppimisesta, nykyisin jatkuvasta oppimisesta. Tarve jatkuvalle osaamisen päivittämiselle läpi työuran on tunnistettu koulutuspolitiikan keskeiseksi tavoitteeksi jo pitkään. Strategiatyö on ollut pontevaa ja keskustelu visionääristä.
Marinin hallituksen aikana laadittiin muun muassa Kansallinen korkeakoulujen jatkuvan oppimisen strategia. ”Maailman osaavimman ja sivistyneimmän kansan kotimaaksi”, sen otsikossa sanottiin. Edellinen hallitus perusti myös erillisen Jatkuvan oppimisen ja työllisyyden palvelukeskuksen, Jotpan, edistämään osaamisen kehittymistä ja osaavan työvoiman saatavuutta.
Osaajapulaan vastaaminen ja jatkuva oppiminen ovat myös Orpon hallituksen keskeisiä koulutuspoliittisia tavoitteita. Konkreettisina tekoina olemme toistaiseksi nähneet muun muassa aikuiskoulutustuen lakkauttamisen elokuun 2024 alusta.
Julkisessa keskustelussa lakkauttaminen on saanut runsaasti kritiikkiä. Taloustieteilijät ovat pitäneet sitä järkevänä, koska tuen on arvioitu kohdentuneen liiaksi väärille henkilöille, heille, joilla on pitkä työkokemus ja valmiiksi hyvä koulutus.
Mitä sitten pitäisi tehdä, jotta työelämän osaamistarpeisiin voitaisiin nykyistä paremmin vastata ja edistää jatkuvaa oppimista läpi työuran? Osaajapula voi väliaikaisesti olla joillakin aloilla helpottumassa, mutta lienee taas kohta yritysten kasvun esteenä.
Nähdäkseni jatkuvan oppimisen edistämisessä on pohjimmiltaan kyse kahdesta asiasta: joustavuudesta ja maksajasta. Toimiva jatkuvan oppimisen järjestelmä edellyttää, että onnistutaan sovittamaan yhteen jatkuvan oppijan, työnantajan ja koulutuksen tuottajien erilaiset, usein yksilöllisetkin tavoitteet.
Mahdollisuus yhdistää työ ja opinnot joustavasti, yksilölliset elämäntilanteet huomioiden, on tärkeä jatkuvan oppimisen edellytys. Työnantajan kannustava suhtautuminen työn ohessa tapahtuviin opintoihin on olennaista.
Korkeakoulujen on vastaavasti oltava valmiita tarjoamaan sellaisia opiskelun muotoja, jotka eivät edellytä täysipäiväistä sitoutumista opintoihin.
Poliittinen kysymys on, kuinka paljon jatkuvaa oppimista tuetaan julkisin varoin ja missä määrin työnantajien ja opiskelijoiden itsensä edellytetään osallistuvan kustannuksiin.
Nykyisen hallituksen tahtotila on laajentaa jatkuvan oppimisen rahoituspohjaa eli lisätä yksilöiden itsensä ja työnantajien maksuosuutta. Tämä näkyy muun muassa avoimen yliopiston enimmäismaksujen korotuksena.
Korkeakoulujen yhteinen Digivisio on kunnianhimoinen, jatkuvaa oppimista edistävä avaus. Ensi vuonna avautuu yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteinen Opin.fi-alusta, jonka avulla jatkuvaan oppimiseen soveltuvat koulutukset löytää paremmin.
Ilmainen tutkintokoulutus on edelleen keskeinen jatkuvan oppimisen muoto, vaikka usein osaamisen syventämiseen riittäisi pienempikin suoritus kuin kokonainen tutkinto. Parhaillaan Euroopan laajuisesti valmistellaan työelämän tarpeita vastaavia pieniä osaamiskokonaisuuksia (osatutkinnot), ja ne voivat olla tähän ratkaisu.
Optimistina uskallan ajatella, että useat nyt valmisteilla olevat asiat – muun muassa Digivisio ja pienet osaamiskokonaisuudet – tulevat parantamaan mahdollisuuksia jatkuvaan oppimiseen.
Maksaja tälle kaikelle toivottavasti vielä löytyy.