Monen hiekkalaatikon malli ei toimi

Laukausten ja lakkojen synkistämissä tunnelmissa tuskin kukaan jaksaa innostua sellaisesta teemasta kuin vienninedistäminen. Minun on vähän pakko, sillä se on osa työtäni. Ja on sillä kyllä vaikutusta muidenkin työhön ja siihen, onko töitä ylipäätään. Vientimme arvo on nimittäin laskussa. Eikä se tiedä hyvää Suomelle.

Aloittaessani suurlähettiläänä Moskovassa syyskuussa 2016 kävin esittäytymiskäynneillä keskeisten kumppanimaiden kollegoiden luona. Tämä on osa diplomatian tapakulttuuria, mutta tapaamisissa sai myös hyödyllistä vertailupohjaa ja vinkkejä siitä, miten ­asioita kannatti hoitaa. Yksi ensimmäisistä tavattavista oli Tanskan suurlähettiläs Thomas Winkler.

Kysyin häneltä, miten Tanska oli järjestänyt taloussuhteidensa edistämisen Venäjällä. Vastauksen yksinkertaisuus yllätti. Hänellä asiaa hoiti yksi tiimi, joka oli järjestetty toimialoittain. Jokaista tärkeää toimialaa hoiti tanskalainen asiantuntija tukenaan venäläinen asiantuntija. Tanskalainen tunsi maansa yritykset, venäläinen taas kohdemarkkinan.

Tanskalaisten työntekijöiden tausta oli teollisuudessa ja elinkeinoelämässä. He palvelivat määräaikaisissa diplomaattiviroissa suurlähetystön organisaatiossa.

Thomasin mielestä systeemi oli sellainen kuin pitikin. Yksinkertainen ja tehokas. En malttanut olla tekemättä mielessäni vertailua omaan tilanteeseemme.

Suomen mallissa samaa tehtävää hoitivat suurlähetystö, Suomalais-venäläinen kauppakamari, Business Finland ja silloinen Tekes. Kaikki olivat hallinnollisesti ja juridisesti toisistaan erillään, eri ohjausputkissa ja osin eri tiloissakin. Se oli todellinen monen hiekkalaatikon malli.

Tietenkin meillä oli Team Finland -yhteistyöjärjestely, jossa eri toimijat koordinoivat tekemisiään. Henkilö­tasolla asiat sujuivat yleensä hyvin. Ja vuosien mittaan järjenkäyttöä ja tehokkuutta onnistuttiin lisäämään.

Juuri ennen pandemiaa kaikki toimijat saatiin saman katon alle. Mutta organisaatioiden väliset raja-aidat pakottivat meidät melkoiseen koordinaatiokabukiin, kun kaikkien erillisiä suunnitelmia, budjetteja ja toimintoja piti sovittaa yhteen. Useamman organisaation erillishallinto lisää myös kustannuksia. Se ei tietysti haittaa, jos rahaa on.

Monen hiekkalaatikon mallin säilyttäjät vetoavat siihen, että laatikoissa on erilaista hiekkaa, jota ei passaa sekoittaa. Ulkoministeriön väki hoitakoon politiikan, Business Finland yritysten asiat. Tämä kuulostaa loogiselta, mutta edustaa ajattelutapana 1990-luvun mennyttä maail­maa. Ikään kuin talouden voisi uuden kylmän sodan oloissa erottaa geopolitiikasta. Sopii yrittää!

Suurvaltain kauppa- ja teollisuuspolitiikkaa päinvastoin määrittävät yhä enemmän niiden strategiset turvallisuusedut ja riskienhallinnan tarpeet.

Monenkeskiset instituutiot ovat heikkoja ja pysyvätkin sellaisina, sillä kilpailuasetelmassa ei yhteistä säveltä hevin löydy. Siinä missä markkinoille meno- tai poistumispäätöksiä tehtiin ennen lähinnä taskulaskimen kanssa, joudutaan nyt syynäämään johtajien puheita ja sotilaallisia jännitteitä. Riskit ovat todellisia, mikä on huomattu Venäjän markkinoilla.

Näissä oloissa tarvitaan nimenomaan geopoliittisen ja yritysnäkökulman mahdollisimman tiivistä integraatiota eli hiekkojen sekoittamista. Tekijöiksi tarvitaan sekä yritys- että diplomaattitaustaisia osaajia – mahdollisimman selkeään ja kustannustehokkaaseen organisaatioon. Molemmat osaamisalueet ovat kriittisiä, eikä kokonaisuus toimi ilman kumpaakin.

Mallin toteuttaminen ei olisi ihan helppoa, mutta tuskin mahdotontakaan. Viime kädessä asia palautuu uudistustahtoon tai raadollisemmin uusiutumisen pakkoon. Onko kykyä muokata rakenteita uusiksi, tarvit­taessa kovallakin kädellä?

Tätä pohdiskellessa mieleen tulee uran alkuvaiheen esimiehen, suurlähettiläs Timo Revon usein toistama kysymys: mieti nyt, kumpi on parempi, kauhea loppu vai loputon kauhu.

Entä miten Tanska pärjää ulkomaankaupassa? Kohtuullisesti, voisi sanoa. Sen viennin arvo on yli kaksi kertaa Suomen vientiä suurempi. Ja siinä missä meillä viennin osuus bruttokansantuotteesta on 40 prosentissa, on se Tanskassa 70 prosenttia. Tietysti menestyksen taustalla on suurempiakin tekijöitä kuin tehokas vienninedistämismalli. Mutta tuskin siitä heille ainakaan haittaa on ollut.