Venäläiset ovat eri veneissä

Venäjän täysimittainen hyökkäyssota Ukrainaan on jatkunut jo neljä ja puoli vuotta. Hyökkäys perustui moniin virhearvioihin, mutta myös ulkomaailma aliarvioi venäläisen yhteiskunnan kyvyn kestää sodan seurauksia.

Maan talous ei ole romahtanut pakotteiden alla eikä Vladimir Putinin valta horjunut. Suuri maa voi tuhlata resursseja johtajan karmeisiin päähänpinttymiin.

Hämmentävintä on kuitenkin suhtautuminen omiin henkilötappioihin Venäjällä. Kaatuneiden, haavoittuneiden ja kadonneiden määrä ei tunnu herättävän reaktioita. Arkielämän häiriöt aiheuttavat usein näkyvämpää suuttumusta kuin sodan inhimillinen hinta.

Ensimmäinen oletus on, että venäläiset eivät vain tiedä. Kun tiedotusvälineet ovat tiukassa kontrollissa, todellisia mittasuhteita on vaikea käsittää.

Omaisilta ja perintörekisteristä saatujen tietojen ja mallinnusten avulla on esitetty arvioita 300 000 tai 400 000 kuolleesta. Tämän lisäksi haavoittuneita ja kadonneita voisi olla jopa miljoona.

Viralliset luvut ovat tietenkin paljon pienempiä. Viranomaiset eivät näe erityistä vaivaa lukumäärien esittelyyn, eikä heiltä sitä ole edes edellytetty.

Vaikka kaikki pimittämisen ja peittelyn keinot ovat käytössä, edes Venäjällä ihmiset eivät elä umpiossa. Jos joku lähtee rintamalle eikä palaa sieltä, tieto välittyy kuitenkin läheisten ja naapurien kautta, vaikka kokonaiskuva olisi sumea.

Todennäköisempi selitys on, että uhrien määrällä ei ole ratkaisevaa merkitystä niille, joiden tuesta nykyiset vallanpitäjät ovat riippuvaisia.

Jos sota murskaa vangin elämän, se ei herätä myötätuntoa. Jos jokin vähemmistökansallisuuden asuttama kylä kaukana Siperiassa menettää ison osan pojistaan, se ei kosketa miljoonakaupungin kiireistä asukasta.

Tärkeintä on, että Moskovan ja Pietarin keskiluokka voi jatkaa mahdollisimman normaalia elämää.

Suomessa kaatuneet tuotiin kotipaikkakunnan sankarihautaan. Käytäntö on kansainvälisesti poikkeuksellinen. Monissa maissa sotilaat jäivät suuriin sotilashautausmaihin taistelupaikkojen lähelle.

Ratkaisu heijasti syvää ymmärrystä siitä, miten kansakunta kestää sodan uhraukset. Samanlaisten hautakivien rivi oman yhteisön keskellä teki sodan hinnan näkyväksi ja tiivisti yhteenkuuluvuutta.

Suomalaiset kokivat olevansa samassa veneessä. Sodan raskas taakka ulottui kaikkiin yhtäläisesti.

Venäjällä sodan tuki nojaa siihen, että kaikki eivät ole samassa veneessä. Voi tukea suurvallan rooliin kuuluvaa sotaa tai olla välinpitämätön, kunhan sodan seu­rauk­set eivät tule liian lähelle.

Vangit, syrjäseutujen ihmiset tai toiseen kansallisuuteen kuuluvat eivät ole ”meitä”, vaan he ovat pelinappuloita, jotka tarvittaessa uhrataan.

Sodan tueksi voi halutessaan poimia perustelut Ukrainan natsihallinnosta, lännen turmeltuneisuudesta tai jopa antisemitismistä, tai sitten voi vain ajatella, että suuri Venäjä ei saa hävitä sotaa.

Sota näyttää paljastavan, että monille Venäjä on ennen kaikkea idea imperiumista eikä kansalaistensa muodostama yhteisö. Se kertoo paljon myös siitä, millaista Venäjää aikanaan rauhan tultua rakennetaan.