Pehmeää diplomatiaa

Prahan kirjamessuilla odotti yllätys. Tšekki­läinen kirjallisuustoimittaja istui nojatuoliin, avasi muistikirjansa ja kysyi ”Haluai­sitko tehdä haastattelun suomeksi?”

Ällistykseni kasvoi, kun sama tapahtui toisenkin toimittajan kanssa. Olin toki kuullut, että Prahan yliopistossa on perinteikäs ja elinvoimainen suomen kielen laitos. Silti se, että kaksi kohtaamaani toimittajaa oli opiskellut suomea ja saavuttanut sellaisen kielitason, että pystyimme keskustelemaan sujuvasti aatehistoriasta, kirjallisuudesta ja luontokadosta, oli häkellyttävä kokemus.

Kirjailijana olen päivittäin onnellinen siitä, että saan työskennellä tämän omaleimaisen ja notkean kielen kanssa. Samalla pieneltä kielialueelta tuleva kirjoittaja kohtaa hyvin erilaisia haasteita kuin maailmankielellä itseään ilmaiseva sanankäyttäjä.

Monilla kielialueilla päteviä suomen kielen kääntäjiä on vähän ja parhaiden työpöydille saattaa olla vuosien jono. Kansainvälisillä kirjallisuusfestareilla kadehdin kollegoitani, jotka saavat kertoa työstään äidinkielellään siinä missä oma puheeni käännetään englannista, kun suomentaitoista tulkkia ei ole saatavissa.

Suomen kielen laitokset kouluttavat kääntäjiä, tutkijoita, opettajia ja asiantuntijoita, jotka pitävät pientä maatamme esillä ja rakentavat kansainvälisiä yhteyksiä.

Kyseessä on mitä parhain pehmeän diplomatian muoto; kun ulkomainen opiskelija oppii suomea, hän luo Suomeen henkilökohtaisen siteen tavalla, jollaista pelkkä maakuvaviestintä ei koskaan saavuta.

Suomen kieltä ja kulttuuria voi opiskella maailmalla 60 yliopistossa, ja valtio on tukenut työtä vuosittain noin 1,2 miljoonalla eurolla. Investointi on kaikilla mittareilla järkevä: yksin suomalainen kirjavienti tuottaa vuosittain yli kolme miljoonaa euroa.

Nyt opetus- ja kulttuuriministeriö on ilmoittanut, että vuoden 2027 alussa ulkomaisten yliopistojen suomen opintojen tuki ei tule jatkumaan nykyisellään. Pelkona on, että se tarkoittaa suomen kielen ja kulttuurin opetuksen alasajoa.

Teknologiayhtiöiden visioissa tekoäly ottaa tulevaisuudessa hoitaakseen kääntäjien työt, mikä on saattanut hämärtää ymmärrystä syvällisen kielitaidon merkityksestä. Kirjailijan näkökulmasta maalailu tuntuu kuitenkin kaukaiselta, sillä kaunokirjallisuuden kääntämisessä kyse ei ole vain sanojen, vaan myös ajattelun, kulttuurin ja tyylin kääntämisestä.

Kääntäjieni kanssa keskustellessani olen päässyt mitä hilpeimpien pohdintojen äärelle: miten selittää korealaiselle, mistä saunottajan ammatissa oli kyse, tai yhdysvaltalaiselle lukijalle, millainen rakennelma oli itämerelliselle tutkimusasemalle 1930-luvulla pystytetty lintusumppu.

Taustakeskustelujen perusteellisuudesta kertoo se, että koottuani yhteen kääntäjiltä saamani kysymykset ja niihin kirjoittamani vastaukset sain aikaan 111 sivua pitkän tekstitiedoston. Olen kirjoittanut toisen romaanin verran tekstiä teokseni kääntämisestä!

Kääntäjät ovat myös arvokkaita kirjallisuusagentteja: suomalaista kirjallisuuskenttää tarkoin seuraava kääntäjä oli monesti se, joka esitteli teokseni oman kielialueensa kustantajalle. Niinpä uhka suomen opetuksen alasajosta herättää kaltaisessani kääntäjien osaamisesta riippuvaisessa kirjailijassa suurta surua ja huolta.

Toisen suomeksi tehdyn haastattelun lopussa huomasin liikuttuvani. Kiitellessäni toimittajaa tämä kuitenkin käski minua säästämään kiitokseni, katsoi minua silmiin ja totesi tiukasti: Jos me pienet kielialueet emme pidä puoliamme, ei sitä tee kukaan muukaan.