Itärajan suovyöhykkeen ennallistaminen voisi muodostaa fyysisen pidäkkeen päästä Suomeen

Olen pohtinut kolmea kansakuntamme ongelmaa: turvallisuuttamme, ilmastokriisiä ja kansantaloutemme tilaa. Löytyisikö keinoja, joilla pystyisimme ratkomaan niitä yhdessä?

Yksi keino voisi olla jatkuvassa uutisseurannassa oleva itärajamme.

Itärajan voisi ennallistaa. Idea ei varmasti ratkaise ongelmia yksin, mutta yksi ratkaisuista se voisi olla.

Suomen itärajan tuntumassa ja valtion mailla oleva suovyöhyke tulisi ennallistaa siten, että se muodostaisi fyysisen pidäkkeen päästä Suomeen. Ennallistetut suot lisäisivät samalla Suomen luonnon monimuotoisuutta sekä vähentäisivät päästöjämme.

Suomen itäraja kuuluu Euroopan vihreään vyöhykkeeseen, ja alueella on runsaasti soita ja kosteikkoja. Esimerkiksi Pohjois-Karjalan ja Kainuun välisellä alueella voisi olla noin 500 neliökilometriä järkevästi ennallistettavissa olevaa suota. Merkittävä osa näistä alueis­ta on valtion omistamia. Jo nyt joukossa on myös suojelualueita.

Tavoitteiden yhdistäminen olisi arvokasta nykyisessä maailmantilanteessa, jossa sekä Euroopassa riehuva sota että ilmastokriisi vaativat uusia ideoita ja aloitteita.

Ja konkretiaa.

Sota Ukrainassa on osoittanut, että perinteisen sodankäynnin menetelmät eivät ole kadonneet minnekään. Modernin sodankäynnin, kuten droonien ja satelliittitiedustelun lisäksi panssarit ja asemasota ovat yhä keskeisessä roolissa. Fyysisten kulkuesteiden rakentaminen on siksi yhä tarpeen.

Ennallistettu suoalue on märkä ja upottava. Siten se on vaikeasti kuljettava ja todennäköisesti vastaisi esteenä melko korkeaa aitaa. Vielä suuremman estevaikutuksen se aiheuttaisi raskaille panssarivaunuille.

Suomen luonto on jo itsessään strateginen etu, joka kannattaa hyödyntää.

Suovyöhykkeen ennallistaminen olisi myös merkittävä teko luontokadosta kärsivälle ympäristöllemme. Ennallistettu suovyöhyke olisi luontokäytävä, joka turvaisi soilla elävälle eläin- ja kasvilajistollemme tarpeelliset elinolosuhteet Itä-Suomessa.

Jos esimerkiksi paksuturpeinen turvepelto muutettaisiin ilmastokosteikoksi, voisi päästövähennys olla jopa 30 tonnia hiilidioksidi­ekvivalenttia hehtaarilta.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomi joutuu ostamaan muilta EU-mailta nieluoikeuksia LULUCF-asetuksen mukaisen takamatkan vuoksi. Suurin osa metsistämme on yksityisten omistuksessa ja maa on riippuvainen metsäteollisuudesta. Valtiolla ei myöskään ole sellaista mahdollisuutta, että voisimme oleellisesti pienentää metsäteollisuutta ja ostaa yksityismetsät päästäksemme hiilinielutavoitteisiimme.

Ilmastohyötyjen lisäksi ennallistettu suovyöhyke pienentäisi päästöoikeuskaupasta syntyviä kustannuksia. Tarkkoja lukuja emme vielä tiedä, mutta jos laskennallinen vaje olisi esimerkiksi 50 miljoonaa tonnia hiilidioksidiekvivalenttia ja oletettaisiin tarjolla olevan tällainen määrä nieluyksiköitä, ja jos nieluyksikön hinta olisi 50 euroa per hiilidioksiditonni, Suomelle syntyvä kustannus olisi peräti 2,5 miljardia euroa.

Vaillinaiset ilmastotoimet käyvät kalliiksi paitsi lapsillemme huomenna, myös kansantaloudellemme tänään.

Turvallisuuspoliittisten ja ympäristötavoitteiden yhdistäminen yhteisellä hankkeella olisi arvokasta nykyisessä maailmantilanteessa, jossa sota Euroopassa ja ilmastokriisi vaativat konkreettisia tekoja. 

Kirjoittaja on kansanedustaja (kok) ja reservin majuri.