Pakolaiset tulevat vääjäämättä – Pahaenteisellä tavalla Eurooppa muistuttaa Rooman valtakuntaa

ESSEE: On odotettavissa uusia verisiä konflikteja, jotka ajavat liikkeelle pakolaismassoja ja ruokkivat terrorismia, kirjoittaa Antti Kuosmanen.

Profiilikuva
Brexit
Teksti
Antti Kuosmanen
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden tuottaja.

Eurooppaan tulevat pakolaiset ovat katalysaattori, joka vahvistaa laumavaistoja hyväksikäyttävien kansankiihottajien menestystä, toteaa ulkoasianneuvos Antti Kuosmanen Kanava-lehdessä.

Kuosmasen mielestä Eurooppa alkaa myös muistuttaa kaukaisella mutta epämääräisen pahaenteisellä tavalla Rooman valtakuntaa tai Kiinan Song-dynastiaa – niiden loppuaikoina. Mitä hän sillä tarkoittaa? Se selviää kirjoituksesta, jomka Suomen Kuvalehti julkaisee kokonaan.

 

Yhdessä Agatha Christien dekkarissa mestarisalapoliisi Hercule Poirot sanoo ystävälleen kapteeni Hastingsille suunnilleen näin: ”Te englantilaiset kieltäydytte viimeiseen asti näkemästä pahaa missään. Ja kun teidän lopulta on pakko sitä kuitenkin nähdä, te olette moraalisesti niin kuohuksissanne, että ette pysty tekemään mitään.”

Agatha-täti taisi vähän liioitella brittien viattomuutta, mutta Poirot’n esittämä luonnehdinta näyttäisi toisaalta tavoittavan jotain oleellista koko länsimaisesta ja eritoten länsieurooppalaisesta maailmankuvasta.

Muuttoliikkeet ja erityisesti laiton maahanmuutto on case in point. Ei siksi, että haluaisin millään tavalla rinnastaa maahanmuuttajia ”pahuuteen”, vaan siksi, että suhtautumista heihin hallitsevat niin suuressa määrin sekä ihannoivat että demonisoivat mielikuvat.

Vaikka todellisuuden kanssa silmäkkäin joutuminen ei tässä tapauksessa olekaan johtanut toimintakyvyttömyyteen, toimintaan on vaikuttanut myös moraalinen kuohunta.

Historian tunteminen on tässäkin asiassa yhtä tärkeää kuin harvinaista, ellei tärkeämpääkin.

J. R. ja William McNeillin 2003 julkaisemassa teoksessa The Human Web esitetään teesi, että homo sapiens on säilynyt 200 000-vuotisen olemassaolonsa ajan yhtenä lajina, koska olemme vaeltaneet ja olleet toisiimme kontaktissa koko tämän ajan. Toisin sanoen: olemme muuttaneet. Maanviljelyksen keksimiseen asti 10 000–12 000 vuotta sitten ja laajoilla alueilla vielä tuhansia vuosia sen jälkeenkin ihmiset muuttivat pieninä laumoina alinomaa paikasta toiseen.

Maatalousyhteiskuntien syntymisen jälkeen muuttaminen muutti muotoaan, mutta ei suinkaan loppunut. Alettiin muodostaa valtakuntia, puolustaa niitä ja valloittaa uusia alueita.

Siirtokuntien, kolonioiden, perustaminen oli tuhansia vuosia vallanpidon standardiväline, jota esimerkiksi Niccolò Machiavelli piti Ruhtinas-teoksessaan parhaana keinona vakiinnuttaa valta valloitetussa maassa. Eikä sen käyttö ole vieläkään kokonaan kadonnut, vaikka sitä voi olla vaikeampi havaita, koska väestötasapainon muuttaminen valloittajan hyväksi tapahtuu nykyisin valtakuntien rajojen sisällä.

YK:n tilastojen mukaan maailmassa oli vuonna 2009 yli 740 miljoonaa valtionsisäistä asuinpaikkaa vaihtanutta ja vuonna 2013 kaikkiaan 230 miljoonaa synnyinmaansa ulkopuolella asuvaa ihmistä. Maasta toiseen oli siis muuttanut tuolloin runsaat kolme prosenttia maailman 7,3 miljardin väestöstä.

Muuttajien määrä on ollut viime aikoina kasvussa sekä absoluuttisesti että suhteellisesti. Suurin osa maahanmuuttajista asuu rikkaissa teollisuusmaissa, joissa heitä on nykyisin keskimäärin yli 10 prosenttia väestöstä.

Kaiken kaikkiaan ollaan siis tekemisissä sellaisen ilmiön kanssa, joka kunakin ajankohtana koskettaa suoraan noin seitsemäs- tai kahdeksasosaa ihmiskunnasta ja välillisesti miltei kaikkia.

Suomessakin oli viime vuonna ulkomailla syntyneitä jo 6,1 prosenttia väestöstä.

 

Pakolaisuus on uudempi käsite, vaikka ilmiönä se on varmasti yhtä vanha kuin valloitukset ja koloniatkin ja liittyy ihmisoikeuksien ja humanitäärisen katsantokannan omaksumiseen valistusajalta lähtien.

Varsinaisesti termi syntyi vasta toisen maailmansodan sysättyä liikkeelle valtavia ihmismääriä. YK:n pakolaissopimus, jossa määritellään pakolaisasema ja sen saamiseksi täytettävät ehdot sekä vastaanottajavaltioiden velvollisuudet, solmittiin vuonna 1951. Nykyisen soveltamisalansa ja tulkintansa sopimus on saanut tätäkin myöhemmin.

Pakoon lähteneitä – ja tämä sisältää myös lähtemään pakotetut – on kuitenkin aina käytetty myös etulaskelmiin perustuvan politiikan välineinä. Näin tapahtuu tänäkin päivänä, ihmisoikeus- ja humanitäärisistä periaatteista huolimatta.

Väkivaltaa, vainoa ja katastrofeja pakenemaan joutuneiden määrä on tätä kirjoitettaessa julkaistujen tietojen mukaan noin 65 miljoonaa. Vähän yli kaksikymmentä miljoonaa – enemmän kuin koskaan aikaisemmin –  on virallisesti pakolaisiksi luokiteltuja, siis kotimaansa ulkopuolelle paenneita.

Sekä oman maansa sisällä että ulkomaille paenneiden määrät ovat kasvaneet viime vuosina nopeasti, sillä vielä vuonna 2011 paossa eläviä laskettiin olevan kaikkiaan hieman yli 40 miljoonaa.

Pakolaisia on joka puolella maailmaa, mutta YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan yli puolet nykyisistä pakolaisista on peräisin kolmesta maasta: Afganistanista, Syyriasta ja Somaliasta.

Eurooppaan vuosina 2015–2016 suuntautuneen pakolaisvirran jyrkän kasvun takia voi tuntua yllättävältä, että pakolaisten suurimmat vastaanottajamaat eivät suinkaan ole esimerkiksi Saksa tai Ruotsi, vaan sellaiset maat kuin Turkki, Pakistan, Libanon, Iran, Etiopia ja Jordania.

Läntisistä teollisuusmaista suurimmat vastaanottajamaat ovat Saksa, Yhdysvallat, Ranska ja Ruotsi.

Monissa Euroopan maissa on erittäin suuri maahanmuuttajataustainen väestö, joskin tässä suhteessa on myös suuria eroja eri maiden välillä. Eurooppaan vuosikymmenten mittaan tulleet maahanmuuttajat ovat olleet suurimmaksi osaksi muita kuin pakolaisia.

Tänne hakeutuneiden turvapaikanhakijoiden määrä on perinteisesti ollut suhteellisen alhainen, vain runsas kahdeskymmenesosa maailman pakolaisista, eikä Euroopan mailla siten ole ollut suuria vaikeuksia vastata pakolaisia koskevista velvoitteistaan.

Niinpä niiden on myös ollut helppo perustaa pakolaisiin liittyvät ulkopoliittiset tavoitteensa ja käytännön ratkaisunsa ihmisoikeus- ja humanitäärisiin periaatteisiin. Tämä on ollut pitkään myös Suomen linja.

 

Turvapaikkaa Euroopasta hakevien määrän lisääntyminen ei alkanut viime vuoden puolivälissä. Silloin se kuitenkin kiihtyi uudelle tasolle ja paljasti EU:n, tai oikeammin Schengen-alueen, ulkorajan hallinnan puutteellisuuden eritoten Italiassa ja Kreikassa. Jälkimmäisessä maassa valvontaa ei pahimpina kuukausina oikeastaan ollutkaan.

Vaikka suurten pakolaismäärien kerääntymistä Syyrian naapurimaihin oli seurattu jo vuosia, vasta pakolaisten ilmaantuminen kymmenin ja sadoin tuhansin omille rajoillemme paljasti, mitä ihmisoikeus- ja pakolaissopimusten EU-lainsäädännöllä terästetyt velvoitteet turvapaikanhakijoiden käsittelystä itse asiassa konkreettisesti merkitsevät.

Tasavallan presidentti luonnehti taannoin tilannetta siten, että laittomasti saapuville on tosiasiassa syntynyt subjektiivinen oikeus rajan ylitykseen, kunhan he vain lausuvat sanan ”asylum”. Tuo oikeus ja ihmisten vapaa liikkumisoikeus Schengen-alueella on varmasti vaikuttanut ratkaisevalla tavalla ihmissalakuljettajien masinoimien muuttovirtojen suuntautumiseen, vaikka vastaanottajamaiden houkuttavuuteen toki vaikuttaa moni muukin asia, sekä kuviteltu että todellinen.

Vastaanottajamaissakin sama normi laukaisi reaktioita, varsinkin kun siihen liittyivät tiedotusvälineiden välittämät kuvat pitkin tienvarsia ja peltoja vaeltavista ja häthätää perustettuihin vastaanottokeskuksiin yötä myöten kuljetetuista ihmisjoukoista.

Näin syntyneet mielikuvat peittivät tehokkaasti näkyvistä sen, että miljoonakaan maahantulijaa ei ole kuin 0,2 prosenttia EU:n väkiluvusta – siis melko mitätön määrä, jos sitä tarkastellaan rationaalisesti vastaanottokyvyn ja yhteiskuntaan integroimisen kapasiteetin näkökulmasta.

Muutamissa maissa, eritoten Ruotsissa, Saksassa ja Alankomaissa, suhdeluku oli huomattavasti suurempi ja siten ongelmakin todellisempi. Sama tilanne tuli nyt ensimmäistä kertaa eteen myös Suomessa. Reaktion ja sitä seuranneiden toimenpiteiden voimakkuus ei kuitenkaan korreloinut kovinkaan hyvin todellisten saapujamäärien kanssa.

 

Perimmäiset syyt siihen, että asenteet pakolaisia ja yleensä maahanmuuttoa kohtaan ovat jyrkentyneet ja jyrkentyivät viime vuonna entisestään, ovat kuitenkin syvemmällä kuin vain television välittämissä kuvissa ja some-maailman kaikukammioissa.

Monet vastaanottajamaat kärsivät korkeasta työttömyydestä, mutta myös syvemmistä yhteiskunnallisista ongelmista. Niiden aiheuttama levottomuus ja pelko ovat kasvaneet ilman maahanmuuttoakin yhteiskuntien perinteisen homogeenisuuden vähentyessä, ja maahanmuutto kärjistää ilmapiiriä entisestään.

Maahanmuuton puolesta puhuvat taloudelliset argumentit tai eettiset arvot, kuten suvaitsevaisuus, erilaisuuden sietäminen ja moraalinen velvollisuus auttaa hädänalaisia, eivät enää vakuuta kasvavaa osaa kantaväestöstä.

Pakolaiset ovat katalysaattori, joka voimistaa sekä valtioihin että erityisesti EU:hun kohdistuvaa tyytymättömyyttä ja auttaa laumavaistoja hyväksikäyttävien kansankiihottajien nousua ja menestymistä.

Tällaisten populistien menestys onkin viimeisen vajaan vuosikymmenen mittaan ollut ällistyttävä, tai oikeammin hälyttävä, kuten viimeksi Brexit-äänestys Britanniassa osoitti.

 

Muuttoliikkeet vaikuttavat väistämättä myös kansainväliseen politiikkaan, eikä vaikutus rajoitu vain suoranaisesti niiden sääntelyä koskevaan ulkopoliittiseen toimintaan.

Humanitäärisen, normiperusteisen pakolaispolitiikan harjoittaminen käy yhä vaikeammaksi. Onkin jo esitetty vaatimuksia, joilla kyseenalaistetaan jopa kaikkein keskeisin pakolaisaseman saavuttamista koskeva normi, turvapaikanhakuoikeus.

Tällaiset vaatimukset eivät ole toistaiseksi johtaneet mihinkään konkreettiseen, ja kansainvälisten sopimusten muuttaminen on lisäksi vaikea ja hidas prosessi. Jo vaatimusten esittäminen on kuitenkin paljonpuhuvaa, eikä ole mitenkään itsestään selvää, että normit kestävät. Päinvastoin näyttää siltä, että normit joustavat, ainakin käytännössä, vaikka niistä muodollisesti pidettäisiinkin kiinni.

Todisteina ovat muun muassa ne monet toimenpiteet, joilla eri maat ovat kiristäneet ja yhä kiristävät turvapaikan hakemisen ja saamisen ehtoja sekä turvapaikkaan liittyviä aineellisia etuja. EU:ssa  on puolestaan puututtu yhteen eurooppalaisen integraation keskeisimmistä symbolisista saavutuksista, ihmisten vapaaseen liikkumiseen.

Ristiriita arvo- ja normipohjaisen ulkopolitiikan ja muuttoliikkeiden, pakolaisuus mukaan lukien, ulkopolitiikan välineenä käytön välillä on erityisen kipeä EU:ssa, koska EU:n yhteisen ulkopolitiikan lähtökohdat ja sovellutukset ovat enemmän arvo- ja normipohjaisia kuin valtioiden – sen omat jäsenvaltiot mukaan lukien. EU ja sen jäsenmaat ovat myös asemoineet itsensä sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ylläpitäjien etujoukoksi.

Niinpä uskottavuuskato on sitä suurempi, kun maahantulijoiden määrän nopean kasvun aiheuttamat materiaaliset rajoitteet ja poliittiset paineet ovat ajaneet maat sekä lipeämään itse edustamiensa normien noudattamisesta että vaatimaan niiden muuttamista.

Uskottavuuskato vaikuttaa ainakin kahdesta suunnasta: niiden silmissä, jotka ovat pitäneet eurooppalaisten arvojen ajajia esikuvinaan ja toivontähtinään, ja niiden silmissä, jotka ovat syyttäneet heitä tekopyhyydestä.

Molemmille on annettu aihetta.

 

Uskottavuusongelma on toisaalta myös voimapolitiikan – tai sievemmin sanottuna kansallisiin etulaskelmiin perustuvan ulkopolitiikan –  suunnalla.

Se näkyy sekä vaikeutena vastata pakolaisia hyväksikäyttävien valtioiden käyttäytymiseen että yleisemmin neuvottomuutena koko valtiojärjestelmää murtavien voimien edessä.

Vaikka valloitusten vakiinnuttaminen siirtokuntia perustamalla on poistunut nykyajan voimapolitiikan keinovalikoimasta tai ainakin menettänyt siinä merkitystään, asuinsijoiltaan tarkoituksella tai ”oheisvahinkoina” liikkeelle pakotettujen ihmisten käyttö ulkopoliittisten tavoitteiden ajamisessa ei ole lakannut.

Ajankohtaisia esimerkkejä ovat Turkki ja Venäjä, mutta samaa ”asetta” käyttävät muutkin.

Turkki majoittaa alueellaan lähes kolmea miljoonaa pakolaista, joista suuri osa – joskaan eivät suinkaan kaikki – on Syyrian sisällissodan liikkeelle ajamia. Heistä koituva taakka on raskas, ja osa Turkin sen takia EU:lle esittämistä vaatimuksista, muun muassa rahallista tukea koskevat, on siksi ymmärrettävissä, vaikka aina voi kysyä, pystytäänkö takaamaan, että rahat todella menevät lyhentämättöminä pakolaisten aseman helpottamiseen.

Sen sijaan sen vaatimukset viisumivapaudesta ja jäsenyysneuvottelujen nopeuttamisesta hintana keväällä tehdylle palauttamissopimukselle ovat olleet selkeää voimapolitiikkaa, jota ei ole edes vaivauduttu peittelemään hyveellisillä periaatteellisilla argumenteilla.

Asiaa ei yhtään paranna, että EU:n ja Turkin viimekeväinen sopimus pakolaisten palauttamisesta oli jo sinällään ihmisoikeus- ja humanitääristen periaatteiden valossa epäilyttävä.

Venäjän viranomaiset päästivät puolestaan muutaman kuukauden aikana tuhansia alueellaan oleskelleita ulkomaalaisia rajansa yli Norjaan ja Suomeen. Suuri osa oli ihmisiä, jotka olivat asuneet Venäjällä useita vuosia; osa oli muualta juuri tulleita, jotka jatkoivat matkaansa eteenpäin.

Päinvastoin kuin Turkki, Venäjä ei missään vaiheessa esittänyt suoranaisia vaatimuksia Norjalle ja Suomelle, jonne rajanylittäjät suuntasivat tai suunnattiin. Ilman Venäjän viranomaisten vähintään passiivista myötävaikuttamista rajan ylittäminen ei kuitenkaan olisi voinut tapahtua.

Järkeenkäyvin selitys tapahtuneelle onkin, että kyse oli varoitusmerkistä: Sen osoittamisesta, että Venäjällä on tämä keino käytössään, mikäli poliittinen painostus jossain tilanteessa on Venäjän mielestä tarpeen.

Näiden kahden tapauksen opetus on, että EU:lla on huonot valmiudet käsitellä sellaisia vastapuolia, joilla on sekä aineellista voimaa että poliittista kykyä harjoittaa etulaskelmiin perustuvaa politiikkaa vaikka hätää kärsivien ihmisten kustannuksella eurooppalaiseen valistusperintöön nojaavien ihanteiden kahlitsematta.

Asiaa vielä pahentaa, että ”me” emme huomaa tätä uskottavuusvajetta tai tahdo myöntää sitä, mutta ”ne”, vastapuolet, kyllä huomaavat.

Eurooppa alkaa muistuttaa kaukaisella, mutta epämääräisen pahaenteisellä tavalla Rooman valtakuntaa tai Kiinan Song-dynastiaa niiden loppuaikoina. Molemmat maksoivat ympärillään olleille barbaareina pitämilleen valtakunnille rauhasta. Se toimi aikansa, mutta vain aikansa.

 

EU-Eurooppaa uhkaavat siis hajoamisilmiöt, joiden ennustajaa olisi vielä jokin vuosi siten pidetty todellisuudentajunsa menettäneenä pahanilmanlintuna.

Samaan aikaan Lähi-idässä ainakin Irakissa ja Syyriassa ja mahdollisesti laajemminkin on murtumassa koko ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa luotu keinotekoinen valtiojärjestelmä. Siirtomaa-ajalla vedetyt valtiorajat saatetaan kyseenalaistaa muuallakin, esimerkiksi Afrikassa ja Aasiassa.

Siellä missä näin käy on odotettavissa uusia verisiä konflikteja, jotka muiden seuraustensa ohella ajavat liikkeelle pakolaismassoja ja ruokkivat terrorismia. Sen estämiseksi olisi konfliktien syitä voitava poistaa elintasoa ja tulevaisuudenuskoa kohentamalla.

Tämä on helppo sanoa, mutta vaikea muuntaa sellaiseksi käytännön toiminnaksi, joka tuottaa nopeita tuloksia.

Vielä vaikeampaa se on Syyrian ja Irakin kaltaisissa tapauksissa, joissa koko valtiorakenteen perusta on kyseenalainen. Olisiko korvattava keinotekoinen valtiojärjestelmä uudella järjestelmällä? Miten se tehtäisiin, sillä sellaisia luonnollisia etnisiä ja heimorajoja, joita rikkomalla siirtomaaisännät pyrkivät aikoinaan vahvistamaan valtaansa, tuskin enää löytyy.

Ideaalisin, mutta myös idealistisin, keino olisi madaltaa olemassa olevia rajoja, kuten Euroopassa on yritetty ja onnistuttukin tekemään. Mutta se mikä oli mahdollista Euroopassa, ei ole todennäköisesti mahdollista muualla.

EU:kaan ei ehkä pian ole mikään johtotähti, jota muut seuraavat.

 

Muuttoliikkeitä aiheuttavat muun muassa sodat ja muut konfliktit, syrjintä, vaino, luonnonkatastrofit, ilmastonmuutos ja väestönkasvu suhteessa toimeentulo- ja elinmahdollisuuksiin. Näköpiirissä ei ole, että esimerkiksi luonnonkatastrofit vähenisivät tai väestönkasvu hidastuisi lähitulevaisuudessa.

Siksi sekä toimeentulon perässä muuttaminen että pakolaisuus luultavasti lisääntyvät tulevina vuosikymmeninä. Lähtöalueet ja muuttoliikkeen taustalla olevien syiden suhteelliset osuudet voivat tosin muuttua paljonkin.

Kansainvälisten muuttovirtojen ja eritoten pakolaisten määränpäitä lienevät jatkossakin konfliktien ja katastrofien lähialueiden ohella kehittyneet länsimaat, tärkeimpänä Länsi-Eurooppa.

 

Vastoin vielä muutama kuukausi sitten vallinneita käsityksiä pakolaisvirta Eurooppaan niin sanottua Länsi-Balkanin reittiä pitkin on vaimentunut, eikä pakolaisten määrä ole ainakaan vastaavalla tavalla lisääntynyt muualla.

Onkin mahdollista, että viimeisen runsaan vuoden aikana koetun kaltaista pakolaismäärän nopeaa kasvua ei enää koeta.

On myös mahdollista, että vaikka pakolaisvirta jatkuisi ja jälleen kasvaisi, sen aiheuttama psykologinen šokkivaikutus jäisi pienemmäksi tai kokonaan tulematta. Toisin sanoen, alkaisi vallita ”uusi normaali”.

Tilanteen vakiintuminen on kuitenkin huteralla pohjalla, sillä sitä voivat horjuttaa sekä ulkoiset tekijät, kuten sota Syyriassa, että pakolaisvirtojen hallitsemiseen tarkoitettujen toimenpiteiden, kuten Turkin kanssa tehdyn sopimuksen, epäonnistuminen.

Vallankaappausyrityksen jälkiselvittelyt Turkissa ovatkin jo saattaneet romuttaa tuon sopimuksen onnistumisen edellytykset, ja pahimmassa tapauksessa ne voivat tehdä Turkistakin pakolaisten lähtömaan.

Uusi normaali olisi kuitenkin erilainen normaali kuin mistä lähdettiin liikkeelle.

Suurimmat muutokset eivät olisi pakolaisten vastaanottamisessa ja sijoittamisessa, mihin resurssit kyllä riittävät ja mikä voisi pidemmällä aikavälillä jopa hyödyttää vastaanottajamaita. Brexit, johon maahanmuuttovastaisuus myötävaikutti oleellisesti, vahvistaa dramaattisella tavalla keskipakoisvoimia EU:ssa ja syö integraation käyttövoimaa.

Kuitenkin integraatiota tarvitaan kipeästi sekä poliittisesti ristiriitaisilla aloilla, kuten rahaliitossa ja yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, että sisämarkkinoiden toteuttamisessa.

Integraation lisääminen puolestaan antaa uutta käyttövoimaa populismille, demagogialle ja niihin nojaaville poliittisille voimille EU:n jäsenmaissa. Monissa niistä nämä voimat ovat jo lähellä poliittista johtoasemaa.

Sama tilanne on Yhdysvalloissa, missä republikaanien presidenttiehdokas on tehnyt muukalaisvastaisuudesta kampanjansa keskeisen teeman.

EU:ssa ever closer unionista luopuminen tuskin jää koskemaan vain brittejä, ja pahimmassa tapauksessa edessä voi olla ever looser union ilman tietoa, mikä sen tien päässä odottaa.

 

Kirjoittaja Antti Kuosmanen on ulkoasiainneuvos, jonka tehtäviin kuuluu muun muassa muuttoliikkeen syiden ja erityisesti ulkopoliittisten vaikutusten analysoiminen. Artikkelissa esitetyt näkemykset ovat hänen omiaan. Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Kanavassa 5/2016.

 

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.