Osmo Soininvaara: Sitä saa, mistä maksaa - laadukkaat kuntapalvelut yksityiseltä puolelta?

Profiilikuva
kuntapalvelut
Teksti
Osmo Soininvaara
Kirjoittaja Osmo Soininvaara on tietokirjailija, luennoija ja Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtaja (vihr).

Useampia kunnallisia palveluita voisi tilata yksityisiltä, jos yrityksille maksettaisiin sen mukaan, kuinka hyvää niiden toiminta on, kirjoittaa Osmo Soininvaara.

Hintalappu

Helsingin kaupunki perusti sodanjälkeistä jälleenrakennusta varten sahan Heinolaan. Vaikka sitä kehitettiin hyviä kunnallisia hallintokäytäntöjä noudattaen, kaupunki joutui sulkemaan sen vuonna 1986. Se oli jäänyt toivottomasti jälkeen yksityisistä kilpailijoistaan. Millaisia heinolan sahoja meillä on kunnissa aloilla, joilla ei ole yksityisiä verrokkeja?

Suomessa kunnat ovat tuottaneet kunnalliset palvelut pääosin itse. Keski-Euroopassa terveydenhuolto on enimmäkseen yksityisten toimijoiden varassa, vaikka se rahoitetaankin yhteisin varoin. Ruotsi yksityistää peruskoulujaan ja haluaisi tarjota tätä yritysosaamistaan Suomelle. Heidän mielestään yritykset huolehtivat opetuksesta paikalleen jämähtäneitä kunnallisia kouluja paremmin. Pisa-tutkimuksen valossa eivät tosin kovin hyvin nekään.

Osuuskauppa luopui pakon edessä kuntakohtaisesta rakenteestaan. Siitä alkoi sen uusi nousu. Kaupan asiakkaat eivät noudata kuntarajoja; miksi terveyskeskuksen asiakkaiden pitäisi?

Muuttoliikkeen ja autoistumisen vuoksi monet kunnat ovat palvelujen tuottajina vääränkokoisia ja rajat kulkevat vääristä paikoista.

Kuntia patistetaankin tuottamaan palveluja yhdessä. Samalla on herännyt kysymys, eikö voitaisi ostaa yksityisiltä, jos omasta toiminnasta kerran luovutaan. Kuntayhtymien hallinto on usein raskasta ja riitaisaa.

Esimerkiksi vanhuspalveluja monet kunnat ostavatkin yrityksiltä ja järjestöiltä. Yksityisten etuna on monen mielestä kevyempi hallinto ja mahdollisuus kehittää uusia toimintatapoja kunnallisia organisaatioita helpommin. Tästä ei ole kuitenkaan tutkittua näyttöä.

Yksityisiä ja kunnallisia palveluja voi tuskin asettaa selkeään paremmuusjärjestykseen. Molemmissa on hyviä ja huonoja. Se ero niissä kuitenkin on, ettei huono yksityinen palveluyritys menesty pitkään. Kunta ei mene konkurssiin. Kunnallisen yksikön ajautuessa johtamisongelmiin on tilanteen korjaaminen vaikeampaa. Usein ostopalvelut toimivatkin varaventtiilinä, kun oma toiminta menee solmuun.

Merkittävänä esteenä yksityisten ostopalvelujen käytölle on liian puhdasoppinen hankintalaki – tai kenties vain sen tiukkapipoinen tulkinta. Sosiaali- ja terveyspalveluissa laadun määritteleminen on vaikeaa. Usein hankintakilpailun voittaa kilpailijoista huonompi, koska sen tarjous vastaa parhaiten puutteellista tarjouspyyntöä. On ylivoimaista määritellä juristinpitävästi, millaista laatua halutaan. Moni EU-maa onkin rajannut sosiaali- ja terveyspalvelut hankintalain ulkopuolelle. Mitenkähän laatukriteerit kirjoitettaisiin tarjouspyyntöön, jos kaupunki tilaisi sinfonian vuosijuhliensa kunniaksi?

Aina on riski, että kilpailun hävinnyt valittaa markkinatuomioistuimeen ja tämä panee hankinnan jäihin odottamaan juristien kannanottoa, vaikka viivästyksestä aiheutuvat kustannukset ylittäisivät riidan arvon moninkertaisesti. Kunnat pelkäävät kilpailutuksen seurauksia ja välttävät sen takia ostamista.

Tavanomainen vastaus hankintalain kritiikkiin on, ettei kilpailuttamista ole vielä opittu. Voidaanko oppiakaan? Oli miten oli, puhdasoppinen hankintalaki nostaa ostopalveluihin liittyviä riskejä ja transaktiokustannuksia usein kohtuuttomasti verrattuna kilpailutuksen tuomiin hyötyihin.

Moni vierastaa yksityisiä palveluja, koska pitää vääränä tavoitella voittoa hyvillä asioilla kuten vaikkapa terveydenhuolto; ikään kuin olisi parempi tavoitella voittoa huonoilla asioilla.

Voitontavoittelussa ei olisi vikaa, jos yrityksille maksettaisiin sen mukaan, kuinka hyvää niiden toiminta on. Niille kuitenkin maksetaan siitä, mitä sopimukseen on osattu kirjoittaa. Sitä saa, mistä maksaa. Yksityiselle terveysasemalle pitäisi maksaa siitä, kuinka terveenä se pystyy väestönsä pitämään. Koska tätä ei osata mitata, maksetaan käyntien määrästä ja saadaan paljon pieniin osiin pilkottuja käyntejä. Palvelujen hyvää laatua on mahdoton kirjoittaa sopimukseen juristinkestävällä tavalla.

Vastikään Raumalla vanhusten asumispalvelujen kilpailutuksessa valtakunnalliset ketjut voittivat paikalliset yritykset. Vanhusten hätä on suuri tutun ympäristön vaihtuessa. Jotain on vikana, jos kilpailutus johtaa asiakkaiden heittelyyn paikasta toiseen ja turvallisten hoitosuhteiden katkeiluun.

Moni kokee valtakunnallisten tai kansainvälisten yritysten voiman ongelmaksi. Paikallisuuteen ja pieniin yrityksiin todellakin liittyy paljon hyviä arvoja.

Toisaalta suuret yritykset tuovat ketjuosaamista. Moni paheksui, kun isot ketjut valtasivat työpaikkaruokailun, mutta ruoka parani verrattuna työmaaruokalan keittäjän sapuskoihin.

Ehkäpä valtakunnalliset ketjut osaisivat panna terveyskeskuksetkin kuosiin, sillä hallinto on monen terveyskeskuksen heikko kohta. Lastensuojelussa valtakunnalliset järjestöt kuten Pelastakaa lapset ry ovat tuoneet pientenkin kuntien käyttöön osaamista vaikealla alueella. Ison ketjun on jo mainettaan varjellakseen taattava kelvollinen laatu. Ennustankin kehityksen johtavan suurten ketjujen voittoon. Vain parhaat paikalliset yritykset selviävät.

Syöpähoitojen viedessä potilaalta tukan hän saa sairaalasta peruukin. Helsingin Yliopistollisessa keskussairaalassa oli ennen käytäntönä, että jos peruslaatuinen peruukki ei kelvannut, sai ostaa paremman, mutta joutui maksamaan hintaeron itse. Joku keksi valittaa, että joutui maksamaan apuvälineestä, joka kuuluu saada ilmaiseksi. Laitontahan se olikin. Nyt sairaala maksaa vain sen peruslaatuisen. Paremman joutuu maksamaan kokonaan itse.

Kunnan ostopalveluista asiakas maksaa saman kuin maksaisi kunnan omissa palveluissa. Tämän rinnalle on tulossa kiinteähintainen palveluseteli. Asiakas voi valita kalliimman palvelun, jos maksaa itse erotuksen. Tästä periaatteesta on suuri erimielisyys. Monen mielestä on väärin, että maksamalla lisää saa parempaa. Heidän mukaansa pitäisi tehdä kuten peruukin osalta lopulta tehtiin: parempaa haluavan on maksettava koko palvelu itse.

Sydänleikkausten osalta ei oikein voi hyväksyä, että niitä olisi hyviä ja huonoja. Kotiin ostettavien palvelujen tai asumispalvelujen laatu taas on kovin henkilökohtainen asia. Palveluseteli tekee hoidokista asiakkaan, joka määrää itse, mistä haluaa maksaa.

Haluaisin kysyä niiltä, jotka eivät hyväksy oman rahan käyttöä parempien palvelujen maksamiseen, miksi he kuitenkin kannattavat ansioeläkkeitä eivätkä samaa peruseläkettä kaikille.

Mihin tarvitaan erisuuruisia eläkkeitä, jos omaa rahaa ei saa käyttää? On tärkeää, että kaikki lapset käyvät samaa peruskoulua, mutta eikö ole vähän myöhäistä opettaa tasa-arvoa vanhusten palvelutalossa?

Kuvitus Outi Kainiemi.