Opettajapulaa ei ole, joten miksi koulutamme heitä lisää?
Väitetään, että opettajakoulutusta on lisättävä. Opetushenkilökunnan puute on huutava ja ongelma pitäisi ratkaista nopeasti, mikäli koululaitoksemme loistava tuloskunto halutaan säilyttää.
Tosielämässä monet opettajiksi kouluttautuvat eivät saakaan töitä. Luokanopettajista ja erityisopettajista on joillakin seuduilla pulaa, mutta useimmilla aineenopettajasektoreilla ylikoulutus on tuottanut suuren määrän työtä vailla olevia osaajia.
Aineenopettajia valmistuu vuodessa noin 1600. Koulutusta tarjotaan 11 yliopistossa ja muutamassa ammattikorkeakoulussa. Alalla on ylitarjontaa.
Vuonna 2008 valmistunut aineenopettajien koulutusta tutkinut AINO-hanke osoittaa, että tulevaisuuden tarpeisiin nähden valmistuneita on vuositasolla 15 prosenttia liikaa. Luvussa on huomioitu myös mahdolliset alanvaihdokset.
Historianopettajia valmistuu tarpeisiin nähden viisinkertainen määrä. Työvoimareservi on paisunut ylisuureksi. Sama koskee maantiedettä, uskontoa, filosofiaa, musiikkia ja joitain kieliä. Matemaattisissa aineissa ja liikunnassa tilanne on työnhakijan kannalta parempi.
Yliopistoille aineenopettajakoulutus on rahasampo. Valtionrahoitus perustuu pitkälti tutkintojen määrään. Monilla aloilla ainoa ammattiin valmistava väylä on aineenopettajakoulutus. Opintojensa loppuvaiheessa oleva humanistiopiskelija havaitsee työmahdollisuuksien rajallisuuden. Tällöin auskultointi on järkevä vaihtoehto: on hyvä hankkia edes jokin pätevyys ennen opiskeluajan päättämistä.
Yliopistoilla ei ole intressiä vähentää aineenopettajakoulutusta. Opiskelijoiden myöhemmästä sijoittumisesta ei tarvitse huolta kantaa. Valtiolla ei juuri ole keinoja puuttua autonomisten yliopistojen politiikkaan. Mikään koulu ei mielellään luovu suositusta oppiaineesta ja sen tuottamasta rahasta, oli turhan opettajakoulutuksen ylläpitäminen kansantaloudellisesti kuinka tyhmää tahansa.
Monissa oppiaineissa sisäänottomäärien tärkein kriteeri on alan muodikkuus, eivät työmarkkinoiden tarpeet. Satoa korjataan jo kulttuuri- ja viestintäaloilla, joilla on päädytty radikaaliin opiskelijamäärien leikkaamiseen.
Aineenopettajien koulutus on Gordionin solmu. Aluepoliittisista syistä opettajakoulutusyksiköihin koskeminen on vaikeaa. Yliopistot eivät mielellään pienennä koulutusmääriä. Toimenpide johtaisi kokonaisopiskelijamäärien pienentämiseen. Koulutusta tarjotaan siis siksi, että saataisiin rahaa koulutuksen ja järjestelmän ylläpitoon.
Samalla opettajien ammattijärjestö puhuu opettajapulasta. Pitäisi tunnustaa, että eri opettajaryhmillä on eri työmarkkinat peruskoulun yhtenäistämistrendistä huolimatta. OAJ ei edusta yhtenäistä opettajamassaa, vaan opettajaryhmillä on oikeasti erilaisia intressejä. Miksei OAJ heristä nyrkkiään räikeästi ylimitoitetuille aineenopettajien koulutusmäärille?
Sivistys on itseisarvo, mutta rajansa pitää olla haaskauksellakin. Vuosien aikana on luotu kohtaanto-ongelma, jonka hoitamiseksi keinot ovat vähissä. Myytti opettajapulasta saa monet suuntaamaan alalle vailla tietoa todellisuudesta.
Suuret ikäluokat eivät jättäneetkään jälkeensä työvoimapulaa. Sen sijaan joka niemeen ja notkoon perustetut opettajakoulutusinstanssit jättävät jälkeensä ylikoulutettuja silpputyöläisiä, joiden haave on saada joskus omaa koulutusta vastaava työpaikka. Tilanteessa ei lohduta, että pedagogista koulutusta pidetään arvossa työmarkkinoilla.
Niukkenevien resurssien julkisessa taloudessa emme tule näkemään pienempiä opetusryhmiä. Tuskinpa aineenopettajien vakanssitkaan tulevat kovasti lisääntymään. Aineenopettajakoulutus on valitettava esimerkki siitä, mihin kieroutuneet rahoitusrakenteet voivat johtaa. Tarttis tehrä jotain, mutta mitä?