Kovempia vaatimuksia

Kun aloitin oikeustieteen opintoni, oli selvää, että ostan Suomen Laki I ja II -kirjat itselleni. Juristin osaamisen ydintä oli löytää lakikirjoista nopeasti kuhunkin tilanteeseen soveltuvat säännökset ja oppia soveltamaan niitä.

Aloittaessani oikeustieteen professorina kukaan opiskelija ei enää hankkinut omia lakikirjoja. Tulevia juristeja opetettiin hakemaan sovellettavat säännökset Finlex-palvelusta ja muista sähköisistä lähteistä.

Tämä kehitys on tullut mieleeni, kun olen seurannut keskustelua tekoälystä. Mediassa sen vaikutukset esitetään usein sensaatiohakuisesti; vastakkainasetteluja korostaen, teknologian muutosvoimia kärjistäen. Häviävät ammatit ovat tekoälyjournalismin suosikkiteema.

Juristi mainitaan usein yhtenä ammattina, joka tulee katoamaan. Itse en tällaiseen kehitykseen usko. Monessa työssä on toki tapahtumassa merkittävä murros. Koodareiden työn muutos on tästä usein käytetty esimerkki.

Tekoälytyökalut ovat tulleet osaksi myös juris­tien arjen työtä. Sillä voi hoitaa tehokkaasti ja nykyisin jo usein virheettä oikeudellisen tiedonhaun, lähdeaineiston analyysin ja argumenttien rakentamisen.

Onko muutos mullistavampi kuin lakikirjojen korvautuminen nettihauilla? Ehkä, mutta samalla se voi myös korostaa syvällisen oikeudellisen osaamisen arvoa, kun laadunvarmistuksesta tulee juristin asiantuntijuuden ydintä.

Sama pätee moniin muihinkin asiantuntijatehtäviin. Tekoäly hoitaa rutiinit ja siten tehostaa asiantuntijatyötä, mutta työ voi samalla muuttua entistä vaativammaksi. Asiantuntijatehtävissä tarvitaan yhä enemmän luovaa ajattelua ja kykyä ratkaista monimutkaisia ongelmia. Sosiaaliset taidot ja valmiudet toimia osana ryhmää ovat yhä tärkeämpiä.

Kriittinen kysymys on, miten eri koulutusasteilla pysytään kehityksessä mukana. Tekoälyn on arvioitu hävittävän helpot junioritason työt, ja monilla aloilla, myös juridiikassa, tärkeä työssäoppimisen mestari-­kisällimalli kuolee hiljalleen pois. Korkeakoulujen on nyt ratkaistava, miten ne pystyvät kasvattamaan senioritasoisia osaajia suoraan koulunpenkiltä.

Minusta oli hätkähdyttävää, kun kevään ylioppilas ­Lucas Käkelä kirjoitti monen lukiolaisen olevan opettajiaan osaavampia tekoälyn käyttäjä (HS, 26.4.).

Riskien ja kieltojen näkökulma on määritellyt oppilaitosten tekoälyohjeistuksia. Myös yliopistoissa opiskelijat kaipaavat selkeämpiä pelisääntöjä siihen, millainen tekoälyn käyttö opinnoissa on kiellettyä ja mikä sallittua. Kysymys alkaa olla hedelmätön, kun työkalut ovat jo arkinen osa elämäämme.

Ilmeistä on, että opettajien tekoälyosaamista on vahvistettava kaikilla koulutusasteilla. Tekoälypedagogiikka ja tekoälyetiikka ovat nousevia kiinnostuksen kohteita korkeakouluissa. Eri aloille tarvitaan opettajia, jotka osaavat perehdyttää opiskelijat vastuulliseen työkalujen käyttöön kunkin alan työelämävaatimukset huomioiden.

Tekoäly haastaa pohdintaan oppimisen luonteesta ja tavoitteista. Kriittisen, itsenäisen ajattelun merkitys korostuu. Laaja-alainen sivistys, joka muodostaa pohjan jatkuvalle oppimiselle, on tulevaisuudessa entistä tärkeämpi yliopisto-opintojen tavoite.

Tekoälyn todellinen pedagoginen läpimurto tapahtuu, kun se valjastetaan tiedonhaun sijaan tukemaan opiskelijoiden omaa toimijuutta ja oppimisprosesseja.