Onko Eurooppa oppinut historiastaan mitään?
Mikään ei ole poliittisesti epävakauttavampaa ja vaarallisempaa kuin talouskurjuus – paitsi ulkopuolelta saneltu talouskurjuus. Varmin tapa tasoittaa vastuuttomien poliittisten voimien tie valtaan on tehdä kerralla liian suuri määrä taloudellisesti vaikeita päätöksiä, joiden voidaan vieläpä osoittaa tulevan nöyryyttävästi ulkomailta pakotettuina.
Maailmanhistorian edellinen suuri globalisaation, vapaakaupan ja rajojen purkamisen kausi päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Sen päätteeksi tehtiin suunnaton poliittinen virhe: Versailles’n rauhansopimus, joka ajoi Saksan ulkoa pakotetun kurjuuden kierteeseen. Nöyryytyksen ilmapiirissä täytyi tuntemattoman, mutta sittemmin hyvin tunnetuksi tulleen poliitikon vain luvata repiä Versailles’n rauhansopimus, ja ihmisten kiinnostus oli taattu.
Euro on ikuinen ja jakamaton; tämä on yhä EU:n virallinen totuus. Moista absoluuttista julistusta ei voisi tehdä, jos euroa suostuttaisiin tarkastelemaan pragmaattisesti, arvioimalla kylmästi yhteisvaluutan hyötyjä ja haittoja ja esittämällä vaihtoehtoja, jotka perustuvat järkiperäisiin johtopäätöksiin.
EU ei kuitenkaan tunnusta vaihtoehtoja, kuten euroalueen pienimmänkään maan väliaikaista eroa yhteisvaluutasta. Euro on kuin vankila, josta ei voi vapautua eikä paeta, olivat euron säilyttämisen taloudelliset seuraukset sitten hyviä tai huonoja.
Euro on poliittinen projekti, jossa taloudelliset tekijät ovat lopulta toissijaisia. Tämä myös selittää, miksi poliittista tahtoa aikanaan riitti euron luomiseen niinkin viallisena kuin sen jo tuolloin monelta taholta sanottiin olevan.
Taloudellisia realiteetteja ei voi kiertää. Toissijaisiksi jätettyinäkin ne lopulta muuttavat poliittiset realiteetit. Eurooppa kulkee kohti kasvavia ongelmia, mahdollisesti kohti seuraavaa globalisaation aikakauden loppua. Integraation ongelmat kasaantuvat, eikä niitä välittömästi voida ratkaista lisäintegraatiolla.
Kipupisteeksi on noussut perussopimuksen vastainen kriisimaiden pelastuspolitiikka, niin sanotut bailoutit. Ne eivät pelasta konkurssimaita vaan pitkittävät inhimillistä kärsimystä ja poliittista epävakautta ennen väistämätöntä velkajärjestelyä. Kärsimyksen ylläpitoa valvoo EKP:n, komission ja IMF:n muodostama troikka, kansalaisnäkökulmasta ulkomainen nöyryyttäjä.
Tie valtaan on kriisimaissa kuin tasoitettu huvittaville tyhjää lupaaville beppegrilloille tai pahemmassa tapauksessa hymyn hyydyttäville kultaisille aamunkoitoille.
Yhteisvaluutta on monille yhä ensisijaisesti Euroopan yhtenäisyyden symboli. Nyt siitä kiinni pitämisestä on tullut EU:n hajoamisen keskeisin käyttövoima. Bailoutit koetaan yleisesti moraalittomiksi; sekä ”apua” saavat että antavat kansat ovat avoimesti katkeria. Kun Kypros anoi ja sai pelastuspaketin, kiitollisuuden sijaan mielenosoittajat polttivat kaduilla EU-lippuja.
EU syntyi toisen maailmansodan tuhkasta. Sodan jälkeisen Euroopan yhdentymisen tarkoitus oli ennen kaikkea turvata maanosan rauha. Paradoksaalisesti rauhan suurin uhka on nyt takertuminen yhdentymisen kaikkiin muotoihin – niihinkin, jotka eivät toimi tai joita kansalaiset eivät alun alkaenkaan halunneet.
Pelastuspakettien politiikka ei pelasta mitään; ei sen enempää taloutta kuin Euroopan yhtenäisyyttä, eikä varsinkaan rauhaa. Erityisen uhattuna on yhteiskuntarauha, mutta myös kansojen luottamukselliset ja ystävälliset suhteet – siis koko Euroopan idea.