Rohkea kirkko kehittyy

Vuosi 1517 oli Euroopan historialle käänteentekevä. Vallankumouksellinen pappi, teologi ja augustinolaismunkki Martti Luther laati 95 teesiään, jotka johtivat reformaatioon ja katolisen kirkon hajaantumiseen. Yli viisisataa vuotta myöhemmin kysymys kirkon hajaantumisesta on jälleen ajankohtainen.

Kirkon yhteiskunnallinen rooli on ollut läpi historian jännitteinen. Sosiologi Talcott Parsons jaotteli 1950-luvulla uskonnollisia yhteisöjä sen mukaan, suuntautuvatko ne tämän- vai tuonpuoleiseen ja suhtautuvatko vallitseviin arvoihin hyväksyvästi vai kriittisesti.

Veli-Matti Salminen toteaa tuoreessa Kirkko yhteiskunnassa: suhteet ja rajapinnat -teoksessa Parsonsiin nojaten, että Suomessa kirkon tyypillinen suhtautumistapa on ollut passiivinen konservatiivisuus. Historian kriittisissä taitekohdissa kirkko on enemmän tai vähemmän hiljaisesti myötäillyt hallituksen politiikkaa ja pitäytynyt kristinuskoon luontevasti istuvissa sosiaalipoliittisissa tai ihmisoikeudellisissa kysymyksissä.

Monimuotoistuvassa yhteiskunnassa kirkon johto ei pysty määrittelemään kirkon poliittisen toimijuuden alaa ja rajoja. Perinteisen pääoman ja työn välisen vastakkainasettelun rinnalla politiikassa on nykyisin yhä enemmän kyse sosiaalisista identiteeteistä ja kulttuurisista perinnöistä. Kirkko onkin viime vuosikymmeninä löytänyt itsensä usean yhdenvertaisuudesta käytävän kamppailun keskiöstä.

Tuoreimmat keskustelut nivoutuvat saamelaisten kaltoinkohteluun ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin.

Siinä missä kirkko instituutiona on ottanut aktiivista vastuuta toimistaan alkuperäiskansoja kohtaan, asemoituminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin on ollut jähmeän empivä tai suoranaisen syrjivä.

Samaa sukupuolta olevien vihkiminen on noussut repivimmäksi riidanaiheeksi. Siihen torjuvasti suhtautuvat pyrkivät kiistämään kysymyksen poliittisen ulottuvuuden ja siirtämään sen kirkon opin piiriin. Tästä näkökulmasta arvioitavana eivät ole ihmisoikeudet, tasa-arvo tai yhdenvertaisuus, vaan kirkon tulee tehdä Raamattuun vedoten omat linjauksensa yhteiskunnallisista paineista ja laista riippumatta.

Toukokuun puolivälissä kokoontuvalla kirkollisko­kouksella on käsiteltävänään piispojen laatima esitysluonnos, jossa ehdotetaan kahta rinnakkaista avioliittomallia. Ratkaisu olisi, että jo nyt vallitsevasta kaksoisstandardista tehdään virallinen käytäntö. Esitystä on arvosteltu yhtäältä kirkon perinteistä avioliittokäsitystä murentavaksi ja toisaalta liian varovaiseksi askeleeksi aidon yhdenvertaisuuden toteutumiseksi.

Erimielisyyden ydin ei kuitenkaan liity avioliittoon vaan käsitykseen Raamatusta johdetun kristinopin luonteesta: onko se muuttumaton vai ajassa kehittyvä, kuten se on ollut 2 000 vuoden ajan esimerkiksi suhtautumisessa orjuuteen tai naisten asemaan.

Ne, jotka kannattavat samaa sukupuolta olevien vihkimistä, ymmärtävät, että kristillisen uskon luonne on dynaaminen ja se velvoittaa sitä uudistumaan siten, että jokainen tulee kohdelluksi samanarvoisena ja ainutkertaisena ihmisenä yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevissa olosuhteissa.

Kirkolliskokouksessa ei siten ratkaista ainoastaan samaa sukupuolta olevien oikeus saada kirkollinen vihkimys avioliitolleen vaan kirkon relevanssi yhteiskunnallisena toimijana. Mikäli kirkko ei kykene päivittämään käsityksiään oikeudenmukaisuudesta ja yhdenvertaisuudesta, kristinusko kadottaa syvimmän olemuksensa radikaalina vastakulttuurina. Kirkko törmää identiteetti­poliittisella ulottuvuudella jatkuvasti uusiin kysymyksiin, jotka hallitsevat sen julkisuuskuvaa ja hajottavat sitä sisältä. Taantumusta edustavan kirkon painoarvo ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin heikkenee. Kirkko uhkaa ajautua poliittiseen paitsioon ja sisäiseen umpioon.

Luther muotoili 500 vuotta sitten teesinsä tilanteessa, jossa kirkko ei hänestä kyennyt pysymään uskollisena kristinuskon perimmäiselle sanomalle palvella Jumalaa ja kohdella lähimmäistä kuten haluaisi itseään kohdeltavan. Oppiaan seuraava kirkko ottaa jokaisen vihittävän avosylin vastaan. Saatetaan vaatia uusi reformaatio, jotta kansankirkkomme löytää jälleen rohkeuden kasvaa muun yhteiskunnan mukana.