Mitä jos Britanniaa ei enää ole vuonna 2014?

Profiilikuva
Britannia
Teksti
Mitro Repo
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Ison-Britannian kiemurainen suhde muuhun Eurooppaan on koko maanosan kohtalonkysymys. Äskettäin 87-vuotiaana kuollut entinen pääministeri Margaret Thatcher tunnetaan ehkä parhaiten “Rautarouvana”, joka käsilaukkuaan paukuttamalla puristi Britannialle alennuksen EU-jäsenmaksuista. Saaren ja mantereen suhdetta yrittää nyt määritellä uudelleen “Rautarouvan” heikko seuraaja David Cameron.

Britannian suhde EU:hun on ollut varovainen ja valikoiva. Maa esimerkiksi kannattaa EU-laajentumista, mutta ei vain innosta taata rauha ja tuoda diktatuurista vapautuneet kansat takaisin Eurooppaan. Pikemminkin kyse on halusta vesittää EU tekemällä siitä mahdollisimman hajanainen, liike-elämän ehdoilla toimiva vapaakauppa-alue. Tässä on paljolti onnistuttu, hyvässä ja pahassa.

Englantilaisten iltapäivälehtien ihmeelliset kauhutarinat EU:sta ovat legendaarisia. Kotoiseen “ryssävihaamme” verrattava, passiivinen kauna on ollut helppo aktivoida. Brittien hankala suhde naapureihinsa juontaa juurensa aikaan kauan ennen EU:ta.

Viimeistään uskonpuhdistuksesta lähtien on mannermaa nähty katolisena, outona ja epäilyttävänä. Historioitsija Linda Colleyn kirja Britons kuvaa, kuinka englantilaisia, skotteja ja walesiläisiä yhdisti protestanttisuuden lisäksi yhteinen imperiumi ja sen käymät sodat, etupäässä katolisia Ranskaa ja Espanjaa vastaan sekä siirtomaiden alistamiseksi. Esimerkiksi 1689-1815 oltiin Ranskaa vastaan sodassa lähes tauotta. Britannian eri kansat palvelivat rinta rinnan siirtomaa-armeijoissa ja -hallinnossa sekä kävivät kauppaa kaikkialla maailmassa.

Britit olivat saarelleen eristäytyneenä suhteellisen turvassa. Nationalistinen elämöinti koettiin vaarattomaksi mahtavan laivaston ja ammattiarmeijan leveän selän takana. Oman valtiojärjestyksen ylemmyyttä yksinvaltaisesti hallittuihin mannermaan maihin nähden pidettiin myös itsestään selvänä. Uskomusten varassa luotiin uusi, “brittiläinen” kansallisidentiteetti, jonka saattoi hyväksyä niin anglikaani, presbyteeri kuin metodistikin.

Tästä syystä Britannia ei ole koskaan jakanut EU-integraation syvempää merkitystä. Maan EU-jäsenyys on nähty, ja nähdään yhä, puhtaasti talouden näkökulmasta: laajempi vapaakauppa-alue takaa laajemman markkina-alueen brittiläisille tuotteille ja yrityksille.

Vanhat, yhdistävät tekijät ovat kadonneet. Imperiumia ei ole ja protestanttisuudenkin kanssa on maallistuneessa ja monikulttuuristuneessa maassa vähän niin ja näin.

Skotlanti äänestää 2014 itsenäisyydestä. Mahtaako pieni Waleskään jäädä suuren Englannin kylkiäiseksi, jos Skotlanti lähtee? Entä Yhdistyneen Kuningaskunnan toinen osapuoli, Pohjois-Irlanti? Enemmistö siellä kannattaa yhteyttä Britannian kanssa, mutta entä jos Britanniaa ei vuonna 2014 enää olisikaan?

Kansalliskiihkoista itsenäisyyspuoluetta (UKIP) pelkäävä Cameron yrittää torjua hajaannusta. Pääministeri on valinnut tutun tempun: tehnyt EU:sta perinteisen, mannermais-katolisen mörön, jota vastaan maa on ennen onnistuttu yhdistämään. Pääministeri on ilmoittanut haluavansa neuvotella EU-sopimukset uudelleen ja järjestää niistä kansanäänestyksen 2017.

Tosin hänen pitäisi ensin voittaa vaalit, mikä ei ole lainkaan varmaa. Pelkona on, että UKIP veisi juuri konservatiivien äänet ja antaisi vaalivoiton työväenpuolueelle.