Sota ei ole luonnonilmiö

Neljä eläinperhettä taistelee Sambian Luang­wa-laaksossa, kertoo matala ääni. Orkesterimusiikki jylisee taustalla. Ääni jatkaa: ”Tämä on tositarina vallasta, emojen rakkaudesta ja selviytymisestä.”

Joka kerta, kun BBC:n Laakson valtiaat -luontodokumentin radiotraileri soi Ylen huhtikuun ohjelmavirrassa, pysähdyn. Mitä minä kuulin? Traileri jatkui: ”Kun jotkut menestyvät, toiset joutuvat väistymään. Mikä näistä lajeista lopulta päätyy hallitsemaan tätä valtakuntaa?”

Mitä minä tosiaan kuulin? Mieleeni tuli poliittinen propaganda, ei luonto.

Dramaattista retoriikkaa ja tehostemusiikkia on käytetty luontodokumenteissa niin kauan kuin muistan, mutta tapa vaivaa minua vuosi vuodelta enemmän. Ovatko nyt kuulemani sanat tavallistakin aggressiivisempia, vai kuulenko paatoksen selvemmin nyt, kun kaikkialla puhutaan hyökkäävin ilmaisuin ja koko Eurooppa on herkistynyt sodan uhalle?

Mietin, miten dokumentin leopardit, villikoirat, hyee­nat ja leijonat elämänsä kokevat, mitä ajattelevat. Taistelua, hallitsemista ja valtakuntiako? Entä mikä on niiden sekä ympäröivän floran ja faunan suhde orkesterimusiikkiin?

En tiedä.

Laakson valtiaat on upea sarja, sitä ei voi kiistää. Sen kuvaus on perinteisellä tavalla spektaakkelimaista. Hohtavan luonnonvalon ja hehkuvien värien katsominen pakahduttaa. On hienoa, että dokumenttisarjan alkuperäisen kertojaäänen Sir David Attenborough’n perintö säilyy ja kaikki ihailevat tätä kaunista, ihmeellistä planeettaa.

En kuitenkaan ole vakuuttunut tyylilajista. Mahtipontinen toimintaelokuvamaisuus samaan aikaan sekä inhimillistää eläimiä että esittää heidät brutaaleina tappajina. Sota, ihmisten keksintö, luonnollistuu.

Mikä olisi paras tapa suhtautua ihmisenä muuhun luontoon ja puhua siitä? Voisinpa keskustella tästä Attenborough’n kanssa! Hän täytti toukokuussa sata vuotta ja on viime ajat puhunut voimakkaasti rauhan ja aktivismin puolesta. Enempää inhimillistä kokemusta ja viisautta tuskin löytää mistään.

Samaan aikaan, kun yleisömassat viihtyvät katsellen saalistavien leopardien hidastettuja ilmaloikkia rumpujen jyminän säestyksellä, taiteen kentällä tehdään myös toisilla tavoilla luontoon kytkeytyviä teoksia.

Kokonainen sukupolvi taiteilijoita painii sen äärellä, miten ihmisperspektiivistä pääsisi eteenpäin. Esimerkiksi kuvataiteilija Noora Sandgrenin tuore julkinen taideteos Veteiset Helsingissä Yrjönkadun uimahallin edustalla koostuu veden mikroskooppikuvista.

Sama planetaarinen vesi kiertää meissä kaikissa, myös planktonissa, levissä, joiden kanssa Sandgren sanoo tehneensä teokset. Hän on pyrkinyt tunnistamaan ja nimeämään kaikki teokseen osallistuneet olennot.

David Attenborough’n mukaan ainoa tapa estää ekosysteemin romahtaminen on maailmanlaajuinen yhteistyö. ”Planeetalla ei saisi olla hallitsevaa kansakuntaa”, hän sanoi vuonna 2020.

Kuudessa vuodessa maailmanpolitiikka on mennyt kamalammaksi, yhteistyö mahdottomammaksi. Luonnonlakien ja -ilmiöiden retorinen valjastaminen sodan oikeuttamiseen käy helposti. Sillä voi olla vaikutuksia.

Valtataistelun sijaan voisi puhua yhteisestä pyrkimyksestä maailmaarakentavaan rinnakkaiseloon, kaikkien luontokappaleiden sisäsyntyisestä halusta kukoistaa.