Kadonnutta miinaa etsimässä

Asensin elämäni ensimmäisen jalkaväkimiinan Oulun Hiukkavaarassa marraskuussa 1991.

Tein kenttälapiolla maahan ristiviilloksen, jonka keskikohtaan työnsin pienen sakaramiinan. Nostin katseeni muutamaksi sekunniksi. Kun katsoin takaisin miinaan, en enää löytänytkään sitä mättään keskeltä. Lopulta miina löytyi, mutta aikaa siihen meni.

Säpsähdyttävä muistikuva painui mieleen, vaikka kyse oli harjoitusmiinasta. Jalkaterän murskaava sakaramiina on pirullinen ase.

Ottawan kieltosopimukseen liittyminen vuonna 2012 siirsi Suomen jalkaväkimiinat historiaan. Liittymisestä päätettäessä tiedettiin, ettei jalkaväkimiinojen hyötyjä puolustuksessa voida sellaisenaan täysin korvata.

Selvää oli myös, että ne olivat erityisen arvokkaita pienelle maalle, jolla oli turvattavanaan pitkä itäraja. Ja sen rajan takana oli suurvalta, jolla ei ollut aikomustakaan liittyä Ottawan sopimukseen.

Ottawan sopimus oli 1990-luvun maail­mankuvan tuote. Kylmän sodan vastakkainasettelu oli purkautunut ja suurvallat rakensivat yhteistyötä. Valtioiden välisten valloitussotien luultiin jääneen menneisyyteen. Mihin jalkaväkimiinoja tarvittaisiin, kun ei olisi sotiakaan.

Samalla huomio kiinnittyi eri puolilla maailmaa riehuneiden sisällissotien silmittömään miinankylvöön, jonka humanitaarinen hinta oli järkyttävä. Se leimasi kaikki miinat ja niiden vastuullisetkin käyttäjät.

Ottawan sopimus sai nopeasti tuulta purjeisiinsa. Suomi uhkasi jäädä ainoaksi sopimuksen ulkopuoliseksi EU-maaksi.

Se loi melkoisesti painetta maalle, joka noina vuosina halusi kovasti sopeutua ihanteellisessa valossa nähtyihin yleiseurooppalaisiin ratkaisuihin. Lopulta kävi niin, että maailman valtioiden selvä enemmistö liittyi sopimukseen. Siinä missä halvoista jalkaväkimiinoista oli selvä puolustuksellinen hyöty juuri Suomelle, saattoivat useimmat Euroopan maat turvallisesti unohtaa ne.

Muilla oli varaa nostaa omaa häntäänsä moraalisella jalustalla.

Monilla EU-mailla oli myös puutteelliset tai suorastaan väärät tiedot Suomen miinojen käytöstä.

Muistan 2000-luvun alkuvuosina joutuneeni Brysselissä usein kiistämään väitteet itärajamme ”valtavista miinakentistä”. EU-kollegoiden oli vaikea uskoa, ettei yhtään suomalaista miinaa ollut rajalla, vaan ne olivat varastoissa.

Kaiken lisäksi muut EU-maat halusivat korostaa Ottawan sopimusta ja humanitaarista miinapolitiikkaa koko maailmassa. Me suomalaiset taas jouduimme sopimuksen ulkopuolisena maana jättämään unionin julkilausumiin omia varaumiamme.

Tietysti se oli kiusallista. En tiedä, tuliko kenenkään mieleen olla hiljaa ja jättää kiinnittämättä muiden huomiota asiaan. Tuskin meitä olisi tästä hirtetty.

Mutta Suomi ei halunnut olla poikkeustapaus. Eriväriset hallitukset nähtävästi luottivat rauhantilan jatkuvuuteen. Meillä ei ollut itseluottamusta pitää kiinni miinoistamme vastoin ajan henkeä. Emme myöskään kyenneet selittämään asiaa parhain päin, mikä olisi pehmentänyt muiden reaktioita.

Mikäli Suomen liittymispäätös olisi lykkääntynyt Krimin valtauksen yli, on todennäköistä, että olisimme jääneet sopimuksen ulkopuolelle. Nyt sopimukseen ei lähes varmuudella liityttäisi.

Eikä Suomea hirtettäisi, vaikka se irtautuisi Ottawan sopimuksesta. Niin rajusti Euroopan turvallisuustilanne on muuttunut.

Poliittinen sietokyky on muuttunut sen mukana. Ei irtautumiselle varmasti taputettaisi, mutta pohjimmiltaan muut Euroopan maat hyötyisivät Suomen vahvemmasta puolustuksesta. Tämä vaimentaisi ainakin hallitustason kritiikkiä.

Ennen Suomen ristiinnaulitsemista muistettaisiin kenties myös se, ettei merkittävin Nato-maa Yhdysvallat ole Ottawan sopimuksen piirissä.

Vaikka sopimukseen liittyminen näyttäytyy nyt korjattavissa olevana virheenä, on harkinta paikallaan. Pohjalle tarvittaisiin päivitetty arvio jalkaväkimiinojen tarpeesta.

Toistaiseksi puolustusvoimat ei ole esittänyt niiden palautusta.

Havainnot Ukrainan puolustussodasta voivat toki muuttaa tilannetta. Samalla on huomioitava myös teknologian kehitys. Sen myötä voisimme todennäköisesti luoda tehokkaampia ja turvallisempia vaihtoehtoja tulevaisuuden jalkaväkimiinoiksi.

Näitä kannattaisi rohkeasti tarkastella. En usko, että Hiukkavaarassa asentamiani vanhoja sakaramiinoja jäädään kaipaamaan.